sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulu on

jos ei nyt aivan vielä läsnä, ainakin lähistöllä. Joulukuusi pihalla on saanut ihanasti lunta oksilleen. Se on jäätynyt jo niin tukevasti paikalleen, että irronnee vasta noin huhtikuussa. Mutta saa olla, kaunis se on myöhemmin ilman koristeitakin vain tuikut oksillaan. Jotka sentään eivät tuiki, valaisevat vain vienosti.

Työn olen siirtänyt syrjään jo pari päivää sitten, vaikka ajatuksia en pysty estämään puikkailemasta siihen aina välillä. Puikkailkoon. Jouluhan on suvaitsevaisuuden juhlaa. - Vai onko? Jos joku tuttuni sanoisi, ettei vietä joulua mitenkään eikä edes välitä siitä, enkö vähän sentään ihmettelisi.

Kollega kyseli blogissaan lapsuuden joulumuistoja. Yksi hassu tulee mieleen juuri nyt niin vahvasti, että tunnen aika ikävän hajun nenässäni. Minulla oli hyvin kihara tukka tiukoilla leteillä. Höytyvät niistä kuitenkin aina karkailivat, joten niitä oli usein otsallani. Kynttilät ja höytyväiset kiharat eivät olleet hyvä yhdistelmä, ja lähes joka joulu jossain vaiheessa tuntui vahva palavien hiusten haju, minkä jälkeen joku ryntäsi kiireesti sammuttamaan minua. Se ei ollut erityisen kivaa. Mutta ei se joulumieltä onnistunut viemään, joten se on tallella edelleen.

Siispä jouluisia tunnelmia siinä muodossa kuin ne sinusta parhaalta tuntuvat. Yksi hyvä vaihtoehto on ehdottomasti lukeminen. Lapsuudenkodissani joulupäivänä paistettiin vain uunipuuro ja sen lisäksi kylmiä leikkeitä oli tarjolla kaiken päivää. Yleensä istuimme kaikki nenät uusissa joulukirjoissamme kiinni, eikä talosta kovin monia vuorosanoja päivän mittaan kuulunut. Se oli meistä kaikista melkoista onnea.

Onnea myös sinun jouluusi!

lauantai 15. joulukuuta 2012

Käyttöä pikku aasille

Nii-in. Olen raahannut erinäisiä kirjakasoja tekeillä olevan taustatietoja varten. Miksi tietokirjojen pitää olla niin valtavan paksuja ja painavia? Toisen pikku aasin puutteessa käteni venyvät ja selkäni vääntyy. Ehdotin jo kirjastolle, että kirjojen tiedoissa voisi olla maininta myös painosta. Osaisin edes varautua.

Toisaalta olen tietysti tavattoman iloinen, että tietoa löytyy. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin panna stoppi ja päättää kuvitella loput. Enhän minä mitään tietokirjaa ole tällä kertaa tekemässä. En liioin tiedä tapahtuman sankareista muuta kuin kylmät oikeudenkäyntipöytäkirjoista löytyvät faktat. Kun kuitenkin puhun tietystä kaupungista ja tietystä tehtaasta, liian moni tulee huomauttamaan pienistäkin virheistä. Teetin jopa kopion kaupungin noiden tapahtumien aikaisesta opaskartasta reiluun kokoon, että osaan kävellä pitkin katuja. Vaikka kaupunki on tuttu lapsuuden ajoilta, muistot ja todellisuus näyttävät olevan aika kaukana toisistaan.

Olen tietysti taas muutamaankin kertaan miettinyt tätä himoani kirjoittaa romaaneja, jotka sijoittuvat tosipohjalle. Joku väitti joskus sen olevan helpompaa kuin kuvitella itse kaikki tapahtumat. En usko, mutta itselleni on vain jotenkin mielekkäämpää kertoa muillekin tapahtumista, joista itse kiinnostun. Nauroin tässä juuri yhtenä päivänä miehelleni, että pääni on jatkuvasti täynnä kysymyksiä, joihin toivoisin vastauksia. Eikö se kuulu pikemminkin lapsuuteen ja nuoruuteen? Nythän minun pitäisi olla jo viisaiden vastaajien joukossa. Jospa yritän kirjojeni avulla edes leikkiä sitä viisasta vastaajaa.

