keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Messuista ja vähän "kriitikoistakin"

En aio yhtään valittaa, miten hektistä elämä taas on, kun kirjamessut alkavat. Pidän niistä, suorastaan nautin. Olen eri lavoilla kolmeen otteeseen, siis kaikki kolme tämänvuotista kirjaani ovat esillä, ja vähänhän se tietysti aina hermostuttaa. Silti pidän siitäkin. Saan puhua asioista, jotka tunnen.

Sen sijaan siitä en pidä, että joudun kertaamaan kirjojani ennen messuja. Mitähän varten sitä ei koskaan voi olla aivan tyytyväinen työhönsä tässä vaiheessa. Juuri kirjan valmistumisen jälkeen on lyhyt hetki, jolloin kaikki tuntuu hyvältä. Sitten se taas latistuu. Ähke, miksi en voisi olla parempi kirjailija, on liiankin tuttua. Mutta ehkä sen pitää niin olla, että jaksaisi yrittää aina uudestaan tehdä vihdoinkin sen Todella Hyvän, sen mihin on aina pyrkinyt.

Omat ohjelmani ovat:

pe 26.10.  klo 12 Topelius-lava, Histamiinin luolaseikkailu
                 klo 13 Eino Leino, Laulu punaisesta huoneesta
lau 27.10. klo 13.30 Louhi-lava, Mennään sirkukseen, kuvittaja Laura Valojärven kanssa
                                               lavalla myös sirkuskoululainen Ada Forsberg

Kriitikot otsikossa ovat lainausmerkeissä blogi-kriitikkoilmiön innoittamana. Nykyäänhän heitä on valtavasti ja taso vaihtelee laidasta laitaan. On todella hyviä, suuresta rakkaudesta kirjallisuuteen kirjoittavia bloggaajia, kuten Leena Lumi ja muutamia muita. Mutta sitten on myös monia aika vähäisellä sekä kulttuurisella että elämänkokemuksellisella taustalla kirjoittavia, melko hämmästyttäviä "kriitikoita". Vähän niin kuin poliiseissa on vilpittömästi työhönsä halunneita hyviä poliiseja ja sitten niitä, jotka ovat halunneet alalle, koska on kiva pamputtaa muita. Muutaman kirjoittajan suomikin on hakusessa.

Lehtikriitikon ja blogikriitikon välillä on se suuri ero, että blogikriitikolle ei kukaan ole sanomassa, että voisit nyt vähän tarkistaa tuota tekstiäsi. Ja kuitenkin, jos hakuun panee vaikka kirjan nimen, juuri blogit hyppäävät esiin ensimmäisinä.

Kaikki kriitikoista puhuminen on kirjailijalle aina vaikeaa sen vuoksi, että luullaan "sen nyt narisevan, kun joku on arvioinut sen oman kirjan ikävästi". Olen kirjoittanut jo niin pitkään, että mietin kyllä asiaa sellaisen luettuani, mutta ei se saisi minua kirjoittamaan mitään. Kaiken lisäksi tiedän itsestäni, että oma maku on oma maku. On monia arvostettuja kirjailijoita, joiden näen kirjoittavan hyvin, mutta kun ei osu niin ei osu. Mutta enpä alkaisi julkisesti heitä kritisoimaan juuri tästä syystä.

Olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä tästä puolesta. Hyvä vain huono ilmiö? Mitä mieltä olet?

      

maanantai 22. lokakuuta 2012

Lepakon synty ja ihmisen värin

Meidän on nykyisin melko helppoa hankkia tietoa asiasta jos toisestakin. Esivanhempamme saivat tyytyä mielikuvitukseen, omaansa ja toisten. Syntytarinoista minua koskettavin on lepakon synty.

Kun Luoja oli tehnyt kaikki maailman eläimet ja linnut, jäi vähän tarvikkeita yli. Oli siipeä, karvaa, kynttä ja hammasta. Olihan nekin käytettävä, ja niin syntyi lepakko.

Lepakko lensi lintujen luokse. "Mene pois! Et sinä tänne kuulu. Sinullahan on karvoja ja tissit, mene lehmien luo." linnut huusivat. Lepakko totteli.

"Mene pois!" ammuivat lehmät. "Et sinä meidän joukkoon kuulu, sinullahan on siivet."

