lauantai 17. helmikuuta 2018

Aikaa

Joku pohti Facebookin puolella aikaa. Onko sitä tosiaan aina liian vähän, kuten usein valitamme, vai onko se rajaton, mittaamaton käsite, josta ei kannata huolestua. Aikakäsitteethän eroavat juuri näin meidän eurooppalaisten ja vaikkapa afrikkalaisten välillä. Meidän aikamme on jana, sillä on alku ja loppu, se on rajallinen. Afrikkalaisen aika on ympyrän kehä. Jatkuu ja jatkuu, miksi siis suotta huolestua.

Olen painiskellut oman suhtautumiseni kanssa taas kerran. Tekeillä oleva työ vaatii paljon taustan tutkiskelua, kirjoja ja ajankuvausta täytyy löytyä ja sen pitäisi myös olla oikeaa. Toisaalta pitäisi lukea myös kaunokirjallisuutta, ettei kielellinen ilmaisuni vallan rapistu. Onneksi joskus osuu käsiin työn henkeen sopiva ihanan ihana kirja.

Ostin Helene Schjerfbeckistä kertovan Mila Teräksen Jäljet jo muutama kuukausi sitten. Aloitin lukemisen, mutta totesin pian, että tätä ei luetakaan kuin vaikkapa dekkaria kahden suupalan välissä, vaan tämä on luettava hitaasti maistellen ja ajatellen. Edellisellä työlomallani aikaa oli siihenkin, joten nyt olen lukenut sen ensimmäisen kerran. En varmasti viimeistä, sillä hyvä kirja kutsuu seuraansa toistekin.

Kiitos, Mila, lukunautinnosta ja ajattelun virkistämisestä. Kielesi on niin kaunista, että aina välillä piti laskea kirja kädestä ja sulkea silmänsä. Kuunnella ja katsella hetkinen aivan hiljaa, saada eteensä tilanne ihmisineen, miljöineen, äänineen.

Tiedän jo seuraavan, mihin tartun, kun tämä rajaton aika suo siihen oikean hetken. Mutta nyt taas ruskealehtiseksi  jo vuosia sitten muuttuneen vanhan kirjan kimppuun.



Meren silottama peruskallio tuskin mietiskelee ajan katoavaisuutta.




torstai 1. helmikuuta 2018

Palautuneena

Monessakin mielessä. Olen palannut työpöytäni ääreen kotona ja palautunut hyvin työvireeseen. Juuri nyt on ihanaa istua sisällä ja katsella tuiskua ikkunan takana. Lenkkeillessämme käytän hyvin harvoin takkia pienen kääpiösnautserini päällä, mutta tänään näyttäisi olevan sen aika. Kivaltahan tuo näyttää ja kaiken lisäksi tiedän, että meillä on siellä ihan hauskaa, vaikka Frit-paralle ei varmaankaan löydy kovin paljon nuuskittavaa.

Vaikka mistä tuota tietää. Yhtenä päivänä kiersimme Vuosaaren golfrataa. Pohjoispäässä tien toisella puolella on lammikko, jonka rannalle Frit veti kiihkeästi. Siellä se kaivoi ja kaivoi suurta ruohotupsua, ja minusta näytti kuin se olisi ottanut jotain suuhunsa, vaikka ei yleensä syö maasta. Yritin katsoa, pureskeleeko se, mutta en nähnyt mitään epäilyttävää. Frit katsoi viattoman näköisenä, silmät kirkkaina takaisin. Se kulki kuitenkin tavallista määrätietoisemmin eikä hirveän paljon nuuskinut. Kun pääsimme kotiovelle, se pudotti suussaan muutaman kilometrin matkan kantamansa golf-pallon. Oli siis haistanut sen tieltä asti ja kaivanut vielä syvältä ruohotupsusta esiin. Minusta golf-palloissa ei ole oikeastaan mitään hajua.

Eilen siunasin taas hartaasti internettiä. Työni vuoksi mietin, minkälainen mahtoi olla kaakinpuu, jonka juurella seisottiin. En muistanut nähneeni kuvaa. Vaan sieltäpä löytyi kuva Juho Rissasen maalauksesta Rauta kaulassa, jossa mies seisoo kaakinpuuhun kytkettynä. Aika hurja vekotin, en olisi arvannut niin armottomaksi. Jalkapuita olen nähnyt. Niissä sentään vain istuttiin jalat puussa oleviin reikiin työnnettynä kirkkokansan katsottavana. Häpeä oli suuri, mutta fyysinen kärsimys huomattavasti vähäisempi kuin kaakinpuussa.

Kaakinpuusta vähän kauniimpiin näkyihin: yllätysiloihini. Kumpikin amaryllis oli kukkinut kaksi vanaa kukkia täynnään. Nostin lyhyet tyhjät varret sivuhuoneen ikkunalle piiloon. Sinne jäivät unohduksiin.

Kun hyasintit olivat vuorostaan kukkineet loppuun, menin viemään niitä amaryllisten kavereiksi. Siellä olivat vastassa jo liki kukassa olevat amaryllisten nuput korkeiksi kasvaneiden varsien päässä. Nyt ovat molemmat kukassa ja jälleen esillä iloinani toinen ylvään punaisena, toinen leikittelevän vaaleanpunaisena huiskaleena.

Kohta ulos kahlailemaan. Talvi!