sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Ääntä etsimässä

Ällistyn aina huomatessani, että edellisestä kirjoituksestani on kulunut jo viikko. Päämääräni on kirjoittaa kerran viikossa, vaikka täytyy tunnustaa, että aika usein tämä tuntuu velvollisuudelta, jonka olen itse itselleni asettanut. Kumpia muuten on helpompi laistaa, omia vai muiden asettamia velvollisuuksia? Melkein uskoisin, että omia, koska niistä ei voi syyttää kuin itseään.

Tämän blogin kirjoittamisen yhteydessä tulee myös aika konkreettiseksi kirjan kirjoittamisen hitaus. Viikossa en ole edistynyt paljoakaan, sillä pohdin edelleen ankarasti sankarittareni ja miksei muidenkin mukana olevien ääniä. Vaikka tunnen tyypin jo aika hyvin, ääni puuttuu. Kokeilen erilaisia mahdollisuuksia, annan niiden levätä vähän aikaa ja huomaan olevani taas tyytymätön. Kun ääni lopulta loksahtaa kohdalleen, sen tietää heti, mutta vielä sitä ihmettä ei ole tapahtunut. Onneksi tämän käsikirjoituksen kanssa ei ole kiirettä, sillä kerrankin ymmärsin sopia riittävän väljän aikataulun. Olisiko tämä nyt sitä iän tuomaa viisautta?

Etten saisi liikaa vaikutteita toisten äänistä, luen tällä hetkellä kolmea kirjaa vuorotellen. Ne ovat sen verran erilaisia, että tartuntavaaraa ei ole. Päivieni viimeiset hetket hereillä vietän aina kirjan parissa, jokaiseen aamuuni taas kuuluu muutama runo. Kaksi tämänhetkisistä kirjoista on tabletilla, yksi perinteisessä pokkarimuodossa. Ja kyllä vain, perinteinen tuntuu edelleen tutuimmalta ja rakkaimmalta versiolta, vaikka ei minulla mitään digimuotoakaan vastaan ole.

Kirjat ovat: Kjell Westön Isän nimeen, Katja Ketun Kätilö ja Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann. Shieldsin luulin lukeneeni jo aikoja sitten, mutta enpä ollutkaan. Vallan kiinnostavia kirjoja kaikki ja tosiaan, hyvin erilaisia.

Yhdestä tämän aamun runostani jäin miettimään sanan taivutusta. Siinä säppi-sana oli kieliopillisesti oikein taivutettu muotoon säpessä. En ole ikinä yhdenkään ihmisen kuullut käyttävän tällaista muotoa. Aitan ovet on aina pantu säppiin tai ovat säpissä. Miten tällaisessa käännöksessä siis pitäisi toimia, käyttää kieliopillista vai ihmisten käyttämää muotoa? Olen tätä ongelmoinut joskus tuloksetta jonkin muunkin sanan kohdalla. Onko tässä kyse makuasiasta vai omista murrealueistani, joissa ei ole tunnettu oikeaa muotoa?

On tässä elämässä taas pohtimista :)

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Kääriytymisiä

Edellisen kirjoitukseni jäälohkare osoittautuikin paljon yleisemmäksi ilmiöksi kuin luulin. Poliisin ilmoituksen mukaan vajaan viikon sisällä meni neljän auton lasit, joista minun oli ainoa Itäväylällä. Asia ei onneksi vaivaa näin jälkikäteen, mietin vain miten monella tavalla sairaita me voimme olla. Aivot ovat yhä yllätyksellisin osa ihmisessä. En voi väittää tuntevani täysin omianikaan.

Lunta satelee rauhallisen tasaista tahtia aina vain lisää. Silti jopa koirapolut pellolla pysyvät kulkukunnossa. Sisareni Bostonin vierestä sen sijaan kertoi  etukäteen, millä kaikilla tavoin siellä valmistauduttiin lumen tuloon. Rauhoitteluista piittaamatta ihmiset ostivat ruokaa varastoon valtavia määriä, samoin kynttilöitä ja tulitikkuja. Heillä Snow Day sujuu silti rutiinilla, sillä lumi tulee siellä useimmiten kiihkeinä rysäyksinä. Liikenne loppuu, koulut ovat kiinni, samoin kaikki sellaiset työpaikat, jotka voidaan sulkea aiheuttamatta vaaraa ympäristölle. Ihmiset saavat ylimääräisen vapaapäivän lumeen kääriytymistä varten. Se on jotenkin mukava ajatus, ainakin jos lämmitys toimii ja sähköt eivät katkea. En muista, onko sellaista tapahtunut Suomessa ikinä? Onko?

Perinteisesti kai kirjailijan imagoon kuuluu täydellinen juttuun kääriytyminen, oven sulkeminen muulta maailmalta, kirjoittaminen rauhassa ja yksinäisyydessä. Olisi kiva tietää, miten monelle se tosiaan on mahdollista. Että voisi koko päivän keskittyä ajattelemaan käsikirjoitusta ilman pientäkään häiriötekijää. Ilmoittautukoon ken siihen pystyy. Enkä nyt ole syyttelemässä ketään läheisiäni, elämä vain on niin täynnä monenlaista. Suurin osa itse valittua kaiken lisäksi.

