torstai 27. joulukuuta 2018

Olipahan joulu!

Olen matkustellut paljon, mutta aina vain tulee uusia kokemuksia eteen. Nyt oli netti ja suurimman osan aikaa myös mobiilidata pois päältä koko joulun ajan. Siis ajan, jolloin niillä olisi ollut käyttöä aika paljon. Puoli tuntia sitten huomasin nettiyhteyden viimein palanneen.

Kai tässä alkaa itse kukin olla aika tavalla  sähköisten yhteyksien varassa. Omalla kohdallani se tarkoitti paitsi sitä, että en voinut lähettää moniakaan joulutervehdyksiä, myös sitä, että en liioin voinut tarkistaa netistä muutamia työlleni tärkeitä tietoja. Kun netti on päältä pois reilun viikon, sitä ehtii harmitella aika monta kertaa.

Toinen, tai tosiasiassa isoin ero kaikkiin elämäni jouluihin oli, että ensimmäistä kertaa vietin sitä yksin. Ja huh! miten ikävä oli kaiken aikaa. Olin varannut jouluaaton illlallisen täkäläisestä neljän tähden hotellista, jossa sitä mainostettiin aattoillallisena. Olihan se. Buffetti, jota voisin  verrata korkeintaan vähän paremman tasoiseen työmaaruokalaan valinnanvaran suhteen. Sen sijaan maut ja vaikkapa helmikanan mehevyys olisivat ruokalassa saattaneet olla huomattavasti nautittavampia.

Isossa ravintolassa ei näkynyt minkäänlaista vihjettä jouluun. Ihmiset olivat pukeutuneet sekalaisesti. Oli pling plingiä ja toppatakkia sisätiloissa. Söin vähän, enkä pitänyt niistäkään vähistä. Joulupäivänä en enää uskaltanut riskeerata, vaan valmistin itse asunnossani jotain mitälie. En siis ole syönyt ensimmäistäkään tuttua ja tärkeää jouluruokaa tänä jouluna.

Tapanina tein tunteja töitä, samoin tänään. Uudenvuoden aattoon mennessä luulen voivani pitää tauon, sillä käsikirjoituksen tämä vaihe alkaa olla hyvässä jamassa. Katsotaan, miten monta seuraavaa tulee vielä tämän jälkeen. Kohta, varmaan ylihuomenna on kumminkin syvään hengityksen aika.

Säät sen sijaan ovat olleet aivan loistavat, eikä liukkautta ole tarvinnut pelätä. Koiruus rakastaa rannalla juoksemista ja tulee rohkeammaksi päivä päivältä. Isokaan koira ei pelota niin kuin ennen. Onneksi täällä juoksee vapaana vain ystävällisiä koiria. Kuvaa varten Frit on valinnut jouluaikaan sopivan taustan.



Maisemat ovat upeita. Noille portaille en tosin näköalapaikaltamme erehtyisi, sillä yhdestä kohdasta polku on sortunut ja polun leveys vain lokin verran. Sielläkin näin jokin aika sitten yhden nuoren miehen tallustelemassa.

Tällä paikallakäymme joka aamu tervehtimässä aamuaurinkoa ja lausumassa sen jälleen tervetulleeksi päiväämme valaisemaan.


Taustalla on juuri tuo näköalapaikka ja yksi pienoinen ihmishahmo. Sen sijaan merestä nouseva aika vaarallisen näköinen hirviö ei ole osoittautunut millään tavalla hyökkääväksi. Saattaa olla pikemminkin yksinäinen ja hakemassa ystävää.

Niinpä ollaankin pian uudessa vuodessa. Olkoon se niin muutamille ystävilleni kuin itsellenikin parempi kuin tämä loppumaisillaan oleva. Ja tuokoon se kaikille kukijoillenikin uusia myönteisiä asioita elämään!


sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Hupsista!

Miten tämä tuntuu niin pahuksen tutulta. Taas pääsin kässärin loppuun, mikä tosin  ei edelleenkään tarkoita valmista tekstiä. Nyt vain on isohko ongelma. Minun täytyy nähdä teksti tulostettuna, että pystyn kunnolla miettimään sitä tästä eteenpäin. En vain ollenkaan tiedä, miten se voisi onnistua ainakaan vähään aikaan.

Olin ajatellut kysyä apua tämän 18-kerroksisen talon toimistosta, mutta ehtivät ryökäleet livahtaa joulutauolle. Eikä sitä ole oikeastaan lupa edes harmitella, sillä kaikki työllä ansaitut tauot ovat tietenkin paikallaan. He vain ovat poissa ainakin uuteenvuoteen asti, mikä omalta kannaltani on melkoinen  tovi.

Täällä Portugalissa ei toistaiseksi ole joulusta pahemmin hötkyilty. Vasta tässä viikonvaihteessa kauppoihin ja ravintoloihin on ilmestynyt joulukoristelua. Jossain kuulin jopa joululaulun soivan taustalla, ekan kerran senkin. Ainoa harmi tästä hötkyilemättömyydestä (tällaisten sanojen kohdalla on aina pakko huokailla kielemme ihanuutta) on, etten ole mistään löytänyt joulukortteja. En yleensäkään lähetä niitä paljon, mutta muutamia sentään. Tänä jouluna en siis ensimmäistäkään.

Oman joulunviettopulmani ratkaisin mielestäni hyvin. Menen läheiseen neljän tähden hotelliin sekä aatto- että joulupäivän illalliselle. Sinne pitää ilmoittautua etukäteen ja varata saamastani menu-listasta ruuat. Valinnan varaa on ja hyviltä näyttävät. Huima 20 euron illallismaksukaan ei tunnu pelottavalta. Ei siis leipomista ja paistamista yhdelle minulle, ei liioin särkypillereitä kaiken sen touhun jälkeen.

Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten eipäs jouluhötkyillä tässäkään kämpässä. Iloista oloa itse kullekin säädylle ja saman tien myös meille säädyttömille!

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Uskaltaakohan jo

Putosin niin syvään unettomuuden ja monen muunkin murheen kuoppaan, että sieltä ylös kapuaminen on vienyt oman aikansa. Jotain olen sentään pystynyt kirjoittamaan, mutta energia on täytynyt säästää töitä varten. Nyt alkaa jo valostua, joten yritänpä taas.

