tiistai 26. kesäkuuta 2012

Missä ne ovat kirjoitettuina?

Jossain on pakko olla kätkettyjen lakien ja määräysten kokoelma, josta löytyy esimerkiksi tämä väistämätön totuus: Kirjailijan on tekeminen kiireellisiä töitä kaikkina juhlapyhinä.

Ei nimittäin voi olla pelkkää sattumaa, että näin tapahtuu juhannuksena, jouluna, pääsiäisenä ja mitä muita pyhiä niitä onkaan, jolloin tavalliset ihmiset viettävät iloista yhteistä elämää vapaana työhuolista. Itse työskentelin kiivaasti tosin vasta toisena juhannuspäivänä, sillä juhannusaaton ja päivän omistin sentään ystäville ja juhannukselle. Muiden kirjailijoiden Facebook-sivut paljastavat niin tapahtuneen muidenkin kohdalla.

Julistan nyt kilpailun siitä, kuka ensimmäisenä löytää tämän kätkön. Sen jälkeen voisimme vaikkapa kirjailijaliiton kokouksessa yksissä tuumin vähän muuttaa sääntöä muotoon: Myös kirjailijalle olkoon sallittu yhteisten juhlapäivien huoleton vietto.

Nyt on pahin kiire nitistetty ja voin taas ihailla työhuoneeni ikkunan takana ponnistelevaa Petteriä. Petteri on pieni, toista kesäänsä ikkunamaisemassani viettävä omenapuu. En olisi koskaan voinut uskoa, että noin pieneen puuhun voi olla tulossa tuollainen määrä omenia. Se teki niitä jo muutaman viime kesänä, joten tiedän niiden olevan hyviä. Miten vain pystyn tukemaan vielä aika hennot oksat kesän lopulla. Silmieni edessä pullistuu siis tämänkesäinen satohaasteeni. Mahtavaa!

Nuorena minulla oli kolme haavetta: lapsi, hevonen ja omenapuu. Kaikkia on ollut: kolme ihanaa lasta, yksi lysti hevonen ja pari omenapuuta. Ensimmäisen omenapuun vei kaksi pakkastalvea. Toisen nostivat putkenkorjaajat paikoiltaan juurineen ja lupasivat palauttaa kesän lopussa. Eivät tehneet sitä ennen ensimmäisiä pakkasia. Nyt takapihalla on yritellyt jo neljä-viisi kesää pieni omenapuu, joka ei vain kasva eikä tuota hedelmää.

Petteri löysi heti paikkansa, vaikka jäniskin järsi sen varren melkein ympäri. Mehiläisvaha auttoi, ja tuolla on tulos. Viimeinenkin nuoruudenunelmani taitaa täyttyä. Onneksi unelmien varasto on ehtymätön, sillä muutama ihmisellä pitää aina olla. Yksi uusi on vaikkapa tuo kätkön löytyminen. Kuka ehtii ensimmäisenä?

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Kevyttä kesälukemista?

Olin mökillä ja pesin niin monta ikkunaruutua, että en voi edes panna määrää näkyville. Siitä nimittäin voisi luulla, että omistan kartanon. Ei, se on aivan tavallinen kesämökki, mutta lintujen turvaksi talon jokaisella seinällä olevien ikkunoiden ruudut ovat pieniä ja kaiken lisäksi kolminkertaisia. Ja sehän vasta on kivaa pestävää. Kertaakaan kuitenkaan lintu ei ole lentänyt ikkunaan, joten pesen mieluummin ruudun toisensa perään kuin aiheutan linnuille vammoja tai kuoleman.

Linnut ovat minulle tärkeitä ja siksi ilahduin valtavasti, kun sain selville, kuka pesii ikivanhan hirsimökin ikkunalaudan takaisessa kolossa. Pesin ikkunaa sisältä ja kolisin sen verran, että pesijä pakeni pari kertaa lähipuun rungolle. Se oli puukiipijä, joita olen usein nähnytkin niemellämme. Ne tekevät ensimmäisen pesänsä jo varhain ja toisen pesyeen kesäkuussa, jos hyvin käy. Nyt olemme olleet niemellä sen verran vähän, että puukiipijä on pesinyt uudelleen. Se on suloinen hyppelijä, olen siitä hyvin iloinen.

Puukiipijän kannalta tilanne niemellä on oivallinen. Itikoita on niin valtavasti, että en moista muista. Viihdyn siis sisällä tavallista paremmin, mutta ei se haittaa. Juuri pestyistä ikkunoista näkee mainiosti ulos. En ehdi mökillä edes koskaan lukea riittävästi, kuten aina suunnittelen. Optimistisesti raahaan kasan kirjoja sinne, ja sitten raahaan ne taas takaisin. Tyhmä leikki. Nytkin on monta lukematonta ja hurjan kiinnostavaa kirjaa pinossa, mutta mutta... Pitäisi edes joskus vain kylmästi päättää, että luonto saa rehottaa juuri niin villinä kuin haluaa, minä luen nyt. Ja tehdä niin kokonainen viikko.

