sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Aina joskus muistan olla ylpeä

Jälleen pari päivää sitten heräsin ihmettelemään tai oikeammin ihastelemaan tosiasiaa, että oma isotätini Hilma Räsänen kuului pieneen 19 naisen ryhmään, jotka olivat ensimmäisiä naiskansanedustajia koko maailmassa. Jos joskus tuntuu siltä, että on maamme köyhä, pienikin, ja siksi jää, tämän muistaessani en tosiaankaan tunne pienuutta, päinvastoin, olen meistä pahuksen ylpeä.

Isotäti oli kuulun Sortavalan seminaarin kasvatteja, mistä valmistui enemmänkin pontevia naisopettajia. Tosin jo se, että nainen meni ammattikoulutukseen 1800 ja 1900 -lukujen taitteessa oli selvä pontevuuden merkki. Myös isoisäni kävi saman seminaarin ja oli todellinen vanhanajan kansakynttilä täynnä suuria aatteita, monien kunnioittama ja rakastama.

Hilma-tädin muistan vain vanhana ja ärtyisänä. Vierailin pari kertaa äidin kanssa hänen luonaan ja tunsin, miten äiti pelkäsi häntä. Äidin piti oikein vetää henkeä, ennen kuin rohkeni soitaa ovikelloa. Tätiparka oli sortunut rakastamaan väärää miestä, mistä vain ihan pikkuisen kuiskittiin. Se ei nimittäin ollenkaan sopinut kuvaan, eikä varsinkaan sen seurauksena saatu "hermoromahdus". Se ei silti poista tädin ansioita, hän pysyy ensimmäisten joukossa. Varsin mielenkiintoinen romaanin aihe olisi tämä isotätinikin.

Joten tässäpä tämän blogin aihe: Olkaamme rauhassa terveen ylpeitä pienestä Suomestamme, kunhan ei mennä ylilyönteihin. Vielä paljon enemmän hyviä ihmisiä asuu aivan ympäri maailmaa.
Ja vielä uudelleen: Onnea uudelle tulevalle vuodellemme, sekä meille itsekullekin että koko maallemme! Kyllä me tästä taas nousemme.

 

maanantai 23. joulukuuta 2013

Saa nähdä, mitä on tulossa

Hätäisimmät jouluvalmistelut, tosin aika vähäiset, on tehty. Tänne on pitänyt ehtiä jo monena päivänä, mutta tässä vasta olen. Minussa taitaa joutua hukkaan hyvät taipumukset karhuksi, supikoiraksi, mäyräksi, lepakoksi, rantakäärmeeksi ja mitä kaikkia noita talven nukkujia onkaan. Annan lukijan vapaasti valita, miksi kuvittelisit minun parhaiten soveltuvan. Voisin aivan hyvin kaivaa pesän jonnekin ja käpertyä sinne. Tosin siinä täytyisi olla ikkuna, että voisin kurkata ulos silloin tällöin kylkeä kääntäessäni.

Kirjailijapuolenikin on talviunilla. On ollut ilo seurata Iivari-tonttua karkuteillään. Hyvin näyttää selvinneen. Sen sijaan historiallisen aikuisten käsikirjoitukseni vaihe on - jaa-a, no, vaihe tosiaan. Entisen aikuisten kirjojeni kustantajan  uuden kustannuspäällikön kanssa ei löytynyt yhteistä näkemystä. Minulle kirjan päähenkilö on jo lihaa ja verta sellaisena kuin on enkä pysty häntä muuttamaan. En tosin haluakaan. En ole lähtenyt tarjoilemaan käsikirjoitusta laajalla jakelulla, mutta otan tietysti auliisti vastaan kiinnostuneiden kustantajien yhteydenotot. Jonotuslaput ovat täällä jo valmiina. 

Uups, no. Ehkä odotan sittenkin joulupukkia ensin ja vasta sitten alan keskittyä tähän uuteen tilanteeseen. Jossa tosin en liioin ole ripotellut päälleni tuhkaa enkä repinyt vaatteitani. Oikeastaan minulla on tällaisesta tilanteesta hyvää kokemusta. Aavikoiden seikkailija tyrmättiin aikoinaan yhdessä kustantamossa, päätyi Tammelle ja sai Topelius-palkinnon, joten ei se nyt ihan huono ollut. Odotan siis uteliaana, mitä nyt tapahtuu.

Mutta sitä ennen: Jos joku nyt vielä näin aatonaattona käy täällä lueskelemassa, toivotan hyvää ja toiveita täyttävää joulua. Suurempi mahdollisuus tulla ajoissa perille lienee kuitenkin tällä toivotuksella:
                                           Onnekasta vuotta 2014
Kuva on tietysti Laura Valojärven ja kuvassa Iivari
 
Kohti korkeuksia!

maanantai 9. joulukuuta 2013

Onnea on

Minustahan alkaa tulla varsinainen vetistelijä. Olen viime viikolla saanut kaksi kertaa kyyneliä silmiini silkasta ilosta.

Meillä on nyt jo toinen kummityttö Zimbabwen Aids-Orvot -yhdistyksen kautta. Vuonna 2004 vierailimme Zimbabwessa, ja sen seurauksena ilmestyi seuraavana vuonna kirjani Elefantti, joka luuli olevansa puhveli, jossa kerroin zimbabwelaislasten elämästä. Kirjan päähenkilö oli Chipo, pieni tyttö, jonka tapasimme. Hänen vanhempansa olivat kuolleet aidsiin jo vuosia sitten ja vähän ennen vierailuamme myös Chipoa elättänyt isosisko kuoli. Chipo asui ilkeän setänsä luona, nukkui betonilattialla, alhaalta avoinna olevan oven lähellä, vaikka Hararessa voi talvisin olla pakkastakin, ja oli hyvin onneton. Käyntimme jälkeen hän karkasi, nukkui öitään puhelinkopeissa ja ties missä, ajeli tukkansa kaljuksi, ettei häntä huomattaisi tytöksi jne.

