lauantai 20. syyskuuta 2014

Kaikk on niin hiljaa mun ympärilläin

Heräsin tässä taannoin outoon tyhjyyden tunteeseen. Syy selvisi hetken miettimisellä. Messukuhina on jo alkanut puheissa ja kirjoituksissa, mutta minulla ei ole siinä, ei Turussa eikä Helsingissä, mitään osuutta. Syykin on selvä. Kaksikymmentä vuotta sitten, 1994, on viimeksi ollut vuosi, jolloin minulta ei ole tullut kirjaa.

Turun messuilla olen ollut joka syksy niiden alusta asti. Kuuluin jopa johonkin suunnittelujoukkioon, joka kokoontui ennen ensimmäistäkään messua. En yritä kertoa, että Turun kirjamessut ovat oikeastaan omaa aikaansaannostani, vaan että jonkinlaista hellyyttä niitä kohtaan olen aina tuntenut. Saapa nähdä, maltanko lopulta pysyä kokonaan pois, vai piipahdanko edes jonain päivänä. Mitään ohjelmaa minulla ei siellä kuitenkaan ole.

Se, että kirjaa ei tule yhtenä vuonna, ei tietenkään ole mikään ongelma. Töitähän minä teen innostuneesti koko ajan, siinä en tunne tyhjyyttä. Oikeastaan päinvastoin. Taitaa olla pikemminkin hyvä, että kahdenkymmenen vuoden jälkeen on pieni tauko. Ja silti täytyy tunnustaa, että tuntuu aika oudolta. Että pitäisi ikäänkuin puolustella sitä, että ei ole saanut kirjaa aikaiseksi.

En puolustele. Historiallisissa kirjoissa on melkoinen taustatyö. Aina välillä ajattelen, että teen sitä turhankin paljon. Mutta toisaalta, se on niin hurjan mielenkiintoista, miksi en siis tekisi. Kaikkein useimmin yllätyn siitä, miten samoista asioista kuin nyt puhuttiin jo sata vuotta sitten. Ja miten viisaita ajatuksia ihmisillä silloin on ollut. Mutta missä on tulos?

No joo, onhan jotain kehitystä aina tapahtunut, mutta paljon enemmän olisi voinut tapahtua. Vaikka olisimmeko me sen onnellisempia silloinkaan, se onkin sitten toinen juttu. Uruguayn vasta täällä vieraillut presidentti José Mujica sanoi, että köyhä on se, joka tarvitsee paljon. Ja mehän tarvitsemme. Koko ajan lisää ja lisää. Sitä pidetään välttämättömänä talouden pyörittämiseksi. HUOH!

Miksi muuten näin synkeitä tänään, kun kuitenkin aamulla koin hyvin onnellisen hetken. Meloin kajakillani maitosumussa. Oli hiljaista, vain kaarne kronkkui seuraa itselleen. Vesikin näytti aivan valkoiselta, se heijasteli vain sumua. Aurinko oli jo noussut, ja vähitellen maisema laajeni, mutta vain hyvin vähitellen. Kauneus oli vahvasti läsnä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti