maanantai 26. toukokuuta 2014

Työtä ja nautintoja

Olen keskittynyt käskirjoitukseen varsin kiinteästi pari viikkoa. Silloin ei tietenkään pysty kirjoittamaan muuta, ei ainakaan blogitekstiä. Kaksi kuukautta levänneen tekstin lukemisen alkuajan olin mökillä yksin. Sain siinä ohimennen nauttia vähän luonnostakin ja kirjoittaa terassilla linnunlaulussa. Miten käki ei ikinä tule käheäksi, saa vain vihneen kurkkuun joskus parin kuukauden kuluttua kukunnan alkamisesta?

Ensimmäisenä aamuna istuimme Kati-kerryn kanssa portailla aamukahvilla. Kirjosiepporouva tuli aivan lähelle selittämään, ja kohta siinä oli herrakin. Molemmilla oli valtavasti asiaa. Luulin jo, että ne ovat tehneet pesän terassille jätettyyn pönttöön, mutta myöhemmin näin, että eivät olleet. Joko ne olivat vanhoja tuttuja, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi, tai sitten ne muuten vain hämmästelivät, mitä me teemme heidän alueellaan. Lintujen hätä näkyy yleensä selvästi, mutta nämä eivät näyttäneet varsinaisesti hätääntyneiltä. Eivätkä ne muina aamuina enää kiinnittäneet meihin pahemmin huomiota.

Viimeisenä iltana kuulin ihmeellisen äänen, jollaista en ole kuullut koskaan niinä lähes kuutenakymmenenä vuotena, jotka olen mökkimaisemissa oleillut. Onneksi netistä löytyvät myös äänet, kun se viisaan Facebook-kamun ansiosta selvisi kaulushaikaraksi. Tämä "omani" tosin ei päässyt aivan pitkään sumutorviääneen asti, vaan lopetti suht lyhyeen. Mahtava ääni joka tapauksessa.

Lauantaina sen sijaan juhlin jo tämän keskittymiskauden loppumista osallistumalla Majakkaseuran retkelle. Sää ylitti kaikki odotukset, edes ulkomerellä nopea vene ei hakannut aaltoihin. Pertti Rahkosen osaavalla opastuksella kävimme Rönnskärin ja Jussarön majakkasaarissa ja näimme mereltä Kallbådanin, Sundharunin ja Längdenin majakat sekä Segeslkärin ja Storgaddenin pookit. Kaikkia tietysti pysähdyttiin ihailemaan.



Rönnskärin majakkasaarella lauloivat satakielet, ja pikku orvokit täplittivät kallioita.




Merellä haahkaherroista osa oli vielä rouvien seurassa, osa suurissa herraseurueissa. Sepelhanhien muutto oli parhaimmillaan menossa, tummat helmiketjut vain viistivät vettä ohi lentäessään.

Alimmassa kuvassa on Storgaddenin pooki. Lämmintä vaatetta laukun täyteen pakkaillessani unohdin kameran, joten nämä ovat hätänapsauksia kännykällä. Merellä on nopeassa veneessä aika kylmää, vaikka saarissa lähenteli kolmeakymmentä. Onneksi oli sentään kaikki ne vaatteet.

Nyt on ensin edessä työhuoneen siivous  (puuh!), sen jälkeen pääsen taas penkomaan tietoja seuraavaa kirjaa varten. Tietojen löytäminen on ihanaa, kirjoittaminen välttämätöntä, joten näitä historiallisia kirjoja tehdessäni saan nautiskella aika paljon. Kai se sentään on luvallista?

torstai 8. toukokuuta 2014

Metsän tyttö tahdon olla

vaikka metsässä en tunne itseäni sankariksi, päinvastoin, yhdeksi luonnon pieneksi osaseksi. Huoletkin sellaiselta aina vähän lievenevät.

Niin ihanan sateinen päivä, että maltan jopa keskittyä hetken tänne kirjoittamiseen. Samalla onnittelen itseäni siitä, että juuri eilen samoilin koirani kanssa pitkin Vuosaaren metsäpolkuja. Nyt en niille erityisemmin kaipaa. Tosin Kati-koiramme takaa minulle kunnon lenkin säällä kuin säällä, ja useimmitenhan sää on lopulta ulkona oikein pukeutuneena huomattavasti parempi kuin sisältä katsoessa näyttää.

Vallan tutkittu asiahan on, että metsässä liikkuminen antaa kävijälle paljon. Antaa se. Vuosaaressa metsiä löytyy monelta suunnalta, mutta yleensä kuljen Uutelassa. Kun siellä poikkeaa pääpoluilta niille pienemmille, pitkin kallioita ja kunnon metsää risteileville, voi hetken kuvitella olevansa kaukana koko pääkaupunkiseudulta melkein erämaassa. Maisema on upeaa, ilma puhdasta ja tuoksuvaa, myös eläinten jälkiä näkyy.



Olen maalaisen ja kaupunkilaisen välimuoto ja yleissuomalainen. Olen asunut eri puolilla Suomea, Kemijärveltä Helsingin seudulle, mutta maaseudullakin keskustoissa. Metsä ja puut ovat aina olleet tärkeitä, vesi tietysti myös, sillä isän ainoa ehto asuinpaikalle oli, että sen on oltava veden lähellä.

Koteja on ollut niin monta, että varmaan sen vuoksi kiinnitän aika paljon huomiota taloihin. Joskus kauan sitten kustannustoimittaja sanoi: "Olen alkanut ihmetellä, miksi kirjoitat niin paljon taloista? Mitä ihmettä sinulla siihen liittyy?" Selitin muuttaneeni lapsena ja nuorena lähes joka vuosi uuteen taloon , jolloin hänen kommenttinsa oli: "Ilmankos!"

Nyt olen asunut 30 vuotta tässä samassa asunnossa ja alkanut vähitellen rauhoittua. Ainakin, jos pääsen säännöllisesti jollekin matkalle, lähelle tai kauas, mieluiten outoon ympäristöön. Sen tarvitsen. Internet on helpottanut yllättävänkin edullisten matkojen löytämistä. Alan olla siinä lajissa jo aika taitava.

Vielä reilu viikko, minkä jälkeen saan jälleen käsitellä lähes valmista käsikirjoitusta. Panin itselleni kahden kuukauden määräajan, jona aikana en saa vilkaistakaan siihen. Varsinkin alkuun otti koville, mutta olen onnistunut pysymään päätöksessä. Sitä on tietysti helpottanut taustamateriaalin kerääminen ja monen huiman jutun löytäminen seuraavaa käsikirjoitusta varten. Nyt alkaa jo jännittää, miltä pitemmällä oleva vaikuttaa, kun sitä lukee melkein kuin outoa juttua. Entä jos se tuntuu täysin surkealta. Mitä sitten tehdään?! Ihan totta, pelottaa.

Mutta nyt, sadeasu päälle ja ulos! Katillakin on sadetakki, sillä kun ei ole aluskarvaa, joka pitäisi veden poissa iholta. Se ei ollenkaan pidä siitä, että joutuu ottamaan takin päälleen. Joten ensin pieni erimielisyys, ja ehkä hieman tavallista tunnin lenkkiä lyhyempi lenkkikin. Katsotaan.