Miksi muuten aina suositellaan "kevyttä kesälukemista"? Eikö juuri kesällä pitäisi olla aikaa miettiä kunnolla lukemaansa ja nauttia siitä, että kirja panee ajattelemaan. Mitä "kevyestä" lukemisesta muutenkaan saa? Telkkarin ääressähän ei tarvitse usein ajatella senkään vertaa, joten jos keveyttä kaipaa, sitä kyllä löytyy ilman kirjojakin. Vai onko minulla eri käsitys kevyestä lukemisesta kuin muilla? Vastatkaa joku, pliis, ja valaiskaa tässä asiassa. Riittääkö kirjalle sisällöksi se, että siinä on sanoja hauskasti peräjälkeen? - Enkä nyt siis ole vinoilemassa, sillä mikä minä olen sanomaan, mitä kenenkin pitää tai saa lukea. Haluan vain tietää.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Arigato domo arigato!

Paljon kiitoksia!

Paljon minulla juuri nyt onkin kiittämisen aihetta. Lupasin jatkaa vielä tämän kerran Japanin matkastamme ja jatkankin, mutta ensin lähinnä sydäntä juuri nyt lämpiminä sykkivät kiitokset.

Ibby Finlandin ihanat, innostuneet, tärkeää työtä lasten ja nuorten kirjallisuuden ja lukemisen ilon korostamiseksi tekevät aktiivit, tässä tapauksessa tietysti vielä erikseen palkintolautakunta Teresia Volotisen johdolla, soi minulle kolmen vuoden välein jaettavan Anni Swan -mitalin. Itse esine on kaunis hopeinen Wäinö Aaltosen suunnittelema mitali, mutta Anni Swan -palkittujen listaan mukaan pääseminen on jo sellainen kunnia, että tiedon saaminen veti vähäksi aikaa hiljaiseksi. Suurkiitos ja syvä niiaus!

Ja kiitos myös jokaiselle, joka on minua palkinnosta onnitellut. Sen saaminen tuntuu vielä paremmalta, kun niin moni haluaa jakaa iloa kanssani. Kiitos siitä, ystävät, että olette niin ihania ja mukavia! Kiitos siitä, että olette!

Olen leijunut jonkin matkaa maanpinnan yläpuolella nyt jo niin monta päivää, että alkaa olla aika iskeä jalat takaisin maahan, nostaa sormet koskettimille ja alkaa työskennellä. Tämän kirjoitettuani käyn tosin ensimmäiseksi työhuoneen kimppuun. Kaaosteoria taitaa olla teorioista tosin. Ei tarvita kuin pieni hetki huolettomuutta, kun riemastunut kaaos ottaa vallan. Ei tämmöistä viitsi enää katsella, vaikka tiedän miten toivotonta ja loputonta tämä taistelu on.

Ja nyt vielä hetkeksi Japaniin, sillä kaksi mieleen jääneistä temppeleistä on vielä kertomatta. Ensimmäinen on Kioton keskusasemalta vartin kävelymatkan päässä oleva Sanjusangen-do. Temppeli perustettiin jo 1100-luvun puolivälissä, mutta paloi sata vuotta myöhemmin, joten nykyinen temppeli on vain 746 vuotta vanha. Sen erikoisuus on 120 metriä pitkä sali, jossa asustaa 1001 patsasta. San ju san eli 33 on tärkeä luku, sillä armon jumala tai jumalatar Kannon bosatsu muutti 33 kertaa muotoaan pelastaakseen ihmiskunnan.

Patsaat ovat hahmoltaan samankaltaisia ja saman kokoisia, mutta koska ne ovat vanhaa käsityötä, 80 eri taiteilijan veistämiä, jokaisella niistä on omat kasvot. Vanha kultaus hohtaa himmeästi patsaiden pinnassa. Pitkän salin keskellä on suuri monikätinen jumalatar ja lisäksi etualalla monta pienempää hurjan näköistä jumalaa. Aikamoisen vaikuttava jumalalauma se tosiaan on sellaisellekin, joka ei tunne buddhalaisuutta kovin hyvin. Viimeistä aikuistenkirjaani, Laulua punaisesta huoneesta varten onneksi luin aiheesta ainakin jonkin verran.

En tiedä, onko Japanin temppeleissä yleensä aina laumoittain koululaisia, mutta toukokuussa heitä ainakin oli. Pienistä kioskeista lapset ja nuoret näyttivät ostavan omia vihreitä kuuliamme vähän isompia marmalaadikarkin tapaisia makeisia. Ne on tehty vihreästä teestä, eivät pahoja meidänkään suussamme, mutta tuskin nuoret niitä kovin kiivaasti täällä ostaisivat.

Koululaisten iloinen pulina esti tehokkaasti myös Kioton Kivipuutarhan tarkoituksen toteutumisen. Kivipuutarha, Ryo-an-ji temppelissä kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin ja on perustettu 1400-luvun lopulla. Puutarhaa reunustaa vanha saviaita kolmelta reunalta ja yhdellä reunalla on porrastus, jolla kävijät voivat istua mietiskelemässä. Itse puutarhan muodostaa 15 eri kokoista ja muotoista luonnonkiveä, joita ympäröi hiekka. Katsoja voi kuitenkin nähdä aina vain 14 samaan aikaan, katsoipa miltä suunnalta hyvänsä.

Puutarhan tarkoitus on rauhoittaa katsoja mietiskelemään täyden hiljaisuuden vallitessa suuria Zen-ajatuksia. Mutta kuten jo sanoin, monien kymmenien koululaisten keskellä ei hiljaisuudesta voinut puhua. Meiltä jäi siis Zen-oivallus kokematta, mutta ehkä joskus vielä palaamme sinne ja valaistumme. Lopultakin.

Temppelin alueeseen kuului lisäksi suuri kaunis puutarha lampineen, joten oli siellä sentään muutakin puutarhakatsomista kuin vain kiviä.

Mukavista junamatkoistamme jäi vähän hurjana kokemuksena mieleen yli 16 kilometriä pitkä tunneli, jota junamme syöksyi melkoista vauhtia. Sillä vauhdilla olisi lyhyempikin hyvin riittänyt. Alkoi jo tulla tunne, ettei tunneli pääty ikinä, olemme syöksymässä suoraan ties mihin tuntemattomaan. - Mutta täällä koti-Suomessa tässä sentään ollaan.

Me saimme nähdä pienen raapaisun Japania, ja välitin sitä täällä eteenpäin vielä pienemmän siivun. Toivon kuitenkin mahdollisimman monen menevän löytämään oman Japaninsa. Se voi olla aika erilainen kuin meidän, mutta uskallan vakuuttaa, että käymisen arvoinen Japani varmasti jokaiselle on.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Takayama juki no kippu o kudasai

Eli lippu Takayamaan, kiitos.

Meillä oli valmiiksi ostettuna lippu rautateille viikon ajaksi. Sen saa vain maan rajojen ulkopuolelta ja sillä saa matkustaa määrättömästi. Tietenkään ei silti kannattanut istua junissa koko paria viikkoamme, joten meillä oli neljä kohdetta: Nagoya, Takayama, Kanazawa ja Kioto.

Takayama oli Japanin "Alpeilla" 500 metrissä, lumipeitteisten vuorten juurella. Ainoa luksusasumisemme osui sinne kai äitienpäivän kunniaksi. Kuohumalja olikin sitten tänä vuonna Sparkling Japanese Sake. Ei jäänyt mitenkään himoa saada sitä lisää.

Japanissahan on ymmärrettävästi tätä nykyä varsin vähän turisteja, joten hotellien hintojen uskon olevan halvempia kuin koskaan. Halvin mukava pikku Chisun Inn Nagoyassa maksoi 54 € yö ja keisariparinkin vierailullaan kunnioittama Takayama Green Hotel meidän vähän tasokkaamman hotellihuoneen verran. Ei silti viiden tähden hotellia lähellekään. Katsoin muuten juuri Green hotellin hintoja netistä. Olivat huomattavasti korkeammat kuin meidän laskussamme. Saimmekohan me maksamaamme paremman huoneen harvoina turisteina?

Hotelli oli täynnä, sillä muiden vieraiden lisäksi siellä oli varmaan parisataa naista opettelemassa perinteisiä tansseja. Kaikilla oli samanlaiset valkomustat kimonot, joissa oli punaiset vyöt tyynyineen. Mikä niiden tyynyjen merkitys muuten on? Onko parempi istua, kun on tyyny valmiiksi selän takana? Vaikka eiväthän japanilaiset yleensä nojaa mihinkään istuessaan lattialla. - Ravintoloissakin oli erikseen paikkoja tuolia haluaville ja erikseen lattialla istuville. Aamusta iltaan ihmiset kävivät ravintolan puolella aamu/kylpytakeissa, joissa oli alla vihreä pitkällä vyöllä vyötetty takki ja sen päällä leveähihainen jakku. Niitä oli valmiiksi huoneessa monta eri kokoa.

Kylpylä oli tyypillinen: monta erilaista ja eri lämpöasteista allasta ulkona ja sisällä. En oikein viihtynyt, sillä vaikka paikalla ei sattunut olemaan montakaan naista, olin ehdoton silmätikku. Ulkoaltaassa lilluin sentään tyytyväisenä katselemassa lähipuissa kukertavia kanan kokoisia kyyhkysiä. Ymmärsin äkkiä, että kyyhkysessäkin voi olla paljon syötävää.

Kylpylästä tulikin mieleen, että meidän molempien tukat olivat hyvin vaaleita ja kiiltäviä, kun palasimme kotiin. Mistä säteily mahtoi olla lähtöisin?