maanantai 24. maaliskuuta 2014

Luonnon laturi

Muistaakseni en ole koskaan aiemmin pitänyt kolmen viikon taukoa, mutta nyt sen näköjään tein. Asiattomia kommentteja alkoi tulla sitä vauhtia ilmeisesti USA:sta ja Ranskasta, että päätin hengähtää hetken. Oletan, ettei se mitään auta, automaattisestihan niitä sataa, mutta asia kuitenkin tökki sen verran. Onneksi myös Blogger on niin fiksu, ettei pane niitä näkyville. Minulle ne kuitenkin tulivat, koska olin pyytänyt viestit kommenteista sähköpostiini. Nyt olen tietysti poistanut sen määräyksen, joten jos joku sattuu kommentoimaan, enkä heti vastaa, saa rauhassa syyttää noita torveloita.

Viime viikko meni Saariselän lumilla pitkästä pitkästä aikaa. Aurinko paistoi, pakkasta oli sopivasti ja ladut hyvässä kunnossa. Kroppa teki töitä ja sielu lepäsi.




Eläimet olivat kirjoitelleet omia kirjoituksiaan. Tässä riekon tervehdys:



Kiilopäältä ja Kaunispäältä näkee kirkkaalla ilmalla oman näkökykynsä rajoille. Siipiä siellä kieltämättä jäin kaipaamaan.



Miten valtavasti energiaa tuollainen yksi ainoa viikko voikin antaa. Eilisen ja tämän päivän aikana olen tehnyt kotitöitä enemmän kuin varmaan  pariin viikkoon ennen matkaa. Huominen menee vielä muissa hommissa, mutta sormet ja mieli kurkottavat jo innokkaasti kohti kirjallisia töitä. En tiedä, aukesiko yhtään solmua, mutta tarmoa niiden aukomiseen ainakin tuli. Luonnon laturi toimi taas!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Runoja lakanasuikaleilla

Nämä viikot ovat aina vaikeita uusien taustamateriaalietsintöjen kanssa. Minulle on jo selvinnyt, että hyvää aineistoa on ainakin kahdessa arkistossa ja yhdessä kirjastossa erityistä, mutta  muistakin kirjastoista löytyy sankarittareni asiakirjoituksia sekä runokirjoja. Nyt on sama tunne kuin mahtavan herkkulautasen edessä. Haluaisin mahdollisimman pian päästä maistamaan mahdollisimman monesta. Jotain olen tietysti jo ehtinytkin ja käsitys henkilöstäni alkaa vähitellen muodostua.

Tietysti tavanmukainen laiteongelmakin ehti mukaan. Ehdin kirjoittaa tunnin verran tiiviisti, kunnes tabelttini äkkiä sammui. Kun sen taas avasin, kaikki oli poissa kuin en olisi mitään tehnytkään. Hukkaan meni onneksi vain tunti. Edellisen työni kanssa tein Kansallisarkistossa töitä lähes kolme tuntia, ennen kuin kävi sama juttu. Nyt uskoin jo ja painuin hakemaan uuden pienen tabletti-telakka -yhdistelmän, joka saa aloittaa palvelunsa tämän aineiston muistiinpanojen tallentajana.

Mutta takaisin aineistoihin. Parasta on tietysti aina lukea päähenkilöni itsensä käsin kirjoittamia tekstejä, mutta nyt olen jo ehtinyt kokea jotain sellaista, mitä en koskaan ennen. Yhden kirjekuoren sisällä oli yllättäen kangassuikaleita. Niihin sankarittareni oli kirjoittanut runoja vankilassa ollessaan. Kun ei ollut paperia, mutta kynä sentään oli, runoilija repi suikaleita lakanastaan ja kirjoitti niille. Niiden lukeminen nosti niskakarvani pystyyn, se oli jotenkin melkein lian konkreettista. Tuollaisen aineiston edessä voi olla vain nöyrästi kiitollinen, kun saa ne nähdäkseen.

Kansallisarkistossa koin sen sijaan lievän pettymyksen, vaikka ymmärrän täysin, miksi niin toimitaan. Siellä sain aineiston eteeni vain digitoituna. Vaikka papereista näkee, että ne oli korkea aika panna pois ihmisten käsistä, niistä puuttuu se jokin. Onneksi ne sentään ovat saatavilla, vaikka vain digitoituinakin.

Nyt pieni varoituksen sana: Kun aikoinaan tein ensimmäistä historiallista kirjaani Ida Aalbergista, en osannut puhua muusta kuin siitä, mitä kaikkea uutta tietoa taas olin löytänyt. Nyt on selvästi sama vaara olemassa. Anteeksi jo etukäteen. Mutta kun arkistojen kaivaminen vain on niin ihanaa!