keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Ylös, ylös, ylös!

Edellinen, melko optimistinen mielialani on ehtinyt lysähtää jo muutamaan kertaan. Syy ei ole kirjoittamisessa, jotenkin vain on osunut liian monta ikävää tapahtumaa peräjälkeen. Pienen ajan sisällä sattuneet lompakon nappaaminen repustani, onnistuneet murrot taloyhtiöömme ja vielä lähi-ihmisen sairastuminen  riittävät viemään keskittymiskyvyn nolliin. Aurinkokaan ei ole liikoja paistellut, vaikka juuri nyt vähän yrittelee. Mitenkäs tällaisesta suosta ylös kavutaan?

Tietysti niin, että tapahtuu jotain, joka todistaa, että asiat ovat sentään jo menossa parempaan suuntaan. Eilen tuli yksi hyvin tärkeä liikahdus, tänään toinen. Kyllä tämä siis tästä.

Meillä kevät näyttää etenevän normaalisti, vaikka etuajassa onkin. Sisareni asuu Bostonin vieressä, missä lunta tuli 2,5 metriä. Hän kertoi jalkakäytävien ja katujen keskellä ajokaistan olevan ties millä liuoksilla sulatettuja, mutta katujen varsilla on valtavat lumivuoret. Paikallisessa lehdessä oli ollut kuva bussia odottavista ihmisistä. Heistä näkyi vain pää ja hartiat, muu oli lumivallin takana.

Jos siellä kohtapuoliin tulee hyvin lämmintä, kuten siellä usein tulee aivan äkkiä, kukaan ei tiedä, mitä kaikkea tapahtuu. Eli niin kuin aina on hoettu: Amerikassa kaikki on suurempaa! Nyt jopa lumivuoret ja tulvat niiden jälkeen.

Parasta tuolla murheen laaksossa rämpiessäni on ollut työn tuoma ilo, aina joskus hyvin henkilökohtaisestikin. Sellaisen toi esimerkiksi kuva omasta ukistani nuorena, kauan ennen syntymääni, Sortavalan seminaarin suuren ylpeyden Karjalan köörin eturivissä, niin kovin tyytyväisen näköisenä.

Musiikki liittyy muistoissani ukkiin monin tavoin. Kun nyt ajattelen hänen usein laulamaansa laulua, en ole oikein varma, miten hän itse ahkerana miehenä siihen lopulta suhtautui. Se oli tämä:

Sirkka lauloi lystiksensä
oman intonsa ilosta
huviksensa hyräeli
metisellä mättähällä
simakukkien seassa.

"Mitä laulat laiskajaakko
hullutuksia hyräilet?
Teehän työtä
eihän vatsa
täyty tyhjistä loruista!"
Torui muuan muurahainen
ylen itara itikka.

Lopun ukki lauloi varsin painokkaasti ja ainakin minun mielestäni muurahaiskriittisesti. Joten tällaisia sitä voi joutua pohdiskelemaan kesken ahkeroinnin. Että kumman puolelle ukki lopulta asettui, sirkan vain muurahaisen? Oma puoleni minun on helppo valita.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Ajattelevat koneet

Olen huomannut monen kirjoittajan tuskailevan ennakkosyötön kanssa, vaikka toisaalta koneen ehdotukset tietysti myös huvittavat. Itse otan ennakkosyötön päältä pois laitteistani heti kättelyssä. Useinhan laite ei tunnusta edes oikeaksi vähänkin harvemmin käytettyä tai vanhahtavaa sanaa, joten ennakkosyötöstä tulee vain lisähommaa.

