tiistai 29. lokakuuta 2013

Jatkan jatkan

Olen tätä blogia aloittaessani päättänyt kirjoittaa suunnilleen vain kirjailijan työhöni liittyvistä asioista. Mutta tällaisessa vaiheessa alkaa jo huvittaa omat päätökset. Olen samassa pisteessä kuin ensimmäistä historiallista nuortenkirjaa tehdessäni. Lähes kaksi vuotta ystävät ja sukulaiset kyselivät, mitä kirjaa nyt kirjoitat. Ja alkoivat jo katsoa vähän hämmästyneinä, kun vastaus oli aina vain sama: kirjaa Ida Aalbergin nuoruudesta. Mistäpä sitä repisi jännittäviä tarinoita kirjoittamisestaan, kun yksi ja sama teksti on työn alla kuukaudesta toiseen.

Tietysti tässä välillä olivat kirjamessut ja se ihana tunne, mikä tulee katsoessa messuhallin täysiä käytäviä: Kaikki nämä ihmiset ovat täällä kirjojen vuoksi. Mutta toisaalta oma pienuus nousee messuilla myös vahvasti pintaan. On niin monia ihania, loistavia kirjailijoita. Mitä minä tässä oikein yritän räpeltää?

Ei siitä mihinkään pääse, että aika useinkin nousee mieleen ajatus: Kumpaa varten oikein kirjoitan, itseäni vai lukijoitani? Ja sitten taas se tosiasia, ettei kirjoittamatta pysty elämään. Totuus saattaisi olla suunnilleen sellainen, että kirjoitan itseäni varten, koska en pysty olemaan kirjoittamatta, ja olen kiitollinen jokaisesta lukijasta, joiden ansiosta kirjoituksiani painetaan kirjoiksi. Kirjoittaisin varmasti vaikka ei painettaisikaan, mutta näin tässä on sentään jotain järkeä mukana. Jos siis on. Onko? Istua yksikseen pöydän ääressä kertomassa tarinoita. Virtaako elämä samaan aikaan tuolla jossain ohi kovaa vauhtia?

Tämmöisiä turhia  mietteitä kirjamessut minussa aina herättävät. Haukotelkaa rauhassa: Ketä kiinnostaa. Viimeaikaiset kirjakeskustelut ovat olleet vähän samaa luokkaa. Aina on niitä, jotka asettuvat yläpuolelle muiden ja tietävät suurella varmuudella, mitä kaikkien muidenkin pitää tehdä. Itse olen sitä mieltä, että lukeminen kannattaa aina. Jokaisella täytyy olla oikeus sellaiseen kirjaan, jota haluaa lukea, josta saa jotain itselleen merkityksellistä. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla tämä on erityisen tärkeää, sillä jos kohdalle ei osu kirjaa, joka kolahtaa juuri tälle lukijalle, hänestä ei ehkä koskaan tulekaan lukijaa. Miten paljosta hän silloin jää paitsi!

Onneksi siellä oli myös monia ihania kollegojen ja ystävien kohtaamisia. Ja ettei unohtuisi: Iivarilla on lähtenyt menemään vauhdikkaasti, mistä ainakin voin olla vilpittömästi iloinen. Ja myös olen! Päätän siis sittenkin näihin positiivisiin tunnelmiin. Ja jatkan kirjoittamista.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Hinkkausta ja aivojumppaa

Huomaan, että tämän blogin kirjoittamistiheys on suoraan verrannollinen siihen, missä vaiheessa muut kirjoittamiseni ovat. Nyt olen taas keskittynyt tuohon käsikirjoitukseeni niin, etten edes tänne ole ehtinyt pistäytyä. Mutta tässä taas.

Käsikirjoituksen kanssa olen nyt siinä vaiheessa, että tulostin koko tekstin lukeakseni sen kynä kädessä. Aika pitkälle pystyn työskentelemään vain tietokoneella, mutta jossain vaiheessa teksti on nähtävä paperilla. Siinä huomaan kokonaisuuden paremmin. Tottumusjuttu ehkä, mutta niin se vain on. Erityisesti tämä paperivaihe vaatiikin sitten ehdotonta keskittymistä. Pino on nyt tuossa vieressä, vielä en ole sitä aloittanut.

Tämä vaihe on aina jo melkoista puurtamista ja lauseiden hinkkaamista. Silti tiedän tekeväni kaiken ainakin kertaalleen vielä. Jos kirjailijan työ jotain vaatii, niin kärsivällisyyttä ja kestävää takamusta. Kävellessä sanotaan voivan ajatella paremmin, mutta aika sirkustaitteilija saisi olla pystyäkseen kävelemään läppärin kanssa ja korjailemaan tekstiä siinä samalla.