Oikeastaan jännä juttu on se, että ennen syksy oli minulle hyvää aikaa. Luonto ei häirinnyt keskittymistä millään lailla ja saatoin keskittyä juuri siihen, mihin milloinkin halusin. Nykyisin pimeys ahdistaa ja liukkaus tuntuu pahasti selässä. Tätä tää vain on.

Tuossa siis seli-selitystä, josta olen vuosikymmeniä saanut varoituksia: Älä selitä, tee! - Hyvä on!

Tänään tosin lensin lenkillä komeasti suoraan turvalleni. Ihmisiä oli aika paljon ja minä keskityin koiruuteen, joka haluaisi rynnätä tervehtimään jokaista vastaantulijaa tai myötämenijää. Olin aiemmin huomannut tasaisella kivilaatastolla olevat oudot tapit, mutta nyt en ehtinyt kiinnittää niihin huomiota. Tuloksena mahalaskusta oli tosin vain pari naarmua ja yksi mustelma, mutta se oli varsin tehokas tapa saada ihmisten huomiota. Yritän silti olla toistamatta näytöstä. 

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni päättänyt tulla pimeimmiksi ja liukkaimmiksi kuukausiksi Portugaliin peräti kolmeksi kuukaudeksi. Joka aamu käyn pienen koirani kanssa sanomassa hyvät huomenet auringolle siinä toivossa, että se oikein odottaisi toivotuksiani ja nousisi edelleen. Lämmintäkin on riittänyt. Nämä ovat antaneet taas ajatuksille siivet ja sormille vauhtia.

Ennen tänne tuloani sain valmiiksi aikajanan, jonka tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa on oltava pohjalla oikeanlaisena. Nyt yritän tehdä siitä elävää elämää, oikeaa romaania.

Ainakin toistaiseksi kirjoittaminen on sujunut hyvin. Usein iltaisin hämmästyn päivän tekstin käänteitä. Tämä on sitä parasta kirjoittamista, kun teksti yllättää kirjoittajansa. Elli ei ole enää pelkkä tarinan kertoja, vaan päähenkilö, rakkaan mutta yhteiskunnallisessa ehdottomuudessaan välillä lapsilleen aika hankalan Minna-äidin tytär. Pidän Ellistä kovasti, niin kuin kyllä Minnastakin. Ja koko tuosta suomalaisuuteen ja yhteiskunnan eriarvoisuuteen heräävästä yhteiskunnasta. Jostain syystä vahvasti tulee mieleen, että Minnoja tarvitaan jatkuvasti. Tässäkin ajassamme hänellä olisi paljon tekemistä.

Siispä tervehdys Portugalin Praia da Rochalta ja tutusta napu-napu-tunnelmasta!


Liittäisin tähän kuvan, mutta ainakaan nyt nettini ei sellaista salli. Varmaan liian monta sen kimpussa juuri nyt.

Ei meinannut tulla teksti nettiin. Kun sen lopulta sain, siitä puuttui osa ja korjatut virheet olivat mukana. Toivottavasti nyt jo onnistuu.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kajjaani sekä Papin perhe Avoimissa ovissa

Kajaanin kaupunginkirjastossa vierailuni oli Lasten ja nuorten tietokirjapäivään liittyvä tapahtuma. Tietokirjallisuuden edistämiskeskus lähettää meitä vierailua toivoneisiin kirjastoihin arpomalla kirjastot, sillä toivojia on paljon, vierailijoita kaksikymmentä. Saman verran kirjailijoita on menossa pian lukioihin Suomen tietokirjailijat ry:n lähettäminä. Kummassakin tapauksessa olemme siis tietokirjalähettiläitä. Hieno juttu, eikö vaan!

Aina välillä törmään ajatukseen, ettei omista kirjoistani kuin muutama kuulu tietokirjoihin. Raja on kuitenkin aika tavalla veteen piirretty viiva. Mietin usein ankarasti kirjan muotoa ja ainakin lapsille ja nuorille kirjoittaessa tarinat ovat tärkeä osa vaikkapa historian elävöittämistä. Nuorelle lukijalle on yritettävä tehdä todeksi se, että historia ei ole vain vuosilukuja ja nimiä, vaan niiden takana on ollut oikeita eläviä ihmisiä toiveineen, iloineen, huolineen ja murheineen. Meitä ja heitä kuten tänäkin päivänä.

Kajaanin kirjastossa oli aika herkullinen tilanne meneillään. Suuri koulurakennus oli remontissa ja monta luokkaa kirjaston sitä varten muunnelluissa tiloissa. Esimerkiksi luokka, jossa olimme, oli osa entistä auditoriota. Lattia oli pitänyt muttaa tasaiseksi ja tehdä väliseinä, joten se toimi nyt kahtena luokkatilana.

Herkulliseksi tilanteen teki se, että koululaiset viettävät nyt paljon aikaa kirjaston puolella. Olen aivan varma, että monesta heistä tulee sen seurauksena jatkossakin kirjaston aktiivinen käyttäjä. Kajaanin kirjasto on suuri, kaunis ja hyvin varustettu. On syytä olla iloinen molempien puolesta, niin koululaisten kuin kirjaston. Kiitos, Paula Alaraasakka, lasten ja nuorten puolen osastonjohtaja, opastuksesta ja talon esittelystä. Toivon teille paljon nuoria lukijoita!

Viime lauantaina oli Avoimissa ovissa Papin perheen vieraana. Olen tietysti Minna Canthin tuotantoon tutustuessani lukenut näytelmän painettuna tekstinä, Avoimissa ovissa perhe muuttui eläväksi. Muutama rooli oli täytynyt karsia alkuperäisestä, mutta näytelmän tuominen nykyaikaan Heini Tolan ohjaamana oli onnistunut oivallisesti. Nautin.

Ylimääräinen ilo osui kohdalleni siinä, että olin osunut näytökseen, jossa oli paikalla Avoimien ovien ystävät ry. Näytöksen päätteeksi ohjaaja kertoi näytelmästä, ja talo jopa tarjosi kuohuviinit teatterin kahdenkymmenen toimintavuoden juhlistamiseksi. Lisäksi sattumalta vieressäni istui työvuosien tuttuni, joka kuuluu teatterin ystäviin. Saapa nähdä, ehkä minäkin vielä jonain päivänä.

Mikä tässä teatterikäynnissä oli kuitenkin tärkeintä, oli todeta jälleen Minna Canthin työn kuolemattomuus. Hän käsitteli näytelmissään ikuisia aiheita. Perimmäiset ongelmamme ovat yhä samoja kuin lähes 130 vuotta sitten, jolloin hän tätä näytelmäänsä kirjoitti. Ei edes naisen asema ole vieläkään täysin samanarvoinen miehen kanssa, vaikka paljon on sentään parantunut. Tämän päivän Minnoilla on vielä tekemistä.

Nyt olen sulkemassa kesämökkiä. Niemen herkkutatit kuivuvat jo suhisten, vaikka harmillisen paljon oli jo mennyt yli. Huomenna on vuorossa tuoksuvalmuskojen eli Japanin keisarillisten matsutake-sienten syöminen, sillä niissäkin oli enää vain pari parhaassa syömisvaiheessa. Kantarelleja sentään on edelleen paljon ja hyviä, joten tämänsyksyinen jäähyväisretki on sittenkin antoisa.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Oma koti

Ei nyt sentään euroissa mitattuna kullan kallis, eikä oikein muutenkaan. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli kodin seinien vaihtamista, joten minulta yksinkertaisesti puuttuu kyky rakastua seiniin. Muuttaminen on ollut helppoa, ehkä jopa vähän liiankin helppoa. Vaikka olkoon, tunnustan. Itse rakennuttamamme kesämökin vanhoista paksuista hirsistä koottuihin seiniin taidan olla aika rakastunut. Niiden tuhoa itkisin, niin uskon.

Olen silti hyvin kiinnostunut taloista, saanut siitä jopa kustannustoimittajaltani huomautuksen joskus aikoinaan. "Mitä sinulla liittyy taloihin, kun ne näyttelevät niin tärkeää osaa kirjoissasi?" Sen jälkeen opettelin tietysti jättämään talojen roolin pienemmäksi, kuten kuuliaisen kirjailijan on tekeminen.

Näin hankalan johdannon jälkeen tilanne on siis se, että aika monen reissun jälkeen voin vihdoin istua työhuoneeni rauhassa naputtelemassa. Reissujen kasaaminen liittyy nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Aivan viimeisin käyntini oli Kajaanissa, mutta sitä ennen viivyin viikon päivät Tartossa kirjoittamassa. Ehdin jo parahtaa täällä parin aiemman käynnin jälkeisestä pettymyksestäni, kun hotellini lähiseutu oli pelkkää lasiseinäistä ostoskeskusta vieri vieressä. Lisäksi isot tiet eivät suinkaan olleet kävelijäystävällisiä kuin niille, jotka tiesivät, missä olivat jalankulkijoiden  seuraavat valot.



 











Avuksi, taas kerran tuli mainio FB-tietäjien verkosto. Kiitos, Kari J. Kettula ja Supilinna. Herneen varrellakin oli monenlaista taloa. Katupeilit vain puuttuivat. 

Kiitos, Kari Järvinen ja Paavalinkirkko. 





Näiden avulla löysin kirjoitusfiilikseni, ei ollenkaan pieni apu! Vanha on tallella, sitä jopa restaudoidaan tai otetaan käyttöön korjailemalla. 

Paavalin kirkkoakaan en ollut ennen nähnyt. Suosittelen lämpimästi. Luokkatoverini Kari Järvinen on ollut  mukana restaurointityössä. Arkkitehtitoimistonsa toisen omistajan, Merja Niemisen kanssa he ovat johtaneet design-puolta. Kuutti Lavosen alttaritaulu on harrastunnelmainen, näkemisen arvoinen. Ja tietysti Eliel Saarisen arkkitehtuuri on aina yhtä upeaa. 

Kävin myös Tarton kansainvälisen koulun Suomi-koulussa. Jo aikaisempi yhteistyötuttuni - tai paremminkin ystäväni, vuosaarelaisopettaja Elina Heikkilä-Kopperoinen on siellä nyt mm. äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Pienen ryhmän kanssa syntyi mukavaa keskustelua.



Koulu on vanha hotelli ja sen opettajanhuone on saanut nimekseen Kekkosen huone. Sekä Sylvi että Urho ovat vierailleet siellä ja levähtäneet juuri tuossa huoneessa. Kansainvälisen koulun puitteet ovat kauniit vaikka vanhassa ympäristössään vähän yllättävät. Rehtori Tiia Neuvonen esitteli kaikki koulun tilat.

Tartosta palattuani vierailin siis vielä Kajaanissa, mutta se taitaa olla viisainta jättää seuraavaan kertaan.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Tervetuloa, Syksy!

Piti oikein kirjoittaa syksy isolla alkukirjaimella, niin mukavalta se tuntuu. Kerrankin on ollut jopa liian lämmin kesä täällä meidän leveysasteillamme, joten otan syksyn vastaan riemulla. Ja kirjoitan taas tänne, jos nyt joku enää koko kesän levännyttä blogia löytääkään.

Viime ajat olen matkustellut melko tavalla. Ensin kaksi päivää Kuopiossa, sitten kolme Budapestissä, eilen palasin seitsemän päivä matkalta Tarttoon ja ylihuomenna vielä retki Kajaaniin. Otetaan siis tapahtumajärjestyksessä.

Kuopiossa olin tiiviisti Minna Canthin jalanjäljillä. Sain oivaksi oppaakseni Terhi Laitisen, joka tietää Minnasta paljon. Oikeassa ympäristössä kerrottuina tapahtumat heräävät eloon aivan toisella tavalla. Oli hyvä retki ja vielä tätäkin kautta kiitokseni Terhille.

Teimme jopa pienen höyrylaivaristeilyn. Vaikka Minna ei ollut innokas matkustelemaan, veneellä hän liikkui mielellään lähivesillä, vei usein vieraansakin lempipaikkaansa Myhkyrin saarelle. Kyllähän Kuopion rantoja katseli ilokseen vanhan laivan mukavissa tunnelmissakin.

Budapestin retki oli nuorisokirjailijajoukolla.
Tämä oli neljäs kertani Budapestissä eikä toivottavasti viimeinen tämäkään. Ensimmäisest käynnistäni 1976 kaupunki on kohentunut paljon ja hyvällä tavalla. Vanha kaunis jugend-tunnelma on ennallaan ja Tonava paikallaan. Sinisenä sen näkevät loistavan oppaamme rouva Kissin mukaan vain hullut ja rakastuneet. En nyt siis todistetusti kuulu kumpaankaan, kun ei välkkynyt sinisenä silmiini.