Viime vuoden alussa hankitun siivousrobottimme Miinan kanssa huomasin lauantaina laitteiden suunnittelijoiden jo miettivän keinoja, joilla käyttäjä voisi tuntea mahtavuutensa kuin ennen vanhaan rouvat piikojensa kanssa. Miina kieltäytyi toimimasta, valitti vain, ettei näkymä ole oikein selkeä. Etsin apua ohjekirjasta, mutta eipä löytynyt. Lopulta keksin kirjoittaa virhekoodin Googleen. Sieltä löytyikin heti apuvideo, jossa näytettiin, miten Miinaa pitää potkia väkisin eteenpäin, kunnes se ymmärtää, ettei työtä noin vain laisteta. Ja katso, nyt Miina toimii taas. Varmuuden vuoksi on kai syytä kertoa myös, ettei potkimiseni ollut holtitonta ja raivoisaa, vaan pikemminkin kannustavaa.

Onneksi on kuitenkin Miina, sillä kirjoitustyöhöni liittyvien lähdekirjojen ja -tietojen paljous alkaa jo tuntua liialliselta. Kun luen ja luen, teen muistiinpanoja ja kirjoitan Scriveneriin tiedoston toisensa jälkeen, jään aina välillä ihmettelemään: entä sitten. Tiedän varsin hyvin, että valtaosa tästä lukemisesta saa luvan jäädä vain omaksi taustatiedokseni, sillä en ole tekemässä puhdasta tietokirjaa, vaan romaania, jonka ajankuvaan ja tietoihin voi luottaa. Mutta kun aika ja sankarittareni elämä ovat valtavan suuria tapahtumia ja aatteita täynnä, miten ne ikinä voivat näin pienessä päässä jossain vaiheessa järjestäytyä? Ihan totta, tämä alkaa jo tässä vaiheessa huolestuttaa aika lailla.

Vaikka missään nimessä en tietenkään aio luovuttaa. Aurinkokin jo paistaa, eiköhän sieltä virtaile lisää energiaa.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Vähän ylevyyttä kehiin

Kieli muuttuu ja erityisesti tapa, jolla sanoja käytetään. Vanhoja tekstejä lukiessa naurattaa usein, vaikka ne eivät ole suinkaan naurettaviksi kirjoitettuja. Päinvastoin, juuri tekstin mahtipontisuus ja ylevyys saa tämän päivän lukijan nauramaan, minut ainakin.

Miltä kuulostaa esimerkiksi tämä runoilija Hilja Liinamaan teksti nyt luettuna:

Hän on kuin lintu luotu maailmoja liitämään, rakentamaan pesänsä kukkuloilla ja saamaan ravintonsa hedelmistä ja nupuista, vaihtamaan paikkaa oksalta oksalle. Hänkö olisi vetojuhta auran edessä, isäntäänsä seuraava koira kenties kahleihin sidottava tai pihan varmuutta vartioiva.

Ei, laulaja kuullaan, maailma kuulee... Ken on jumalia muodostanut, meitä niiden luo nostanut tai jumalia luoksemme vetänyt, ellei runoilija.

Kun tuon tosiaan vielä on kirjoittanut varmasti itseään myös runoilijana pitänyt nainen, se tuntuu vielä huvittavammalta.

Silti jotenkin vanha ylevyys ja mahtipontisuus myös liikuttaa, saa aina ainakin vähän tuntemaan itsensä liian arkiseksi. Tämä liittyy samaan kuin äsken lukemani Iltalehden lööpit: Kotien arvot kaikkialla Suomessa laskeneet. En silloin ajatellut ensimmäiseksi asuntoja ja rahaa, vaan aivan muita arvoja. Nimittäin siltä tosiaan tuntuu, etteivät henkiset arvot enää kovin korkeassa kurssissa ole. Kuinkahan paljon sellaisista edes puhutaan, ehditään puhua. Kuuleeko maailma yhä laulajaa? Moniko laulu on kuulemisen arvoinen?

Viime päivinä Facebookissa kiertänyt viiden päivän runohaaste on nostanut esiin monia ihastuttavia ja ajatteluttavia runoja. Enemmän sellaista. Miten jollain tavalla vastaavan idean saisi kiertämään myös lasten ja nuorten keskuudessa tänä kirjan vuonna?