maanantai 26. tammikuuta 2015

Taas olen lukenut

Aina välillä eteen osuu teksti, josta vallan ilahdun. Muutaman päivän sisällä niitä on ollut peräti kaksi. Ensin sellainen oli Luonto-lehdessä Pirkka-Pekka Peteliuksen kolumnin tämä kappale:

Olen opetellut tietoisesti olemaan hiljaa luonnon keskellä. Sinne pitää mennä niin kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään. Siinä kun istuu hetken hiljaa, niin sinulle tullaan tarjoamaan kahvia ja pullaa."

Koko kirjoitus on lukemisen arvoinen, mutta tuossa kiteytyi omakin suhtautumiseni luonnossa liikkumiseen. Aina kun tapaan luontoretkelle tulleita ihmisiä, jotka täyttävät paikan metelillään, tekisi kovasti mieli mennä heristelemään sateenvarjoa, niin kuin kunnon tuimatädin kuuluu. Seuraavaksi yritän sitten lohdutella itseäni sillä, että onhan heillä sentään yritystä. Mutta aika heikoksi se lohdutus tahtoo jäädä.

Luonto-lehti on muutenkin suosikkiaikakauslehteni mahtavine kuvineen. Viimeisimmässä kerrotaan muun muassa ahman haistavan ruuan kilometrien päähän. Se on täysin käsittämätöntä tällaiselle ihmishajuaistiselle. - Toisaalta onneksi ei tarvitsekaan haistaa kaikkia naapureiden ruokia, jos itsellä on jääkaapissa valinnanvaraa heikonpuoleisesti. - Muistelen hellyydellä Ähtärin eläinpuiston ahmaa, joka istui ylhäällä rinteessä hyvän matkan päässä aidasta. Kun puhelin sille, se tuli aidan viereen kuuntelemaan ja seuraamaan minua koko aidan vieressä kulkemani matkan. Palasin vielä takaisin ja jatkoin juttelua, ja se seurasi tarkkaavaisesti koko ajan.

Toinen ajatuksia vahvasti herättänyt teksti on tämän päivän Hesarissa, jossa Janne Saarikivi kysyy: Onko vapautta, rakkautta tai totuutta olemassa?

Tietenkin kaikki ne ovat yhdelle yhtä ja toiselle toista, kysymys on valtava. Saarikivi antaa hyviä esimerkkejä siitä, miten käsityksemme ovat vahvasti sidoksissa kulttuuriin ja kieleen, miten eri tavoin näemme asiat. Luja usko vain oman totuuden oikeellisuuteen on aina vaarallista.

Kirjoitus herätti paljon kysymyksiä. Kai pyrkimystä, uskoakin parempaan täytyy kuitenkin olla, vaikka se sitten olisi vain oma käsitys muidenkin paremmasta. Kunhan siihen ei liity toisten polkemista ja vahingoittamista. Täydelliseen vapauteen en usko itsekään, mutta sellaiseen uskon, missä mahdollisimman moni  pystyy elämään. Ja rakkautta, on sitä, aivan varmasti, pyyteetöntäkin. Mutta totuus, sen täytyy tosiaan olla hyvin perhe- ja kulttuurisidonnainen. Onneksi sen yleensä lähipiirillä pitäisi olla pitkälti samanlainen, jolloin jokainen tietää sen säännöt.

Kirjallisuus on täynnä näiden isojen asioiden pohdintoja, lukijan omien käsitysten laajentamista. Senkin vuoksi se tässä kansainvälistyvässä maailmassamme on aina vain tärkeämpää.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti