perjantai 23. marraskuuta 2012

Tietoa löytyi, sittenkin!

Olo on taas suorastaan kihisevä. Pitäisi päästä kirjoittamaan, kirjoittamaan, kirjoittamaan, sillä viimeinkin löysin tietoa, jota olen kaivannut. Kahdesta taistelevasta käsikirjoituksesta lepäämään jätetty on sittenkin seuraavan kirjan aihe.

Kävin jo kerran Kansallisarkistossa etsimässä tietoa, mutta silloin sain vesiperän. Harmitti, kun lehdistäkään ei löytynyt juuri mitään. Sen vuoksi aloin työskennellä toisen käsikirjoituksen kanssa, vaikka tämä oikeastaan koko ajan kiinnosti enemmän. Nyt taivas aukesi! Korkeimman oikeuden pöytäkirjoissa oli tietoa täysin riittävästi, oikeastaan enemmän kuin olin uskaltanut toivoa. Suunnattoman paksu mappi oli vain odotellut siellä minua. Mihin joutuisin ilman Kansallisarkistoa!

Soitin varmuuden vuoksi kirjailijaliiton aina auttavaiselle lakimiehellekin ja sain vahvistusta ajatuksilleni. On parempi, että en käytä kirjassa oikeita nimiä, sillä loppujen lopuksi vain tietopohja on oikea, elämä kirjassa on pitkälti fiktiota. Kun sitten aikanaan puhun kirjasta - josta näköjään nyt jo puhun kuin itsestään selvästi joskus valmistuvana asiana - voin kertoa, että tarina pohjautuu vahvasti todellisuuteen. Luvassa on rakkautta ja tragediaa, mutta myös jollain lailla huvittava kertomus 1940-luvun lopusta - 1950-luvun alkupuolelle.

Ainoa mutta matkassa juuri tällä hetkellä on, että olen lähdössä kymmenen päivän matkalle. En siis pääse vielä töihin käsiksi. Voihan se olla hyväkin. Aivot minulla on kuitenkin matkalla mukana, ja olen varma, että ne työskentelevät kaiken aikaa. Vaikka näkisimme ja kokisimme monenlaista uutta, kuten oletettavaa on, tietojen löytyminen oli niin ihana asia, että en voi kieltää niiltä juonen kehittelyn oikeutta.

Näissä vahvasti historiaan pohjautuvissa kirjoissa juuri tämmöinen vaihe on parasta. Voisin hyppiä ilosta, jos ei juuri matkan alla olisi iskenyt keuhkokatari. Lähden liikkeelle vahvasti doupattuna, mutta uskon sentään olevani jo voiton puolella. Vaikenen siis kahdeksi viikoksi ja palaan palstalle joulukuun puolella.

Hyviä pikkujouluja!

perjantai 16. marraskuuta 2012

Epävarmoja vastauksia historiallisten kirjojen kirjoittamisesta

Olin eilen Uudenmaan kirjoittajien Kirjakahvilassa Työväenliikkeen kirjastossa puhumassa historiallisten kirjojen kirjoittamisesta. Haastattelijana oli toimittaja Jorma Hyvönen. Monenlaista pohdintaa siellä kumpusikin, sillä moni kuulijoista kirjoittaa itse. Toiset ensimmäistään, toiset ovat jo julkaisseet.

Tällaiset keskustelut ovat itsellekin antavia, sillä jouduin miettimään uudelleen, miksi oikeastaan olin tässä kirjassa valinnut tämän tavan esittää asioita ja tässä taas toisen. Onhan niille tietysti perustelut olemassa, vaikka kaikkiin en osannut vastata muuta kuin: Tämä vain tuntui parhaalta ratkaisulta. Keskustelun aikana taisi myös auetua yksi solmu tekeillä olevasta käsikirjoituksesta.

Minkälaisia kysymyksiä sitten esitettiin? Ainakin seuraavat ovat jääneet mieleeni:
Miten valitset tapahtumia pitkältä aikajanalta? Miksi jossain on minä-muoto, toisessa taas ei? Miten murre menee perille, vähän vai paljon sitä? Entä sen aikainen kieli, pitääkö sellaiseen pyrkiä? Mistä tiedot löytyvät? Miten samaistuminen kuvattavaan tapahtuu? Onko vaarana monen kirjan jälkeen, että kaikki päähenkilöt alkavat olla toistensa kaltaisia? Miten helppoa oli ylittää julkaisukynnys?

Kaikkiin näihin kysymyksiin taitaa olla yhtä monta vastausta kuin on kirjoittajaakin. Monenlaisia päätöksiähän kirjoittaessaan aina joutuu tekemään. Esimerkiksi murretta omasta mielestäni pitää varoa, varsinkin jos repliikkejä on paljon, mutta toisaalta murrebuumi on viime aikoina ollut melkoinen. Toiset siis pitävät. Murteet ovat ehdottomasti kielen rikkautta, joten hyvä niitä on käyttää. Vanhat sanonnat kuuluvat samaan sarjaan, maltillisesti niitä, ja ne tuovat kuvattavaa aikaa hyvin esille. Itse en kuitenkaan jaksaisi lukea kokonaista kirjaa vieraalla murteella, joita juuri minulle tosiasiassa on aika vähän, sillä olen asunut lähes joka puolella Suomea.

