maanantai 26. toukokuuta 2014

Työtä ja nautintoja

Olen keskittynyt käskirjoitukseen varsin kiinteästi pari viikkoa. Silloin ei tietenkään pysty kirjoittamaan muuta, ei ainakaan blogitekstiä. Kaksi kuukautta levänneen tekstin lukemisen alkuajan olin mökillä yksin. Sain siinä ohimennen nauttia vähän luonnostakin ja kirjoittaa terassilla linnunlaulussa. Miten käki ei ikinä tule käheäksi, saa vain vihneen kurkkuun joskus parin kuukauden kuluttua kukunnan alkamisesta?

Ensimmäisenä aamuna istuimme Kati-kerryn kanssa portailla aamukahvilla. Kirjosiepporouva tuli aivan lähelle selittämään, ja kohta siinä oli herrakin. Molemmilla oli valtavasti asiaa. Luulin jo, että ne ovat tehneet pesän terassille jätettyyn pönttöön, mutta myöhemmin näin, että eivät olleet. Joko ne olivat vanhoja tuttuja, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi, tai sitten ne muuten vain hämmästelivät, mitä me teemme heidän alueellaan. Lintujen hätä näkyy yleensä selvästi, mutta nämä eivät näyttäneet varsinaisesti hätääntyneiltä. Eivätkä ne muina aamuina enää kiinnittäneet meihin pahemmin huomiota.

Viimeisenä iltana kuulin ihmeellisen äänen, jollaista en ole kuullut koskaan niinä lähes kuutenakymmenenä vuotena, jotka olen mökkimaisemissa oleillut. Onneksi netistä löytyvät myös äänet, kun se viisaan Facebook-kamun ansiosta selvisi kaulushaikaraksi. Tämä "omani" tosin ei päässyt aivan pitkään sumutorviääneen asti, vaan lopetti suht lyhyeen. Mahtava ääni joka tapauksessa.

Lauantaina sen sijaan juhlin jo tämän keskittymiskauden loppumista osallistumalla Majakkaseuran retkelle. Sää ylitti kaikki odotukset, edes ulkomerellä nopea vene ei hakannut aaltoihin. Pertti Rahkosen osaavalla opastuksella kävimme Rönnskärin ja Jussarön majakkasaarissa ja näimme mereltä Kallbådanin, Sundharunin ja Längdenin majakat sekä Segeslkärin ja Storgaddenin pookit. Kaikkia tietysti pysähdyttiin ihailemaan.



Rönnskärin majakkasaarella lauloivat satakielet, ja pikku orvokit täplittivät kallioita.




Merellä haahkaherroista osa oli vielä rouvien seurassa, osa suurissa herraseurueissa. Sepelhanhien muutto oli parhaimmillaan menossa, tummat helmiketjut vain viistivät vettä ohi lentäessään.

Alimmassa kuvassa on Storgaddenin pooki. Lämmintä vaatetta laukun täyteen pakkaillessani unohdin kameran, joten nämä ovat hätänapsauksia kännykällä. Merellä on nopeassa veneessä aika kylmää, vaikka saarissa lähenteli kolmeakymmentä. Onneksi oli sentään kaikki ne vaatteet.

Nyt on ensin edessä työhuoneen siivous  (puuh!), sen jälkeen pääsen taas penkomaan tietoja seuraavaa kirjaa varten. Tietojen löytäminen on ihanaa, kirjoittaminen välttämätöntä, joten näitä historiallisia kirjoja tehdessäni saan nautiskella aika paljon. Kai se sentään on luvallista?

2 kommenttia:

  1. Saa toki nautiskella. Siksi kai tätä hommaa aina vain teemmekin.
    Tuohon luontopläjäykseen pieni säröilevä lisä:
    Olin kylvänyt auringonkukkia ja kasvattanut taimet kasvihuoneessa. Siirsin somat taimet ulos puutarhakeinun kupeelle. Lähtivät iloisina kasvuun.
    Eilen aamulla oli ällistykseni suunnaton, kun ei vaan näkynyt yhtään niistä kymmenestä. Ei niin yhtään. Ehdin jo syyttää Lajitoveria, jolla on taipumus pyyhältää halki tantereen milloin minkin toimenpiteen tuoksinassa. Mutta ei, hän ei myöntänyt, että olisi napsinut nätit lehdet ja jättänyt varrenpoikaset töröttämään hölmistyneinä penkkiin.
    Ruikutin asiaa kollegalle, Kirsti K:lle, joka hetikin valisti, että harakka se on ollut. Kaikkea sitä kuulee. Ei ihme, että aamutuimaan ikkunasta tunki vahingoniloinen räkätys.

    Ja omenapuu kukkii kuin ei ikinä.

    Kesää

    T von L

    VastaaPoista
  2. Enpä ole moista ennen kuullut. Minä vein kerran kesäkurpitsan taimia mökille ja ihailin hartaasti kauniita keltaisia kukkia lähtiessämme. Kuten arvaat, ei ollut jäljellä ensimmäistäkään enää viikon kuluttua, ei liioin alkavaa kurpitsaa.

    Jänis oli varmasti pitänyt minua tosi hyvänä tyyppinä, kun tuon sen herkuteltavaksi niin kauniita ja maittavia ruokia. Silmänilohan on, kuten tunnettua, puolet ruokailunautinnosta.

    VastaaPoista