Parissakin kirjakaupassakin kävimme, toisessa tapaamassa sikäläisiä kirjaihmisiä. Sattumalta paikalla oli myös televisio, joka teki pitkän haastattelun Magdalena Hain kanssa. Hieno sattuma. Käynnin lopputuloksena näyttäisi tapaamisesta voivan seurata yhteistyötä jo lähitulevaisuudessa.

Lasten kirjakauppa oli hyvin varustettu ja näytti meille unkarilaisen lastenkirjallisuuden hyvän tason. Ketjulla on liikkeitä Budapestissä neljä ja muutamia myös muissa kaupungeissa. Kaupasta en tullut ottaneeksi kuvia, joten tarinamaisuutta saavat tässä edustaa Sankareiden aukion ratsut.

Ehkä kammottavuudessaan hilpein kokemus oli kauhukävelymme Vajdahunyad vara -linnan puistossa. Siellä sää otti meidät vakavasti. Kuun salaperäisesti valaisemassa pimeydessä halkoivat  salamat taivasta ja ukkosen jyrinä kaikui linnan kiviseinistä. Vettä niskaamme tuli onneksi vain muutama eksyneen oloinen pisara. Lepakot kuuluivat myös asiaan, sillä linna on tietysti vampyyrilinna.

Työ polttelee jo näppejäni, joten Tartosta jatkan jo ehkä huomenna. Sieltäkin löytyi taas minulle paljon aivan uutta.





keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Kustantajistakin välillä

Sunnuntaina 3.6. ilmestyneessä Helsingin sanomien lasten- ja nuortenkirja-aukeamassa oli mukana Sirkku Linnean kuvittama ja Minervan julkaisema Suomen lasten majakkakirjamme. Tutkailin kirjoja kiinnostuneena ja lopulta vähän hämmästyneenäkin.

Ensinnäkin hämmästyin sitä, ettei Otavan kirjoissa mainittu kääntäjää lainkaan. En nimittäin usko, että esimerkiksi Jörn Lier Horst kirjoittaisi kirjojaan suoraan suomeksi. Korjatkaa, jos olen väärässä. Kääntäjää ei löydy Otavan sivuilta, joten lehdessä sitä ei voinutkaan mainita. Onko tämä uusi käytäntö ja jos, niin miksi? Onko asiasta käyty aiemmin keskustelua jossain? Olen keskittynyt harmillisen paljon omaan käsikirjoitukseeni, joten voi hyvin olla, etten vain ole huomannut.

Toinen asia taas oli kustantajien paljous. Se tietysti yksinomaan ilahdutti. Vanhat suuret kustantajat taitavat keskittyä sen verran paljon omiin takuuvarmoihin sarjakirjoittajiinsa, ettei heitä näkynyt yhtään enempää kuin keskisuuria. Sarjoja tarvitaan, se on selvä, mutta samoin tarvitaan uusia hahmoja uudenlaisine ympäristöineen ja tapahtumineen. Eivätkä vanhat tutut sarjat välttämättä tarvitse esittelyjä, niillä on lukijansa. Kustantajien mainostaminen nostaa ne yleensä hyvin esille. Annan siis pisteitä sivun kokoajalle valikoiman monipuolisuudesta. Kiitos, Taika Dahlbom.

Olen muuten kertomassa majakkakirjasta ja vähän muustakin Ison Omenan Kohtaamossa nyt lauantaina 9.6. kello 12.30 ja 13.30. Henrik Hulden Hanasaaresta haastattelee ja kertoo syksyllä 5. - 6.10. Hanasaaressa tapahtuvasta   Pohjolan yöt -tapahtumasta, joka Hanasaaren sivuilla esitellään näin

Pohjolan Yöt/Nordiska Nätter on kulttuuri- ja tieteisfestivaali, joka järjestetään 5.–6.10.2018 Hanasaaressa. Festivaalin aikana saat kokea kaikkea runoudesta musiikkiin ja kiinnostaviin luentoihin. Lisäksi tapahtumassa tarjoillaan erinomaista ruokaa ja virkistäviä juomia.

Olen mukana lokakuussa ja innostuneena olenkin. Hanasaari on muuttunut hurjasti edukseen kaikin puolin Siellä on hyvä käydä muutenkin katsomassa näyttelyjä, syömässä hyvässä ravintolassa ja nauttimassa maisemista. Kauniina päivinä ulkona on hyvä istua vaikka useammallakin terassilla.

Majakat ja meri ovat suuria rakkauksiani. Niistä on hyvä kertoa.


tiistai 15. toukokuuta 2018

Kirja pelastaa

Kyllä vain. On se pelastanut monet kerrat ennenkin, mutta taas niin tuntuvasti, että vallan riemastuttaa.

Oma työ alkoi tökkiä pahasti viime viikolla. Tuntui melkein, että tässä se nyt oli. En pysty enää mihinkään. Tartuin kirjaan.

Tällä kertaa se on Torgny Lindgrenin Akvaviitti, jonka olen lukenut jo ainakin kerran aikaisemminkin. Lindgrenin huumori iskee minuun, nauran lukiessani harvoin ääneen, mutta hykertelen lähes koko ajan. Samalla oikein tunnen, miten solmut mielessäni aukeavat ja ajatukset alkavat pulppuilla. Sormet jo syyhyvät jatkamaan kirjoittamista.

Eläköön kirjallisuus! Eläköön huumori!

Voihan olla, että osasyynä lukkoon on ollut liikaa huomiota vaativa luonto. Se on pulpahtanut kukkaan, vihreyteen ja linnunlauluun sellaisella vauhdilla, että pakkohan sitä on seurailla tiiviisti. Satakielet, liejukanat, ketut ja takapihan kanit, jotka ilmeisesti ovat tuoneet ketut taas maisemaan. Siilit vain ovat olleet kadoksissa jo parina viime kesänä, mikä surettaa. Jossain vaiheessa oli talvipesäkin portaamme alla.

Ikkunani edessä olevan Petteri-omenapuun nuppupaljous suo kohta ryöpyten kauneutta aivan silmieni edessä. Sadettakin on luvassa, sillä juuri sitä pian tarvitaan. Sadetanssin taitajat, alkaisi olla jo aika!

Emme ole vielä päässeet mökille asti, mutta pakkohan sinne on mennä. Ensi viikolla, kyllä, lupaan itselleni. Kaipaan niin kuikkia. Tiedän, että ne siellä jo huutelevat.

Ja nyt! Työhön taas. Jos tulee jumi, ymmärrän syöksyä kirjan kimppuun.

Sanokaahan, mitä olisi elämä ilman kirjoja?

Tänne siis kaipaan, sielunmaisemaani, sielunlintujeni luokse.



tiistai 17. huhtikuuta 2018

Olenko täällä vai siellä

On oikeastaan outoa, miten kokoaikaisesti sitä keskittyy tekeillä olevan työnsä maailmaan. Ympärillä kaikki nämä meidän maailmamme vekottimet, jääkaapit, pakastimet, televisiot, älylaitteet, ja silti elän suuren osan aikaa 1800-luvun puolivälin nyt katsottuna aika alkeellisissa oloissa. Tosin jo 1800-luvun alkupuolella yleinen sanonta kuului: Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa. Ei ihme, että unohdan ottaa ruuan pakastimesta ajoissa sulamaan, vaikka toisaalta sitäkin ihmettelen. Ruokahan pidettiin ennen kylmäkaapissa tai -komerossa, jossa se talvella hyvinkin jäätyi. Piti se silloinkin muistaa ottaa ajoissa pois. Marjat olivat silloinkin jäässä, jos halusi leipoa tai tehdä jälkiruokaa. Olisin ilmeisesti ollut huonohko emäntä myös silloin.

Yksi paljon miettimistä vaativa tekijä näissä historiallisissa romaaneissa on kieli. Miten kirjoittaa niin, että tekstiä jaksaa lukea nyt, mutta se ei ole liiaksi tätä aikaa. Tämä korostuu erityisesti nuorille kirjoittaessani. Esimerkiksi televisiossa kuulen paljon täysin uusia sanontoja muka viime vuosisadan alussa tapahtuvissa ohjelmissa. Se häiritsee minua, mutta miten monia katselijoita se lopulta häiritsee? Tuotakin joku suomenkielen opiskelija tai tohtoriksi tähtäävä voisi tutkia, jos ei sitä ole jo tehty.

Televisio on silti eri juttu kuin kirja. Kirjojen lukijat ovat usein kielellisiä, joten uskon kirjan lukijan kiinnittävän kieleen enemmän huomiota kuin television katsojan. Radiossa kieli taas korostuu. Noin yleensä. Mikään tämmöinen oletus tai väite ei tietenkään koske kaikkia, eikä sitä niin pidä tulkita.

Voi, kertokaa, jos näitä on jo tutkittu, tai toivotaan kaikki yhdessä, että tutkimus pian tehtäisiin. Kiinnostaa!

Viime yön unet jäivät lyhyehköiksi. Ensin jälkeen kymmenen illalla tuli sähköposti Taiken kirjastoapurahapäätöksistä. Piti hakeutua nettisivuille. Kännykällä pääsin kirjautumaan pankkitunnuksilla, siitä onnistui pari askelta eteenpäin, mutta sitten tie tyssäsi. Ei auennut. Siirryin läppärille. Nyt pääsin yhden askeleen pitemmälle huuurjaan piiitkieen odottelujen jälkeen, mutta sen jälkeen sivu kertoi kohdanneensa yllättävän virheen. Yritä uudestaan.

Yritin ja yritin yli yhteentoista, sitten luovutin. Sen jälkeen yritin unta. Yhdeltä luovutin taas ja tulin koneelle takaisin. Ajattelin, että aamulla on muuten sama juttu, sillä kaikki yrittäneet yrittävät aamulla uudelleen. Yhden jälkeen yllättäen onnistuin kivuttomasti.

Sain myönteisen päätöksen, mutta ajattelin heitä, jotka kaiken tuon taistelun jälkeen löysivät kielteisen päätöksen. Oma uneni mietiskeli vielä pitkään tullako vai ei, mutta entä heidän. Tätä tämä meidän moderni teknologiamme tekee. Pakastimet toimivat - useimmiten, paitsi milloin joku nappaa töpselin seinästä ja minä löydän kymmenen päivän kuluttua täyden sulaneen pakastimen, kuten viime syksynä tapahtui - mutta tietotekniikka temppuilee aika usein. Olemme koko ajan enemmän sen armoilla. Kylmäkaappien kanssa oltiin sään armoilla, joten mikä tässä muka on niin kauheasti muuttunut?

Onneksi sentään ruusu on ruusu on ruusu!

Keväistä oloa!

torstai 29. maaliskuuta 2018

Yksi tusinasta vai kahdesta?

Olen tehnyt kiinteästi töitä Minna Canthin kanssa jo reilusti kauemmin kuin puoli vuotta. Arvasin aloittaessani, että Minnan juhlavuosi 2019 tuo tarjolle muutamankin kirjan, mutta en tosiaankaan osannut arvata niitä tulevan niin monta kuin tänä ja ensi vuonna on ilmestymässä. Eli saas nähdä, miten minun käy.

Tietenkin tällainen tulva asettaa paineita. Toistaiseksi en tiedä nuorille olevan muuta tulossa, mutta en tiedä myöskään sitä, ovatko kaikki tekeillä olevat nousseet jo esille. Voihan siis olla.

Minun oli aika luontevaa aloittaa työ Minnan kanssa, sillä suunnittelin nuortenkirjaa hänestä jo 90-luvun alkupuolella, Anneli Toijala vain ehti ensin. Hänen Myrskylintunsa ilmestyi jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin aloittanut tutkia taustoja omaani varten ja aloittaa jo kirjoittamisenkin. En sitten jatkanut sillä erää. Kymmenen vuotta sitten ilmestyi selkokirjani Suomalaisia suurnaisia, ja itseoikeutetusti Minna oli yksi heistä. Niinpä kertasin sitä tehdessäni taas hänen vaiheitaan. Ja nyt jälleen. Sykli näyttää olevan noin kymmenen vuotta.

Silti työtä Minnan kanssa on tehtävä taas enemmän kuin riittävästi. Enhän minä ole hänestä tutkimusta tekemässä vaan elämäkertaromaania, mutta kun tiedän olevan niin monia, jotka tietävät, se niitä paineita lisää. Enkä tosiasiassa oikein osaa näissä yhteyksissä kirjoittaa täysin tuulesta temmattuja mukavia tarinoita. Toisaalta, kun nyt näin moneen kertaan olen jo törmännyt Minnaan, on korkea aika tehdä kirja vihdoin aivan valmiiksi asti. Lupaan ihan pikkuisen tanssia edessänne, kun sen julkistustilaisuus  toivottavasti joskus jossain on. Muistuttakaa, jos en satu muistamaan!

Hirtorialliset romaanit ovat aina olleet korkealla lukulistoillani. Lukiessani olen toivonut voivani luottaa tietoihin siellä taustalla. Fantasiat ovat oma juttunsa ja ilman muuta pidän niistäkin, olen aina pitänyt. Minusta lukijan täytyy vain tietää, kumpi laji on kysymyksessä.

Ja kaikista näistä kirjoittajan normaalihuolista päästään sittenkin siihen, että WAU! Minna on mahtava nainen ja kaiken lisäksi tehnyt vielä paljon enemmän kuin olen ennättänyt aiemmin oppiakaan. Mistä joku saa sellaisen voiman kaikista vastuksista huolimatta jatkaa tiellä, jonka tuntee ainoaksi oikeaksi? Miten kauan me naiset olisimme vielä saaneet odottaa oikeuksiamme ilman häntä. Minna on totisesti rautaa! Kaiken lisäksi hän puhui tasa-arvosta, ei vain meidän naisten oikeuksista.

Mutta nyt: Toiveet täyttävää pääsiäistä, joko lepoa tai menoa, paaston jälkeistä ylensyömistä tai juuri sopivaa nautiskelua, yhteisöllisyyttä tai rauhaa monenlaisten kiireiden lomassa. Niin tai näin: AURINKOA!






maanantai 19. maaliskuuta 2018

Sapiskaa tuli

Menin kuuntelemaan tiedotustilaisuutta Hilja Pärssisestä. Hänestä on nyt ilmestynyt kolmen kirjoittajan voimin tehty tietokirja. Loppujen lopuksi poistuin paikalta aika hämmentyneenä. Omaa kirjaani ei suinkaan mainittu, enkä sitä ollut odottanutkaan. Erehdyin kuitenkin esittelemään itseni yhdelle tekijöistä, Hiljan sukulaiselle. Kuulijakunta olikin vahvasti suvun edustajia, mikä oli tehty selväksi muillekin paikalle tulleille nostattamalla heidät seisomaan.

Kirjaa Hiljasta tehdessäni oli tarkoitukseni nostaa esille paljon tehnyt mutta unohdukseen vaipunut Hilja. Enkä tietenkään tiennyt kenenkään muun olevan samalla asialla. Olin pahoittanut sukulaisten mielet väärillä tiedoilla Hiljan ja hänen vanhimman veljensä keskinäisistä väleistä.

Kenenkään mielen pahoittaminen ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni, mutta siltä osalta aikalaisten antamat tiedot poikkesivat melkoisesti veljen jälkeläisten nyt antamista. Valitettavasti kirjailija kirjoittaa saamiensa tietojen pohjalta, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä niitä.

Yleisellä tasolla jäin miettimään sitäkin, miten luotettavia noin yleensä ovat kaikki sukulaisten tai omaisten antamat tiedot. Tämä ajatus tulee oikeastaan omasta äidistäni. Minulla on ollut varsin kiinnostava vaari, eli äidinisä. Äidin kertomukset hänestä olivat aivan toisenlaisia kuin myöhemmin sukujuhlissa muilta kuulemani. Vaarin tekemiset ovat olleet huomattavasti huimempia ja riskejä ottavampia kuin äiti oli antanut ymmärtää. Ison talon laiskanpulskea poika on muuttunut turhankin yritteliääksi liikemieheksi. Hän vain kuoli niin aikaisin, että minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa hänestä.

Ja varmuuden vuoksi: nämä olivat omia pohdintojani noin yleensä tästä aiheesta. En siis ole osoittelemassa sormellani Hiljan sukulaisia.

Yksi iso ihmetyksen aihekin osui tässä jokin aika sitten eteeni. Kuinka moni meistä kirjastoapurahojen hakijoista tietää, että tänäkin vuonna noin 660 hakemusta lukeva kaunokirjallisuusraadin jäsen saa vain pienet kokouspalkkiot + matkat halvimman mukaan Helsinkiin, ei mitään palkkiota hakemusten määrän mukaisesti. HUH!

Millä perusteella tällainen käytäntö on otettu? Eikö Suomen kirjailijaliitto ja muiden osalta Suomen tietokirjailijat sekä Arvostelijain liitto voisi saada muutosta tähän asiaan. Miksi kirjoihin liittyvää työtä vaaditaan aivan liian usein tekemään ilmaiseksi? Kysyn vaan!

Mutta nyt, työ odottaa. Tämä jokseenkin ilmainen tämäkin.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Unen merkitys

Julkisen sanan uusi lempiaihe näyttäisi olevan uni ja sen merkitys. Sitä kun nyt kaikkialla tutkitaan. No, hyvä tietysti, että tutkitaan, mutta ihan tavallinen öitään nukkuva tai valvova ihminen on jo kauan tiennyt unen merkityksen. Tärkeä on, perin tärkeä.

Itselläni on viime aikoina ollut itsestäni riippumattomista syistä aivan liikaa heräämisiä kesken unen. Viisikin kertaa yössä rassaa hermoa ja aivoa, varsinkin kun en koskaan saa unta kuin aikaisintaan puoli tuntia heräämisen jälkeen. Usein menee tunti, puolitoista. Nyt olen saanut kolmena yönä nukutuksi kunnolla ja tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi, tai pikemminkin entiseksi aktiiviseksi ja virkeäksi itsekseni. Pitkästä aikaa sain katsella pitkää ja huvittavaa untakin niin, että muistan sen.
Joka-aamuiset selkäsärkynikin ovat poissa. Ostin uuden kovan sängyn. Tässä siis tärkeä suositus jokaiselle selkäsärkyiselle: Mieti, onko ainakin osasyyllinen aamuvaikeuksiin sittenkin patja.