Tapahtumien valintakin on täysin kirjoittajasta kiinni. Jos kirjoitan oikeista, aiemmin eläneistä ihmisistä, omaan kirjailijantyyliini kuuluu valita oikeista tapahtumista sellaisia, joista muodostuu kirjaan jännite. Minulle on tosiaan tärkeää, että lukija voi uskoa tapahtumien, jos ei nyt kaikkien olevan täysin tosia, ainakin hyvin mahdollisia. Oma juttunsa ovat sitten kirjailijat ja kirjat, joissa kirjailija luo aivan toisen henkilön löyhästi oikeiden tapahtumien ja nimien pohjalta. Kai siihen liittyy itselläni jonkinlainen kunnioitus kuvattavaani kohtaan. En tohtisi lähteä tekemään hänestä täysin omaa luomustani. Päinvastoin, etsin aina aika pitkään ja perusteellisesti hänen tyyppiään, missä kirjeet ovat parasta pohjamateriaalia.

Entä samaistuminen sitten. Se on vain löydettävä, tai kirjoittamisesta ei tule mitään. Olen jo vuosia miettinyt yhtä aihetta, joka kiinnostaisi tavattomasti, mutta pelkään, että en millään pääse niihin nahkoihin. Luultavasti se kirja jää tekemättä.

Kysymys siitä, miten saa päähenkilöt pysymään omanlaisinaan nostatti melkoisen epävarmuuden mieleeni. Mistä minä tiedän, vaikka he olisivatkin muuttuneet kynsissäni samanlaisiksi? Lohdutan itseäni, että kun suurin osa heistä tosiaan on oikeita ihmisiä, kuvittelen löytäneeni heidän omaa persoonaansa riittävästi. Tosin sekin mahdollisuus on, että kirjailija valitsee itselleen mieleisiä henkilöitä, ja sen vuoksi kuvattavat ovat samankaltaisia. He siis ovat sitä jo alunperin.

En tiedä, mitä muut lopulta eilen saivat, mutta itse viihdyin ja nautin illasta. On aina antoisaa, kun syntyy vilkasta keskustelua, jossa uskalletaan välillä vaatia lisää perusteluja tai olla eri mieltä.

Kaiken lisäksi ennen tätä ohjelmaamme kirjastossa avattiin hieno, jouluna 90 vuotta täyttävän Heikki Kiljanderin kokoama Exlibris-näyttely, jossa on lähinnä kirjailijoiden ja kustannusalan ihmisten exlibriksiä. Ilokseni omanikin oli siellä, sattumalta ymmärtääkseni. Nämä Heikki Kiljander on valinnut yli 20 000 kirjanomistajamerkkiä käsittävästä kokoelmastaan. Hatunnostoni tälle palkitulle kerääjälle!

tiistai 6. marraskuuta 2012

Kahden käsikirjoituksen loukussa

Kaksi aloitettua käsikirjoitusta taisteli monta kuukautta huomiostani. Nyt toinen on alkanut ohjata ajatuksiani, ja alan päästä siinä vauhtiin. Taustatietojen lukeminen tosin vähän hidastuttaa, mutta sama olisi ollut toisenkin kohdalla. Tiedä sitten, miten kauan tämä vie, sillä taustalla tykyttää yhä se toinenkin.

Suuret lumihiutaleet tanssivat äsken ikkunani takana. Ne vaihtoivat sivusuuntaa milloin minnekin, nousivat välillä takaisin ylös ja syöksyivät taas alas. Näyttivät keveiltä ja iloisilta. Nyt sade on jo muuttunut vetiseksi ja omenapuun oksilla kimmeltävät pisarat. Sää vaihtelee kuin mieli kirjoitustyössä. Välillä kaikki sujuu kuin hiutaleiden tanssi, ja olo on onnellinen. Välillä melkein pyrkii kyynel silmäkulmaan. Tiedän, mitä haluan, mutta miten saan sen muotoiltua oikein. Kuka minua tähän pakottaa? Antaisin olla ja keskittyisin lukemaan, sillä maailma on täynnä ihania minulle lukemattomia kirjoja.

Oikeastaan kysymyksen kai pitäisikin kuulua, mikä minua tähän pakottaa. Ikuinen ja toivon, että ikuisesti vastaamattomaksi jääväkin kysymys. Sillä vaikka sairauksien kannalta olisi hyvä tietää aivoista mahdollisimman paljon, yksilön kannalta ei ehkä sittenkään. Kuka haluaa, että häntä "luetaan kuin avointa kirjaa"? Aivojen salat ovat mielestäni ihmisessä kaikkein jännittävintä, ja toivon niiden myös sellaisiksi jäävän.

Vaikka olen tutkinut jo käsikirjoitukseni taustoja, en ole vielä päättänyt tarkkaa ajankohtaa. Itselleni on selvää, ettei juttuni voi kovin hyvin juosta, jos en ole sitonut sitä omaan aikaansa ja todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Toinen kirjailija taas haluaa tekstistään mahdollisimman ajattoman.

Siispä nyt: ensin muutama yöllä valmiiksi muotoutunut rivi käsikirjoitukseen ja sen jälkeen taustojen kimppuun. On korkea aika päättää niistä. Juuri nyt voin päättää ainakin sen, että tämän viikon aikana tapahtuma-ajan on oltava selvillä. Muuten jatkan sitä toista, joka alunperin lähti ajasta. Sekin nimittäin houkuttelee aika tavalla.