Eilen olin tapaamassa neljäsluokkalaisia Espoon Soukassa. Jos aina välillä uutiset lasten lukuinnosta masentavat, ei heitä tavatessa ikinä tunnu siltä, että lukeminen olisi vähentynyt. Nytkin toisessa ryhmässä mukana olleesta kahdesta luokasta jäi vain kolme kättä kohoamatta, kun kysyin, ketkä lukevat mielellään. Ja kun pidin tietokilpailua satuhahmoista, vastaukset tulivat nopeasti ja oikein jo viiden pisteen vihjeestä. Mieleni on siis taas hyvin iloinen ja toiveikas. Kyllä kirja puolensa pitää, vaikka sen muoto osittain vaihtuisikin sähköiseksi. Lukeminen on parasta mahdollista aivojumppaa, siihen uskon lujasti.

Kässäripino on tuolla vasemmalla. Ihan kuin se kutsuisi jollain salaperäisellä äänettömällä vain käsikirjoitusten hallitsemalla tavalla. Hyvä on: Näkemiin, oi näkemiin!

Ja tähänkin liittyy tarina. Teini-ikäisenä ystäväni kotona oli vanha veivattava magnetofoni. Meidän hupinamme oli panna levy soimaan niin, ettei vetoa ollut juuri lainkaan. Matala mörisevä ääni venytteli: "Näääkeeemiiin, ooiiii nääääkeeemiiiin!" - Tässä veto olikin jo lähes loppu. Sitten kiivasta veivausta ja iloinen pikkuoravan ääni jatkoi: "Mutta milloin me tavataan? Joko huomenna, ensi viikolla, vai eikö enää milloinkaan?" Kyllä, ehdottomasti vielä milloinkin tapaamme, mutta ei nyt heti huomenna sentään.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Valmis kirja vieressä jatkan fiilaamista

Sitä tämä taas on, käsikirjoituksen kimpussa ähertämistä. Sain palautteen, ja työ jatkuu. Näin siis aikuisten kirjan kanssa.

Tämän syksyn lastenkirjani, Iivari-tonttu karkuteillä sen sijaan on valmis ja pino niitä tuossa sivupöydällä. Katse livahtaa sinne aina välillä, sillä värikäs kansi tekee mielen iloiseksi. Ja muuten olen sitä mieltä, että Laura Valojärvi on ihana kuvittaja.


Jouluun on kieltämättä vielä aikaa, mutta kirjamessuihin ei. Turussa alkoi jo tänään, itse olen menossa sinne huomenna. Turusta en voi olla pois, se kuuluu syksyymme itsestään selvästi. Olen ollut mukana joka kerta, oikeastaan jo ennen ensimmäistäkin, sillä kuuluin aikoinaan messuja suunnittelevaan toimikuntaan.

Seuraavaa lasten tietokirjaakin pitäisi alkaa, jos ei aivan tehdä, ainakin kerätä siihen aineistoa, mutta ensin on saatava tämä aikuisten kirja valmiiksi. Tai valmiiksi on ehkä väärä sana, mutta riittävän hyvään vaiheeseen, että voin huokaista ja ajatella vähän muutakin. Niin kuin vaikka tuota ihanaa auringonpaistetta ulkona. Ja tähtiä. Olimme viime viikonvaihteessa maalla ja tajusin unohtaneeni, miten kaunis on tähtitaivas. Siitä ei pääse nauttimaan täällä kaupungissa juuri ollenkaan. Onneksi mökissä on kattoikkuna, joten saatoin maata pitkään valveilla tähtiä ihaillen.

Nyt etsin runon ja proosan pätkän huomista varten ja sen jälkeen vielä mietin hartaasti, mistä kirjasta haluan puhua Fiilaten ja höyläten osuudessa. Historiallisia kirjoja saa tosiaan aina fiilata ja höylätä niin pitkään, että niistä voisi ottaa käsiteltäväksi melkein minkä vaan. Ehkä kuitenkin valitsen Karhun kumarruksen, kirjan ujon ja juron tehtaantytön, Miina Sillanpään nuoruudesta. Tällaisen vilkkaan osakarjalaisen oli nimittäin  erityisen vaikeaa puikkia hänen nahkoihinsa.

Iloista viikonvaihdetta itse kullekin. Tulkaa mahdollisimman moni Turun kirjamessuille, sinne kannattaa aina tulla.