Hyvät ja pahat

Pariisin tapahtumat ovat nostaneet Facebookissa esiin linkkejä moniin aiemmin julkaistuihin teksteihin. Useimmat ovat ennestään tuttuja, mutta tuntuu, että nyt olen lukenut niitä jo liikaa. Ja ahdistunut. Vahvasti.

En suostu uskomaan, että suurin osa ihmisistä kantaisi jatkuvasti sisällään halveksuntaa ja vihaa. Milloin se kohdistuu toiseen uskontokuntaan kuuluviin, milloin toisenvärisiin, milloin aikuisiin, milloin jopa lapsiin.

Ja sitten mietin taas sitä, miten paljon väkivaltaa lapsikin näkee jatkuvasti televisiosta ja netistä. Videot, pelit, uutiset, sitä on kaikkialla. Kestääkö kehittyvä psyyke sen vaurioitumatta, kestääkö aikuisenkaan? Jossain vaiheessa pantiin esimerkiksi televisioon aikaraja, mitä ennen ei kovin raakaa kuvaa saa näyttää. Onko sellainen vielä, vai eikö siitä kukaan enää piittaa? Ja ikärajahan nyt on vain suositus, jonka aika harvan aikuisen oletan tarkistavan, kun tv on nurkassa auki kaiken aikaa. Jos minä, aikuinen suljen silmäni puoli kuudelta Murdochin murhamysteerien edessä, miltä se lapsesta tuntuu. Vaikka sanon itselleni, että tuo on vain näytelmää ja lavastusta, tiedän sen jäljittelevän todellisuutta. Joka on siellä taustalla.

Vaikka olisin miten ahdistunut, mitä yksi pieni ihminen voi tehdä. Taivastella ja peukutella juttuja ja nähdä painajaisia, mutta ei mitään kunnolla rakentavaa. Kirjoillakin voi vain hirveän vähän, vaikka niiden kautta voi sentään yrittää. Edes sen vähän.

Teen nyt taustatöitä kansaedustaja Hilja Pärssisestä tekeillä olevaan historialliseen romaaniin. Hän oli todellinen tulisielu ja saikin paljon aikaan. On heitäkin onneksi aina ollut ja varmasti tulee aina olemaan. Ehkä yritän lohduttautua tällä: Pahasta puhutaan aina ja suurin otsikoin. Hyvääkin tapahtuu, jatkuvasti sitäkin. On ihmisiä, jotka jaksavat ja tekevät. Juuri nyt tahtoisin nostaa lipun salkoon heidän kunniakseen!