sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Löytöjä kotikaupungissa, jopa Kukkenheim

Joskus oma muka tuttu ympäristö saattaa yllättää. Olen katsellut metron ikkunasta usein Kulosaaren Arabianrannan puoleisessa pikku saaressa näkyvää korkeaa kattoa ja ihmetellyt: Onko jollain varakkaalla siellä peräti oma kappeli? Tänään seurasimme tienviittaa Kulosaaren hautausmaa, ja sieltähän se löytyi. Ei yksityinen, vaan Helsingin pienin hautausmaa Armas Lindgrenin suunnitelemine kappeleineen.

Kaksihehtaarisen saaren hautausmaa on niin kaunis, että sinne melkein alkoi tehdä mieli. Sitä varten pitäisi tosin ensin hankkia asunto Kulosaaresta, liittyä sikäläiseen seurakuntaan ja kuolla vasta sen jälkeen. Ei onnistu. Mutta suloinen helmi paikka tosiaan on, ja sen löytäminen yllätti paljasjalkaisen stadilaismiehenikin. Hänkään ei ollut koskaan kuullut hautausmaasta, jonka toinen nimi on Leposaari. Elävän sielu siellä ainakin lepäsi. Muiden alueella lepääjien sielu sen sijaan on jo tainnut löytää uuden asuinsijan, jos tähän teoriaan sattuu uskomaan. Monta tuttua nimeä näkyi siinä joukossa.

Lähistöllä on Kivinokan mökkialue ja sen sisällä luontopuisto, jonka aina silloin tällöin kävelemme. Sen erikoisuus ovat polun varrelle rakennetut taideteokset, joka kesä uudet. Ensimmäiseksi osuimme kuitenkin Kukkenheim-museoon, jossa oli näyttely eri vuosien  kadonneista aarteista. Tämä Kukkenheim ei suuruudella eikä pönäkkyydellä pröystäillyt. Pikku mökki oli ehkä 14-neliöinen, mutta niinkin pienen seinille mahtuu aika monta kuvaa, kunhan ripustus on tiiviistä.

Luontopolun yhteydessä on myös Kivinokan lintulava, jolta voi ihailla Vanhankaupunginselän ruovikkoa ja siellä pesiviä monia vesilintuja. Kyllä sielläkin sielu lepäsi, joten sieluni on tänään lepäillyt vähän siellä ja täällä. Olen tällä hetkellä siis hyvinlevännytsieluinen nainen. Tämmöiseltä se siis tuntuu. Ei hassumpi olotila.

Nyt lisää suosituksia. Mitä helmet ova yllättäneet sinut?

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Entä sitten vaikka sataa

Olen saanut mitokondrioihini vahvan latauksen esiäitieni keräilykulttuurista. Nyt kun mökkiniemi punottaa mansikoista, kellertää kantarelleista ja sinertää mustikoista, olen taas onnellinen.

Tietysti mansikat voisivat paremmin, jos ei sataisi. Toisaalta, mustikat eivät olisi noin pulleita, eikä niitä tällä kuivahkolla niemellä paljon kypsyisikään. Nyt kypsyy. Oksat nöyrinä mustikat kantavat marjojaan, ja nöyrtymään joudun toki minäkin niitä poimiessani. Minä nautin, selkä ei niinkään. Kannattaa kuitenkin tuijottaa enemmän plussien ja miinusten summaa, joka kaikesta huolimatta on varsin positiivinen. Litraa mansikoita en ole saanut vuosiin. Pari litraa mustikoitakin tuli nopeasti, ja lempparipiirakkani taitaa olla juuri mustikkapiirakka tuoreista mustikoista.

Saalistamisen lisäksi olen lukenut. Pääsin juuri loppuun Austerin Sunset Parkin, jonka tyypeistä ei voinut olla pitämättä. Nyt on meneillään Saramagon Elefantin matka. Saramagon metka tapa antaa ajatustensa juoksennella välillä aivan missä sattuu, on hauska. Eivätkä ne ajatukset aina edes ole kovin kaksisia, nehän ovat milloin kenenkin kirjan hahmoista. Täytyy olla paljon kanttia kirjoittaa noin. Olisi kiva lukea hänen ensimmäinen teoksensa. Joko siinä olisi sama tyyli, tai edes vihjeitä siihen suuntaan?

Saramagohan oli Pilar-vaimoineen Tammen kirjailijatapaamisessa muutama vuosi sitten. Väsynyt vanha mies, vähän tympääntyneen oloinen. Huomattavasti nuorempi vaimo tarkkaili valppaasti vierellä hänen vointiaan. Sain muiden tavoin kirjaani nimikirjoituksen, mutta en uskaltanut sanoa sanaakaan, mutista vain kiitokseni. Olinhan minä hänen kirjojaan lukenut, mutta tuntui täysin typerältä alkaa ylistellä häntä. Mitäpä siinä sitten oli muutakaan sanomista. Tunsin jotenkin hassusti itseni koulutytöksi ankaran rehtorin edessä.

Mutta nyt espresson keittoon ja sen jälkeen taas saalistamaan! Esiäidit, kiitos tästä onnesta!

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Unelmista tärkein

Edellinen kirjoitukseni unelmista sai ihanan kollegani lähettämään ihka oikeaa postia. Se lähes hätkähdyttää nykyisin. Ja ilahduttaa tietysti sitäkin enemmän.

MUTTA oikeastaan vasta silloin tulin ajatelleeksi, mitä unelmiani oikein tunnustin. No, niitä pieniä ja hyvin konkreettisia. Sillä suurin unelmani, sekin jo lukiosta asti mukanani kulkenut, on niin iso, että se onkin utopia. Ja sanonpa sen ääneen missä seurassa hyvänsä, järjen äänet yhtyvät oikein kuoroksi. Hyvin selväksi  tulee aina, että on naiivia edes puhua ääneen moisesta.

Senpä takia en siitä usein enää puhukaan. Kaiken uhallakin teen sen kuitenkin nyt. Ja vakuutan samalla, että on turha kertoa minulle unelmani älyttömyydestä oikeastaan mitään, ei ainakaan mitään uutta, sillä kaiken olen kuullut jo moneen kertaan. Itselleni tässä on silti kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta. Jokaisen yksilön omasta tahdosta ja omastatunnosta. Siitä, että on olemassa asioita, joissa ei ole ehtoa: paitsi silloin kun.

Uneksin maailmasta, jossa kenellekään missään koskaan ei opeteta toisen ihmisen tappamista.