Kävin Annantalolla Saareen-näyttelyn avajaisissa. Se on alunperin Oulussa suunniteltu näyttely, jossa kuvataide kohtaa sanataiteen. Näin näyttelyä esitellään:
"Näyttelyssä löydetään, nähdään ja kuullaan saaren ja veden tarinoita, sekä kerrotaan niitä itse. Näyttely on paitsi lapsille suunnattu elämyksellinen seikkailu, myös monipuolinen kuvataidenäyttely, jossa on mahdollisuus kokea mielenkiintoista, saari-aiheesta ammentavaa taidetta.
Monitaideseikkailu alkaa veneestä, vie veden alle, sukelluskelloon ja lopulta saareen. Näyttelyn keskiössä ovat 21 suomalaisen kirjailijan saariaiheiset kirjat, joista eri taiteenalojen ammattilaiset ovat luoneet kokonaisvaltaisen ja moniaistisen taidemaailman. Näyttelytilassa satujen ja tarinoiden paikat, esineet ja ilmiöt tulevat konkreettiseksi."

Kävin Saareen -näytelyssä ensimmäisen kerran Vantaalla ja ihastuin. Se kannattaa käydä katsomassa lasten kanssa, mutta jos sellaisia ei ole lähietäisyydelläsi kaapattavaksi mukaan, nautit siitä varmasti yksinkin. Avoinna ma-pe 13-20 ja la-su 11-17. Käy, iloitse ja kilju kanssani: Lisää tällaista!


sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Taivas putosi niskaani

Gallialaiset eivät suotta pelänneet taivaan voivan pudota niskaansa, sillä niin tosiaan voi tapahtua. Tai jos ei nyt ihan taivas, auton katto kuitenkin.

Naiskirjailijoita kokoontui eilen, lauantai-iltana yhteiseen tapaamiseen Meilahteen. Sinne olin minäkin matkalla kaikessa rauhassa Itäväylän yli menevän sillan alla, kun se tapahtui. Kova pamaus tukki korvat ja teräväreunaiset eri kokoiset lasinsirpaleet täyttivät sylin ja viereisen penkin. Oletan sillalta joko pudotetun tai pudonneen jään osuneen sopivasti autoni kattoikkunaan. Pystyin sentään ajamaan pois Itäväylältä sivukadun bussipysäkille, jossa säikähdys laukesi kokovartalotärinäksi.

Takanani ajanut autoilija seurasi autoani, pysähtyi perääni ja kiiruhti kysymään, miten minun oli käynyt. Peter Lindströmiksi esittäynyt nuorehko mies rauhoitti minuakin rauhallisuudellaan ja soitti hätäkeskukseen. Kaikkien viha- ja itsekkyyspuheiden lomassa voin siis kertoa, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Hän lähti jatkamaan matkaansa vasta varmistuttuaan, että mieheni oli kiitämässä taksilla apuun. Vieläkin hänelle lämmin kiitos!

Näin jälkeenpäin voin vain olla kiitollinen myös siitä, ettei yksikään teräväkulmainen kämmenenkokoinen lasinpala osunut päähäni, jota ei suojellut edes villamyssy. Pikkusiruja sen sijaan löysin tukastani vielä iltapesulla, samoin sirun poskestani.

Ihminen on aika tarkoituksenmukaiseksi rakennettu, sillä tapahtunut nousi tajunnan asteelle yllättävän hitaasti. Ensimmäiseksi tuli vain suunnaton ällistys: Mitä tapahtui? Vasta senjälkeen säikähdin. Se antoi aikaa toimia. Ajoin sentään vilkasta Itäväylää aika pian valojen vaihtumisen jälkeen, joten autoja oli kaistoilla jonoiksi asti, oman kaistani nopeus noin 80 km/h. Ei siinä kovin suurta ratin heilautusta olisi tarvittu, että seuraukset olisivat olleet paljon pahemmat. Nyt selvisin muutamilla pienillä verinaarmuilla, vaikka niitä teräviä laseja oli kaikkialla ympärilläni.

Vielä yöllä jälkishokki piti unta loitolla ja mitä-olisi-voinut-tapahtua -ajatukset risteilivät päässäni. Kun viimein nukahdin, heräsin kohta painajaiseen, jossa korvani taakse painettiin revolverin piippua. Sitä ei onneksi ehditty laukaista, olisi ollut varmasti ikävän kova ääni sekin.

Taksikuski lohdutti, että tuollaisen tapahtuman osuminen kohdalle on harvinaisempi kuin lottovoitto. Olisin mieluummin silti ottanut sen lottovoiton. Mutta siis, uskokaa minua, jonain päivänä taivas voi hyvinkin pudota niskaanne!