Kirjoittamisen eri vaiheisiin liittyy tietysti usein myös valvomista, mutta sen tietää loppuvan aikanaan. Lisäksi se yleensä on käsikirjoituksen kannalta tuottoisaa aikaa. Silloin ei päivisin harmita.

Toinen hurjan tärkeä asia itselleni on päivittäiset vähintään tunnin reippaat lenkit koiran kanssa. Viimeisinä pahimpina pakkaspäivinä en ole voinut viedä pikkukoiraa ulos kuin käväisemään. Huomasin taas varsin selvästi, miten kroppani hermostui moisesta velttoilusta. Tänään on vihdoin lämmennyt niin paljon, että lenkin voi tehdä jo kunnolla. Aah! Iloitsen jo etukäteen.

Yksi hyvä liike sentään on voinut olla päivittäisessä käytössä. Olkapäiden levyinen haara-asento, ryhti suoraksi, pään taivutus taaksepäin ja syvä sisäänhengitys, mistä uloshengityksen mukana rullaamalla jalat suorana sormet lattiaan. Tämä muutamaan kertaan ei vie paljon aikaa, mutta tekee selälle ja koko kropalle niiiin hyvää. Kokeile, jos et tätä jo päivittäin kirjoittamisen tai minkä vain istumatyön lomassa tee.

Ja muuten, taustatyön tekeminen kirjaani varten jatkuu, jatkuu ja jatkuu, mutta on ta-vat-to-man mielenkiintoista. Ja kyllä kirjoittamiseenkin jää aikaa. Joten, jatkakaamme!

Joskus lätäkkökin voi olla näin kaunis.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Aikaa

Joku pohti Facebookin puolella aikaa. Onko sitä tosiaan aina liian vähän, kuten usein valitamme, vai onko se rajaton, mittaamaton käsite, josta ei kannata huolestua. Aikakäsitteethän eroavat juuri näin meidän eurooppalaisten ja vaikkapa afrikkalaisten välillä. Meidän aikamme on jana, sillä on alku ja loppu, se on rajallinen. Afrikkalaisen aika on ympyrän kehä. Jatkuu ja jatkuu, miksi siis suotta huolestua.

Olen painiskellut oman suhtautumiseni kanssa taas kerran. Tekeillä oleva työ vaatii paljon taustan tutkiskelua, kirjoja ja ajankuvausta täytyy löytyä ja sen pitäisi myös olla oikeaa. Toisaalta pitäisi lukea myös kaunokirjallisuutta, ettei kielellinen ilmaisuni vallan rapistu. Onneksi joskus osuu käsiin työn henkeen sopiva ihanan ihana kirja.

Ostin Helene Schjerfbeckistä kertovan Mila Teräksen Jäljet jo muutama kuukausi sitten. Aloitin lukemisen, mutta totesin pian, että tätä ei luetakaan kuin vaikkapa dekkaria kahden suupalan välissä, vaan tämä on luettava hitaasti maistellen ja ajatellen. Edellisellä työlomallani aikaa oli siihenkin, joten nyt olen lukenut sen ensimmäisen kerran. En varmasti viimeistä, sillä hyvä kirja kutsuu seuraansa toistekin.

Kiitos, Mila, lukunautinnosta ja ajattelun virkistämisestä. Kielesi on niin kaunista, että aina välillä piti laskea kirja kädestä ja sulkea silmänsä. Kuunnella ja katsella hetkinen aivan hiljaa, saada eteensä tilanne ihmisineen, miljöineen, äänineen.

Tiedän jo seuraavan, mihin tartun, kun tämä rajaton aika suo siihen oikean hetken. Mutta nyt taas ruskealehtiseksi  jo vuosia sitten muuttuneen vanhan kirjan kimppuun.



Meren silottama peruskallio tuskin mietiskelee ajan katoavaisuutta.




torstai 1. helmikuuta 2018

Palautuneena

Monessakin mielessä. Olen palannut työpöytäni ääreen kotona ja palautunut hyvin työvireeseen. Juuri nyt on ihanaa istua sisällä ja katsella tuiskua ikkunan takana. Lenkkeillessämme käytän hyvin harvoin takkia pienen kääpiösnautserini päällä, mutta tänään näyttäisi olevan sen aika. Kivaltahan tuo näyttää ja kaiken lisäksi tiedän, että meillä on siellä ihan hauskaa, vaikka Frit-paralle ei varmaankaan löydy kovin paljon nuuskittavaa.

Vaikka mistä tuota tietää. Yhtenä päivänä kiersimme Vuosaaren golfrataa. Pohjoispäässä tien toisella puolella on lammikko, jonka rannalle Frit veti kiihkeästi. Siellä se kaivoi ja kaivoi suurta ruohotupsua, ja minusta näytti kuin se olisi ottanut jotain suuhunsa, vaikka ei yleensä syö maasta. Yritin katsoa, pureskeleeko se, mutta en nähnyt mitään epäilyttävää. Frit katsoi viattoman näköisenä, silmät kirkkaina takaisin. Se kulki kuitenkin tavallista määrätietoisemmin eikä hirveän paljon nuuskinut. Kun pääsimme kotiovelle, se pudotti suussaan muutaman kilometrin matkan kantamansa golf-pallon. Oli siis haistanut sen tieltä asti ja kaivanut vielä syvältä ruohotupsusta esiin. Minusta golf-palloissa ei ole oikeastaan mitään hajua.

Eilen siunasin taas hartaasti internettiä. Työni vuoksi mietin, minkälainen mahtoi olla kaakinpuu, jonka juurella seisottiin. En muistanut nähneeni kuvaa. Vaan sieltäpä löytyi kuva Juho Rissasen maalauksesta Rauta kaulassa, jossa mies seisoo kaakinpuuhun kytkettynä. Aika hurja vekotin, en olisi arvannut niin armottomaksi. Jalkapuita olen nähnyt. Niissä sentään vain istuttiin jalat puussa oleviin reikiin työnnettynä kirkkokansan katsottavana. Häpeä oli suuri, mutta fyysinen kärsimys huomattavasti vähäisempi kuin kaakinpuussa.

Kaakinpuusta vähän kauniimpiin näkyihin: yllätysiloihini. Kumpikin amaryllis oli kukkinut kaksi vanaa kukkia täynnään. Nostin lyhyet tyhjät varret sivuhuoneen ikkunalle piiloon. Sinne jäivät unohduksiin.

Kun hyasintit olivat vuorostaan kukkineet loppuun, menin viemään niitä amaryllisten kavereiksi. Siellä olivat vastassa jo liki kukassa olevat amaryllisten nuput korkeiksi kasvaneiden varsien päässä. Nyt ovat molemmat kukassa ja jälleen esillä iloinani toinen ylvään punaisena, toinen leikittelevän vaaleanpunaisena huiskaleena.

Kohta ulos kahlailemaan. Talvi!

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Vetäytyneenä

En nyt aivan luolani rauhaan, mutta keskittymään viikon verran vain ja ainoastaan kirjoitustyöhöni. Tässä elämäntilanteessani tämä on aivan välttämätöntä. Olen jo paitsi tutkinut taustoja, myös kirjoittanut ja tehnyt työsuunnitelman. En haahuile lähdekirjasta ja -aineistosta toiseen satunnaisesti, vaan selvän suunnitelman mukaan. Tuntuipa hyvältä kirjoittaa tuo tähänkin, olenhan äärettömän suunnitelmallinen tyyppi.

No, en tietenkään ole, pikemminkin haluan asioiden tapahtuvan spontaanisti, mikä ei vain toimi tällaisen työn kanssa. Tämä oli ikuinen kiista miehen kanssa varsinkin omatoimimatkoillamme. Hän halusi tietää mahdollisimman paljon etukäteen, minä yllättyä ja löytää ihan itse asioita.

Yhdistelmä oli aika hyvä muinaisella kolmen kuukauden maailmanympärimatkallamme, josta olen kertonut Kirppuina maailmankartalla -kirjassani. Kirja taisi ilmestyä jo 2001, joten osa tiedoista on vanhentunut. Aika ei onneksi muuta tapahtuneita hauskuuksia kuin muistoiksi, kyllä niistä voi hyvin lukea edelleen.

Silloin eivät vielä toimineet nettiyhteydet, joten miehellä oli matkatavaroissaan, siinä yhdessä ainoassa Marimekon olkalaukussa, ainakin puolet valokopioita eri maista. Niitä käytettiin, hyviä olivat, mutta yllätyksiä ja spontaaniutta riitti silti kylliksi niitäkin. Eikä minullakaan ollut sen enempää tavaraa kuin pikkurinkka puolillaan. Ei jouduttu kertaakaan tullitarkastukseen niin valtavien matkatavaroiden kanssa. Hyvin riittivät ja olivat vaivattomia kanniskella.

Vielä viisi päivää jäljellä. Sankarittareni on mahdottoman, tajuttoman jamitävielä raju pähkäpää. Mutta fiksu ja osaava sellainen. Olen aivan innoissani. Ja jos en ole tullut ennen sanoneeksi: rrrrrrakastan tätä työtä. On hyvä syy etsiä, tutkia, löytää, pohtia ja kirjoittaa.

Elämälle kiitos tästä osastani!

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kiihkeä vuoden alku

Uusi vuosi on alkanut niin vauhdikkaasti, että tänne kirjoittaminenkin on jäänyt kesannolle. Tähän hätään en nyt löydä tuhkaa päälle ripoteltavaksi, eikä tahallinen vaatteiden repiminen ole ekologisesti järkevää, joten lupaan vain yrittää taas parantaa tapani. Riittäähän tämä?

Ensimmäisenä päivänä aloitin uuden käsikirjoituksen ilahtuneena siitä, miten selvinä kirjan henkilötyypit jo mielessäni ovat. Tarina lähti hyvin liikkeelle ja on myös hyvin jatkunut, vaikka taustatyötä teen samalla edelleen kiivaasti.

Näitä historiallisia elämäkertaromaaneja varten teen aina tapahtumaluettelon. Kun törmään uuteen, tarinan kannalta mahdollisesti tarpeelliseen tietoon, vien sen lyhyesti oikean vuoden kohdalle. Joudun aina lukemaan kymmeniä kirjoja, ja näin saan tapahtumat pysymään selkeästi oikeilla paikoillaan.

Voin aloittaa varsinaisen kirjoittamisen heti saatuani hyvän kokonaiskuvan ihmisistä ja tapahtumista, mutta lomassa jatkan taustojen lukemista ja tietojeni lisäämistä ja tarkistamista. Kai tässä vaikuttaa tiedottajataustani. Tietojen on oltava oikein, vaikka tietysti romaaniin voi ja pitääkin lisätä kuviteltuja tapahtumia ja henkilöitä, kunhan nekin ovat aikaan, ympäristöön ja henkilöihin sopivia ja mahdollisia.


Kolmantena päivänä tätä vuotta tulla tupsahti uusi Suomen lasten majakkakirja, jonka piti alunperin ilmestyä vasta maaliskuussa. Kuvituksen on tehnyt Sirkku Linnea. Pidän hurjasti hänen elävistä ja hauskoista kuvistaan. Olen kirjoittanut yli kuusikymmentä kirjaa, mutta ensimmäisen kerran tuli tällainen aikatauluihme eteeni. Myöhästymisiä sen sijaan on ollut monen kirjan kohdalla. Onko tämäkin seurausta ilmastomuutoksesta?



Nyt on menossa taittoon jo syksyn kirjanikin, tänään tarkistin tekstin. Kuvitukseen tarvitaan vain muutama pieni lisäys. Ja taas, vakuutan, Harri Tarkan kuvat ovat aivan omanlaisiaan. Olen niin niin iloinen siitä, että aina olen saanut tehdä kirjoja mainioiden kuvittajien kanssa. Jännintä kuvakirjan tekemisessä onkin saada eteensä kuvittajan näkemys omasta tekstistä.

Saapa muuten nähdä, mitä tyttärentyttärestäni tulee. Hän täytti 13 ja istuu suuren osan vapaa-ajastaan piirtämässä. Kuvat ovat eläviä ja hän osaa nostaa esiin tunteen. Hän saa koulun lisäksi muutakin kuvataideopetusta. Salainen (älä kerro kenellekään) toiveeni on, että hänestä voi hyvinkin tulla kuvataiteilija, ehkä kirjojenkin kuvittaja. Saamme nähdä.

Mutta nyt: Työ kutsuu! Mieluinen työ, kyllä!