Totuus on joka tapauksessa, että näihinkin 1940-50 -lukujen vaihteessa tapahtuneisiin törmäsin taas sattumalta ja kiinnostuin hurjasti. Unet aina häiriintyvät, kun niin innostun. Nyt pystyn jo nukkumaan, mutta into ei ole yhtään vähentynyt. Pääsen kaiken lisäksi liikkumaan tutuilla seuduilla, mikä tekee kirjoittamisesta vielä hauskempaa.

Joten, mitä minä tässä taas näitä naputtelen. Tehtaan tuotantoahan minun piti tutkiskella.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Intia tyrmäsi

Pari viikkoa on humahtanut, niin kuin ne nyt silmät pyöreinä ihmetellessä humahtavat. Kaksi väsynyttä laahusti kotiin ja miettii nyt näkemäänsä. Intia on minulle liian suuri pala purtavaksi millään ajalla, saati sitten parissa viikossa. Olen käynyt kerran aikaisemmin, mutta tähän saavat käynnit nyt jäädä.

Ihmisiä, ihmisiä ja ääntä, joka vain heikkenee hetkeksi sydänyöllä, mutta ei lopu koskaan. Nyt oli vielä hääjuhlien kuukausi, ja niistä vasta ääntä lähteekin. Komeutta toki myös, kuten vaikkapa valkoisella kultasatuloin koristetulla hevosella ratsastava valkoisiin puettu kaunis sulhanen matkalla tapaamaan morsiantaan. Harmittaa, että takana oli kokonaisen päivän matkustaminen siinä vaiheessa, kun saimme kadun varressa kutsun lähteä yhden kulkueen mukaan. Juhlista ei olisi kuitenkaan malttanut lähteä pois pikapikaa, ja seuraavana päivänä oli taas luvassa tiivis ohjelma. Korvatulpatkin puuttuivat taskusta, vaikka öisin olivat aina tiiviisti käytössä.

Olemme matkustelleet paljon, mutta Intia tyrmää. Vaikka ihmiset ovat tietysti ystävällisiä sielläkin, kaikki ne likavuoret masentavat. Juu, tiedän, tiedän, ettei turistin pitäisi mennä minnekään nenäänsä nyrpistelemään, mutta kun mies halusi vielä välttämättä nähdä Taj Mahalin. Ja upeahan se on. Kaikki retkemme antimet liittyivät vain menneeseen, hallitsijoiden ja orjien aikakausiin, taisteluihin ja verenvuodatuksiin. Sikäläinen oppaamme ei pyynnöistä huolimatta kertonut juuri mitään tämän päivän Intiasta.

Poikani mukaan kohtuullisesti elävä keskiluokkakin maassa on, mutta se vain ei näy katukuvassa. Meille näkyi köyhyys, mytyt aamuisin katujen vierellä, äidit pienine lapsineen koko omaisuus vierellään, pienet likaiset lapset taputtamassa käsivarteen: Money. Temppelialueilla ja muistomerkeillä näkyivät sentään myös kauniit vaatteet ja värit, puhtaat koulutytöt ja -pojat, mutta kun heitä oli niin vähän. Ja kaaosmaisessa liikenteessä on toki paljon kalliitakin autoja.

Haluaisin puolueettoman näkemyksen siitä, mitkä Intian todelliset tulevaisuuden näkymät ovat. Tiedän huippukorkeakoulujen tähtityöntekijät, ohjelmoijat vallankin, mutta riittävätkö he? Miten saastevuoret ja lieteojat ikinä voidaan saada puhtaaksi? Päässäni pyörii kysymyksiä, mutta löydän niihin varsin vähän vastauksia.

Onneksi minulla on kirjoitustyöni. Olen taas löytänyt lisää taustamateriaalia ja kunhan tästä kunnolla tokenen, työ jatkuu. Tai jatkuu se tietysti jo nyt, mutta pikkuisen puoliteholla.