keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Siinä se nyt on

Ja minä olen tyytyväinen. Olin nimittäin aika epävarma tähän työhön ryhtyessäni. Tuttu kustannustoimittaja kysyi, kiinnostaisiko minua tehdä kirja hänen tuttunsa tähänastisista vuosista. Sanoi miettineensä, kuka synkkaisi Sirkan kanssa, ja päätyneensä minuun. Hän vakuutti Sirkan olevan tutustumisen arvoinen.

En kuitenkaan ole koskaan ajatellut tekeväni tämänkaltaista teosta. Kirjan sankaritar on itse vastaanottajana ja koko suku arvostelemassa tulosta. Entä jos en tuntisi pääseväni lähelle häntä, jos perheellä olisi oma tiukka käsityksensä siitä, mitä he olivat kirjalta halunneet, jos ja jos. Vannotin Sirkkaa ja perhettä antamaan minulle vapaat kädet, tietenkin siltä pohjalta, mitä kaikkea kuulisin ja lukisin. He ovat kaikki lukevia ihmisiä ja lupasivat. Myös Sirkka. Lopulta päätin luottaa ehdottajaan ja heihin ja lähdin tälle matkalle.

En ole katunut. Tutustuin monipuolisesti luovaan, monia vaiheita elämässään kokeneeseen, ihanaan ihmiseen. Ystävystyimme. Viime lauantaina vietimme kaikkien Sirkan lasten, lastenlasten ja lastenlasten kanssa hänen 90-vuotispäiviään. Koko Sirkan jälkipolvi oli mukana pienimpiä natiaisia myöten. Se jo kertoo hänestä aika paljon.

Vanhat kirjeet olivat Sirkan omien kertomusten ohella parasta antia, mutta myös lapset kertoivat kokemuksiaan ja antoivat lisätietoa Sirkasta aika nuorena monen lapsen äitinä. Opin itse lisää paljonkin. Kirjassa on 209 sivua ja monta juttua olisi tietysti vielä ollut kerrottavaksi. Ehkä sitten 100-vuotisjuhlissa.

Senkin tässä opin, että joskus kannattaa lähteä mukaan, vaikka onnistuminen tuntuisi miten epävarmalta.

torstai 7. syyskuuta 2017

Kohtalottaren Sormi

on tökännyt ja osunut.

Ahneus on selvästi vallannut minut viime aikoina. Maalla oli niin valtavasti kaikenlaatuisia sieniä, että niiden metsästyksessä on näköjään aika hurahtanut. Iso pakastin on jo täpötäynnä, kohta täytyy kai aloittaa pienen jääkaapin alapakastimen täyttäminen. Menisihän tämä jotenkin, jos en olisi liian tarkka sienten siivoamisessa.

Lapsuuden kokemukset tekevät monenlaisia haittoja, tämä on yksi omistani. Jouduin kerran kylässä syömään sienikastiketta, jonka hiekka ja kivet rahisivat hampaissa koko ajan. Sain ruuan jotenkin alas, mutta en ole toipunut kokemuksesta koskaan. Niinpä sienten perkuuni nauratti miestä pitkään. Nyt hän on jo tottunut. Joten, kun ensin rämmin sienimaastossa, sen jälkeen perkaan ja paistan päivän saaliin, aikaa tosiaan kuluu. Eikä sienihurmassa ehdi oikein muuta ajatellakaan.

Paitsi:
Uskotko Kohtalon Sormeen tai tässä tapauksessa Kohtalottaren? Minä en aina oikein tiedä, mitä siitä ajatella, mutta kun se sattuu tökkäämään, pakko siihen on ainakin silloin uskoa.

Olin koko päivän miettinyt, mihin ryhtyisin seuraavaksi. Hätää ei ole. Ensi vuodelle on jo kahden, yhden lasten- ja yhden lasten- ja nuortenkirjan sopimukset allekirjoitettuina. Olin siis miettimässä vähän suuritöisempää vuoden 2019-kirjaa. Juuri silloin sain viestin hyvin arvostamaltani kirjamaailman ihmiseltä ja kysymyksen: Oletko miettinyt tästä ihmisestä kirjoittamista.

Osui suoraan maaliin. Kaiken lisäksi minulla on jo vanhaa materiaalia hänestä aika mukavasti. Sekin oikeastaan sattuman ansiosta,  Olin saanut niitä kerran lahjaksi hyvältä ystävältä, jonka isä on ollut innokas kirjojen keräilijä.

Niin että ei tässä nyt muu auta, kuin uskoa siihen Sormeen ja alkaa työskentely. Aikaa ei ole yhtään liikaa, sillä aikamoinen homma hänenkin kanssaan tulee. Siispä sievä niiaus Kohtalottarelle, silmälasien puhdistus ja katseen skarppaus kohti tulevaa. Taas mennään!