torstai 12. maaliskuuta 2015

Lukijan puheenvuoro

Sain haasteen kertoa seitsemän elämäni kirjaa Facebookissa. Ensin innostuin, mutta sitten ymmärsin, ettei tuollaisesta voi selvitä millään. Vain seitsemän kaikista niistä sadoista ihmeellisistä kirjoista, jotka aivan varmasti ovat vaikuttaneet elämääni. Ei kai tällaista pitäisi liian tosissaan ottaa, mutta mutta... Mutta kun ei voi olla epäkohtelias niille muille ja nostaa esiin vain seitsemän.

Mitkä sieltä muka nostaisin? Olen lukenut varmasti joka päivä alle kouluikäisestä lähtien. En uskalla yrittääkään laskea, miten monta kirjaa se merkitsee hyvin varovaisestikin arvioiden. Olen nauranut ja itkenyt, ihmetellyt, ihastellut ja kauhistellut. Oppinut hurjasti lukemastani ja halunnut olla oppimatta osan siitä. Vaikuttunut aina uudestaan ja huokaissut, miten joku VOI kirjoittaa näin upeasti. Ja niin tapahtuu yhä edelleen varsin usein.

Hyvään tekstiin ei voi koskaan turtua, sen voi lukea uudestaan ja uudestaan. Olen suunnattoman onnellinen siitä, että kirjojen maailma avautui minulle jo aika pienenä. Ja toivoisin, voi miten toivoisinkin sen avautuvan mahdollisimman monelle mahdollisimman varhain edelleen.

Siitäkin olen kiitollinen, että meillä on niin hieno ja kattava kirjastolaitos kaikkien käytettävissä. Ei anneta sen kutistua, pidetään siitä kiinni sanoin, kirjoituksin ja tarvittaessa vaikka kynsin ja hampain. Eikös ryhdytäkin kehumaan sitä kaikissa mahdollisissa yhteyksissä niin, että sellaisetkin, jotka eivät ole huomanneet sitä pahemmin käyttää, poikkeaisivat sisään vaikka ensin vain uteliaisuuttaan. Ja sellaiset, jotka asiapaperipinojensa keskellä touhutessaan eivät ehdi sitä käyttää, muistaisivat ainakin sen merkityksen meille tavallisille lukijoille ja tekisivät viisaita päätöksiä.

Ei siis seitsemän elämäni kirjaa, vaan lukuisia luettuja kirjoja. Kiitos niistä kaikista!



lauantai 7. maaliskuuta 2015

Hyödyllistä ja hyödytöntä vai päinvastoin

Nyt on täysillä meneillään sijaistoimintoja, ennen kuin uskaltaudun kunnolla kirjoittamaan. Kun enää ei voi terotella kynää, täytyy keksiä muuta. Tällä kertaa voisin jopa sanoa, että onneksi on keksittävä, sillä olen päässyt vähintäänkin viiden vuoden aikomisen jälkeen tyhjentämään vaatekaappejani. Olen tietysti katsonut niihin vakain aikomuksin monet kerrat, joskus jopa tarttunut muutamiin vaatteisiin, enkä sitten kuitenkaan ole raskinut heittää pois ihan hyvää vaatetta, jota saatan joskus vaikka tarvita. Mutta nyt olen saanut täyteen viisi muovipussia ja päättänyt, että viittä täyttä en kaupoista kanna tilalle, aivan varmasti en.

Tähän kohtaan täytyy tosin huomauttaa, että olen niistä kaapeista usein tehnyt löytöjäkin ja tosiaan käyttänyt jotain vuosikymmenen takaista lempivaatettani tyytyväisenä uuden kauden. Joten ei se säästäminen aina täysin turhaa ole, vaikka enimmäkseen tietysti on.

Lukenut sentään olen, enimmäkseen asiaa. Asiattomuuksia lukiessani olen kiinnittänyt huomiota yhteen pikku juttuun, jonka merkityksestä en ole aivan varma. Meille opetettiin aikoinaan kotona ja koulussa, että jos luettelen vaikkapa joukon, jonka kanssa olen tehnyt jonkin työn, muut mainitaan ensin ja viimeiseksi tulee minä. Nykyisin huomaan lähes kaikkien aloittavan minästä. Jotenkin tämä mielestäni liittyy siihen, mikä nousee taas vanhoja tekstejä lukiessani selvästi esiin. Ennen puhuttiin paljon enemmän yhteisestä hyvästä, yhteisöllisyydestä aivan tosimielessä, nykyisin minä tuntuu olevan helposti ensimmäisenä kaikessa ajattelussa ja tekemisessä.

Urbanisoitumisen mukanahan huomattiin jo kauan sitten tulevan sen, että lähipiiri, ihmiset joista todella välitetään ja kannetaan huolta, pienenee. Oma perhe se on jo pitkään ollut monelle kaupunkilaiselle, mutta entä nyt kun yksinelävien määrä kasvaa jatkuvasti. Supistuuko piiri entisestään, onko se ennen pitkää vain minä?

Kumpi näistä tekemisistäni lopulta on tuottanut tulosta, kaappien tyhjennys vai minän pohdiskelu? Pitäisikö sittenkin tyytyä konkreettiseen tekemiseen turhien miettimisten sijasta?