Niinpä lepakko uskaltaa lentää vain yön pimeydessä ja ripustautu oksaankin sen alapuolelle, pää alaspäin.

Samanlaisuus oli siis valttia syntykertomuksissa. Vähänkin erilainen ei kuulu joukkoon, on epäilyttävä. Eipä tuosta maailma ole paljon muuttunut.

Toinen lempisyntytarinani on Afrikasta, missä sitä kerrotaan kaikkialla. Se saattaa olla pikkuisen eri muodossa, mutta ajatus on aina sama. Ja jos me kaikki olemme sieltä ammoin lähteneet, tämäkin on kaukaisten sukulaistemme tarinoita.

Kun jumala loi ihmisen savesta, hänen piti tietysti paistaa se, että se pysyisi kasassa. Mutta kun jumala ei ollut moista koskaan tehnyt, ensimmäinen paistos epäonnistui. Ihmisestä tuli aivan liian vaalea, raa'an värinen.

Jumala yritti uudestaan. Nyt tuli jo vähän parempi tulos, mutta ei tyydyttävä vieläkään. Vasta kolmannella kerralla jumala onnistui ja ihmisestä tuli juuri oikean värinen, kauniin ruskea kuin kakku.

Eikös vain taas tarina kerro paljon kertojasta, meistä ihmisistä siis. Oma peilikuvahan se kaunein on ja sanoo, miltä ihmisen pitää näyttää. Tämäkin tarina pätee edelleen, meillä vain paistamisjärjestys olisi toinen.

Ensi viikonvaihde onkin sitten tarinoita täynnä. Minäkin olen Helsingin kirjamessuilla puhumassa perjantaina ja lauantaina kolmeen otteeseen, kaikista tämän vuoden kirjoistani siis. Siitä vielä aikatauluja viikon lopulla. 

perjantai 12. lokakuuta 2012

Wau, mikä varaslähtö Satupäivään!

Olin tänään Espoossa Soukan koululla viettämässä Satupäivää jo nyt, koska 18.10. koulu on lomalla. Ja kylläpä tulin iloiseksi. Satupäivä ei ollut mikään pieni lonkalta hoidettu juttu, vaan oikein kunnon tapahtuma, jossa koko koulu oli täysillä mukana.

Paikalla oli satuja lukemassa parikymmentä vanhempaa ja isovanhempaa. Kaksi kirjailijaa, Ilkka Auer ja minä esiinnyimme luokille, Ilkka kuudesluokkalaisille, minä neljäsluokkalaisille. Opettajat ja lapset olivat pukeutuneet teeman mukaisesti. Käytävillä vilisteli prinsessoja, haamuja, keijuja, vampyyreitä, pupuja, muumeja ja ties mitä kaikkia satuhahmoja. Oli satujen luentaa, kirjoista puhumista, kuvapajaa ja vaikka mitä. Satu oli juuri niin iso juttu kuin se ansaitsee ollakin.

Ilahduin hurjasti siitä, että vanhemmat ja isovanhemmat olivat vahvasti mukana. Heissähän on valtava voimavara, kun se vain otetaan käyttöön. He voisivat hyvin vierailla kertomassa omista lempikirjoistaan ja siitä, mitkä kirjat heidän aikanaan olivat kaikkien suosikkeja. Ja tietysti niistä pitäisi lukea myös näytteitä. Hyvän kirjan lumo ei katoa vuosikymmenten myötä.

Soukan neljäsluokkalaisissa oli mukana erityisluokka ja kielikylpyluokka. Kylpyläosaston koululaisille opettaja puhui ruotsia, vaikka minä kerroin asioista suomeksi. Kaikki lapset keskustelivat aktiivisesti, kyselivät ja olivat valppaita.

Tuollainen vierailu on kuin piristysruiske. Vaikka joskus voi tuntua, että kirjailijan työ on yksinäistä puurtamista, lukijoiden tapaaminen tekee siitä yhteisen asian. Kaikki ensimmäiset kirjani olen kirjoittanut juuri Soukassa, joten siellä oli varsin helppoa puhua niistäkin. Tapahtumapaikat olivat jäljellä edelleen.

Eivätkä tämän päivän ilot tuohon loppuneet. Ehkä hyvinkin sopivasti posti oli kantanut laatikkoomme kaksi DVD:tä, Ylen tuottamat Histamiini ja merenneidon aarre ja Histamiini ja Pirpo salaratsupoliiseina. Kun vuosina 1989 ja 1993 tehdyt ohjelmat vielä kelpaavat DVD-tuotantoon, en totisesti voi kuin iloita. Lasissa on, aivan kuten minut tuntevat arvaavatkin, vielä tilkka sampanjaa.

Vasta ensi viikolla 18.10. on Sadun päivä. Silloin lähetän onnittelut Saksaan. Esikoistyttäreni on, tietenkin, Satu!

tiistai 9. lokakuuta 2012

Turkuun ja takaisin

Olen käynyt Turun kirjamessuilla joka syksy alusta asti. Oikeastaan olin mukana jo ennen alkua, sillä osallistuin muutamiin messuja suunnitteleviin kirjailijayhdistysten kokouksiin. Turun messut kuuluvat siis syksyyni niin luontevana osana, että syksy tuntuisi oudolta ilman niitä. Ajomatkakin osuu aina heleimpien värien aikaan.

Tänä vuonna vedin paneelia, jonka otsikko oli Ihan perheestä! Perhekuvioita lasten- ja nuortenkirjoissa. Onko ydinperheen aika jo ohi? Keskustelijoina olivat Paula Havaste, Tuula Kallioniemi ja Jukka Laajarinne.

Aihe oli siis varsin kiinnostava, mutta puoli tuntia sen käsittelyyn aivan liian lyhyt aika. Tuntuu, että pääsimme vasta alkuun. Ehdittiin siinä sentään jotain sanoa. Jos vetäisin tähän lyhyen yhteenvedon, tuntuisi siltä, että itsestäänselvyyksiähän nuo ovat. Keskustelussamme asioita ehdittiin sentään vähän perustellakin, mutta tyydyn tässä vain pikku raapaisuihin. Annan sentään vinkin tilaisuuksien järjestäjille. Tässä olisi hyvä aihe vähän pitempäänkin keskusteluun, johon ehtisi ottaa myös yleisön mukaan. Nyt siihenkään ei jäänyt aikaa.

Kirjoja ilmestyy nykyisin jo ainakin omasta mielestäni valtavasti, Suomen kustannusyhdistyksen tilaston mukaan viime vuonna kaikkiaan 1248 lasten- ja nuortenkirjauutuutta. Näistä kotimaisia lastenkirjoja on 287 ja käännettyjä 725, nuorten kotimaisia 93 ja käännettyjä 144. Senpä vuoksi kirjoista puhutaan lähinnä pienen julkisuudessa näkyvän osan perusteella, kokonaiskäsitystä taitaa olla jo melkein mahdoton muodostaa. Vaikka lukisin kolme kirjaa päivässä, en vielä saisi vuodessa luettua kaikkia saman vuoden uutuuksia. Hurjalta tuntuu! Epäilemättä moni hyvä kirja jää kokonaan vaille julkisuutta. Miten se silloin löytää lukijansa?

Kaikkien keskustelijoiden mielestä lasten- ja nuortenkirjojen perhekuvioiden pitäisi olla luontevasti mahdollisimman monenlaisia. Myös omalle kulttuurillemme aivan vieraita malleja on hyvä tuoda esiin. Esimerkiksi nousi Jukan nuortenkirja Jäiset jumalat, jossa perhekulttuuri on sherpoilta Nepalista. Siellä moniavioisuus on sallittua, naisella voi olla monta miestä.

Paula huomautti, että kirjailija antaa kirjoissaan, kuten vaikkapa hän hyvin realistisen oloisissa Henkka-valokuvakirjoissaan, sen kuvan, minkä haluaa antaa. Realismi kirjoissa on sittenkin lähes aina kuviteltua. Samaa vakuutti Tuula, joka tosin on kirjoihinsa "varastanut" paljonkin omasta perheestään, mutta ei Tossavaisetkaan suinkaan Kallioniemen perhe ole.

Tietyt trendit ovat jotain sellaista, joka vain jostain syystä liikkuu ajasta, Harva kirjailija tietoisesti tarttuu aiheeseen sen vuoksi, että sitä ovat käsitelleet muutkin. Eiköhän sellaista pikemminkin yrittäisi välttää. Esimerkiksi kuoleman kuvaaminen ja käsittely näyttää viime aikoina lisääntyneen. Se kuuluu osana elämäämme ja on ehdottomasti tarpeellista, paneeli totesi. Kuoleman kuvaamisessa lastenkirjoissa on kuitenkin syytä olla tarkkana, ettei lopputuloksena olekin vain syvä ahdistus.

Perheet ovat muuttuneet paljonkin viimeisten vuosikymmenten aikana, saman ne ovat tehneet lasten- ja nuortenkirjoissa. Tietenkin. Mutta onko kirjan tehtävä vain kuvata tosiasioita, vai antaa untelmia ja ratkaisumalleja vaikeisiin perhetilanteisiin?  Vai sekä että?

Mutta onko ydinperheen aika siis ohi? Ei, ei tietenkään, eihän ydinperhekään ole ohi. Itse olen miettinyt, että ehkä uutisointi pitäisikin muuttaa otsikoinniksi: Noin puolet pääkaupunkiseudun avioliitoista kestää.

Ehkä jossain pääsemme vielä jatkamaan keskustelua. Siihen asti ja varmasti senkin jälkeen: Yritetään kirjoittaa juuri niin kuin meistä hyvältä ja merkitykselliseltä tuntuu!


torstai 4. lokakuuta 2012

Tietojen metsästystä

Ensin tuli idea, joka alkoi kiinnostaa tavattomasti. Olisiko siitä aiheeksi, löytyisikö minulle tarpeellista tietoa? Eikö siitä tosiaan ole kukaan vielä kirjoittanut? Huomasin myös, oikeastaan ikäväksi yllätyksekseni, että asianosaiset saattavat vielä elää. Miten aihetta silloin voi tai on lupa käsitellä?

Heti alkuun tuli yllätys. Hyvä ystäväni on kauan sitten hämärästi tuntenut "sankarittareni". Osui siis aika lähelle. Kaikkien aikuistenkirjojeni syntyvaiheisiin liittyy tällaisia yllättäviä osumia, jotka vahvistavat haluani tarttua aiheeseen. Hän ei kuitenkaan pystynyt antamaan kuin pienen vinkin tapahtumien taustoihin. Mistä lisää? Entä jos lisää ei löydy. Annanko kiinnostukseni herättäneiden tapahtumien olla vain antamassa viitteellisesti taustaa kirjalle vai luovunko suosiolla?

Kansallisarkistossa olen jo käynyt. Vesiperä. Kansalliskirjasto on meneillään. Sieltä löytyi jotain ja toivottavasti löytyy vähän lisääkin tuon ajan lehdistä.

Nyt on vielä mietittävä aikaa. Haluanko tulla näin lähihistoriaan, vai pysyttelisinkö sittenkin viime vuosisadan alkupuolella, jonka jo tunnen aika hyvin? Toisaalta, näiden tapahtumien aikaa olen itse elänyt, vaikka en vielä kovin yhteiskuntaa havainnoivasti.

Meneillään on siis työvaihe, joka saattaa ottaa aikaa, mutta loppujen lopuksi olla pelkkää turhaa haparointia. Penkomatta en kuitenkaan voi tietää, alanko töihin tämän aiheen kanssa vai en. Tavallaan jännittävää.

Ensi viikonvaihteessa ohjelmassani Turun kirjamessut ja siellä esiintymiset:
Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla pikku haastattelu lauantaina klo 15.45 
Radio Tutkassa sunnuntaina kahdentoista jälkeen.
Tämän tarkempaa aikaa haastattelun ulostulosta nettiradiossa en tiedä. Radio toimii toimittajaopiskelijoiden vetämänä koko messujen ajan. Oma osuuteni siellä kuuluu sarjaan Miten minusta tuli kirjailija. Perjantaina haastateltavana on esikoiskirjailija, lauantaina vähän kokeneempi ja sunnuntaina konkari. Olen siis se konkari. HUH!
Vinski-lava sunnuntaina klo 12 Ihan perheestä. Juonnan ohjelmaa, jossa keskustellaan perheen asemasta nykyisessä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Mukana Paula Havaste, Tuula Kallioniemi ja Jukka Laajarinne.

Seuraavalla viikolla avautuvat Frankfurtin kirjamessut, nuo maailman suurimmat. Siellä en ole, mutta kolme kirjaani on, mistä olen iloisen hämmentynyt.

Mutta nyt: Mars! kohti Kansalliskirjastoa. Pitäkää peukkua!