Olin kirjoittanut Chipon tarinaan kirjassa onnellisen lopun, vaikka sitä silloin vasta etsittiin. Chipo pääsi lopulta asumaan opettajansa kotiin, menestyi koulussa, niin kuin oli tehnyt jo alaluokilla asuessaan siskonsa kanssa, ja voi hyvin. Nyt tulee kyynelten vuoro: Aids-Orvot yhdistys on tehnyt ensi vuodelle kalenterin, jossa on joka kuukaudelle kuva. Yhdessä kuvassa kaunis, hyvinvoiva 18-vuotias saa juuri elämänsä ensimmäisen henkilöllisyystodistuksen, minkä puuttuminen katkaisee monen lapsen koulutien alkuunsa. Kun kuulin, että kuvassa on Chipo, liikutuin. Kirjassani Chipon sisko sanoo ennen kuolemaansa: "Älä ole huolissasi, pikkusisko. Vaikka välillä saattaa tuntua synkältä, aurinko pilkistää aina lopulta esiin. Et saa lannistua, vaikka joskus voi tuntua hirmuisen vaikealta."

Zimbabwen Aids-Orvoilla on nettisivut, joiden kautta kalenteria voi tilata vaikka lahjaksi. Kesäkuun, oman syntymäkuukauteni kuvassa Chipo saa ensimmäisen syntymätodistuksensa. Voi olla, että kesäkuussa kurkin kalenteria tavallista useammin.

Ja sitten se toinen kerta. Aina joskus saa niin kaunista palautetta, että yhden sellaisen haluan nyt jakaa. Tanja Laakkonen lähetti minulle viestin, josta osan hänen luvallaan lainaan tähän:

"Olen nuoresta saakka haaveillut kirjoittamisesta, ja kirjoittanutkin omaksi iloksi. Opiskelin suomen kielen maisteriksi ja tein töitä ensin kustannustoimittajana tietokirjapuolella, ja nyt kirjakerhoissa. Huomaan, että olen hilannut luovan kirjoittamisen riman kauhistuttavan korkealle, niin teknisesti kuin myös sisällön kannalta. Kuitenkin niin sinun, kuin monen muun hyvien tarinoiden kertojan esimerkki kannustaa yrittämään. Ehkäpä uskallan, jonakin päivänä, itsekin luoda tarinan.

Tämä maailma kaipaa kauneutta, oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä, sinnikkyyttä, selviytymistä, lempeyttä. Sellaiset tarinat elävät, vaikka aika meistä ihmisistä jättääkin. Tuokoon uusi käsikirjoituksesi iloa ihmisille pitkään!"

Onnea on!



 

maanantai 2. joulukuuta 2013

Noitaneiti Anelma Unelman nimien päivä

Tänään se on. Miten monta kertaa olemmekaan juhlineet erilaisin muodoin näin neidin nimien päivänä tv:n joulukalentereissa ja monessa muussakin sarjassa mukana ollutta Histamiinin hyvää ystävää, noitaneiti Anelma Unelmaa. Tänään mieli on vain täynnä haikeutta, sillä rakas ystävä, Histamiinin elävöittäjä Matti Ranin ei ole enää hörhöttämässä onnentoivotustaan.

Ensimmäinen ajatus ystävän kuolinviestin saamisen jälkeen oli: Elämässäni on nyt suuri aukko. Mutta jo hetken päästä tajusin, että eihän se niin ole. Elämässäni on edelleen mukana suuri rikkaus siitä, että olen ja olemme saaneet sellaisen ystävän.

Yhteisiin hetkiimme mahtuu niin paljon. Siellä ovat yhä ne hörhötykset, hullut jutut, naurut ja onnen hetket, jos tosin murheen aikakin Irja Raninin sairauden ja kuoleman aikaan. Elämä toi kuitenkin Matin luokse Vuokon, ja me ystävätkin saimme iloita uudesta onnesta.

Matti oli nopeasti oivaltava ja tavattoman ahkera ihminen. Lastenkulttuuri oli hänelle ainakin yhtä tärkeää kuin aikuisia varten tehty työ. Aikoinaan ihmettelevää kunnioitustani herätti esimerkiksi se, miten silloin teatterinjohtajana toimiva Matti makasi tuntikausia mahallaan hankalissa televisiolavasteissa liikuttamassa melkoisen painavaa Histamiini-marionettia. Se ei ollut niitä kaikkein kevyimpiä töitä eikä työergonomiasta ollut tietoakaan. Silti Histamiini hypähteli iloisesti ja kevyesti hänen ohjastuksessaan.

Veneilyharrastus oli meille yhteistä ja Matti tietenkin itseoikeutettu kummi Histamiini-purkkarillemme, niin kuin me molemmat olemme olleet kummeja Allergialiiton Histamiini-päiväkodillekin. Kerran jumituimme myrskyn vuoksi kolmeksi yöksi samaan laituriin. Sen jälkeen olivatkin vatsalihakset kipeinä pitkän aikaa. Sellaista saa aikaan hillitön päiväkausien nauraminen.

Kun kerän aukaisee, sieltä tulvii muistoja muistojen jälkeen. Ne tosin eivät enää lisäänny, mutta pysyvät mukana. Kiitollisuus on se sana, jonka tänään Anelma Unelman nimien päivänä haluan nostaa päällimmäiseksi, kiitollisuus Matin kaltaisesta ystävästä