keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Miksi haluan olla kirjailija?

Olin kirjailijavierailulla Oulussa ja tuollaisen kysymyksen minulle heitti yksi ala-asteelainen Madekosken koululla noin vain. Miksi haluat olla kirjailija?

Hänelle luultavasti vastasin reippaasti jotain siitä, miten paljon itse olen aina pitänyt kirjoista ja miten tärkeitä ne ovat minulle olleet. Onhan sekin tietysti yksi syy, mutta jos oikein ajattelee, se on aika hassu vastaus. Että minä haluan olla kirjailija, koska rakastan niin paljon kirjoja. Joku voisi nimittäin mutista tähän, että juuri siksi sinun EI pitäisi olla kirjailija. On niin monta parempaa kuin sinä, eikö ihmisten pitäisi lukea heidän kirjojaan eikä tuhlata aikaansa muuhun.

Juu, voi olla että tosiaan pitäisi. Mutta eihän tuohon kysymykseen voi vastata kunnolla yhdellä lyhyellä koulutunnilla, jolla pitää ehtiä vastaamaan moneen muuhunkin kysymykseen ja vielä puhua viisaita lukemisen tärkeydestä. Siis siitä, että se on aivojumppaa ja antaa habaa vähän muuallekin kuin hihaan. Eikä siihen kyllä voi vastata kunnolla tässä blogissakaan, koska siihen ei oikein ole olemassa vastausta. Vaikka sitä on mietitty ja mietitty, tutkittu jopa ja keskusteltu asiasta monet monituiset kerrat. Pitää siis vain tyytyä siihen, että on sen onnen omakseen saanut, ja siinä se. Lopettaa sellaisen miettimisen, kun tässä on tärkeämpääkin tekemistä. Siis kirjoittamista.

Silti aina silloin tällöin siihen on ainakin yritettävä vastata, sillä innokkaalle kysyjälle ei ainakaan saa nauraa tai hymähdellä. Jos joku tietää hyvän lyhyen vastauksen - siis sellaisen yleispätevän - kerro, ole niin kultainen.

Pystyykö joku muuten vastaamaan kysymykseen, miksi on puuseppä? Miksi puu taipuu jonkun käsissä notkeasti kuin muovailuvaha, tai miksi joku näkee heti, mistä vänkyrästä saa jotain irti, mistä ei mitään? En nimittäin usko, että siihenkään on yksiselitteistä vastausta olemassa, vaikka minusta voi tuntua, että se on vain ja yksinomaan kokemuksen tuomaa taitoa.

Koskahan sitä alkaa olla sen verran vanha ja viisas, että osaa kysymisen sijasta vastailla?

tiistai 22. marraskuuta 2011

Pidä tuolistas kiinni

Pankkien lakonuhka ja jatkuvat uudet suurten firmojen irtisanomis- tai lomautustiedotteet tuovat mieleeni keskustelun menneisyydestä.

Edellisen laman aikoihin työpaikallani jätettiin vakansseja täyttämättä ja lopetettiin töitä pätkätyöläisiltä. Monelta loppui leipä. Kysyin suunnittelijalta, joka teki  ehdotukset siitä, kenen oli lähdettävä, eikö se tuntunut kauhealta.
"En minä voi ajatella heitä ihmisinä, eihän sitä kestäisi. Tutkin, mietin ja neuvottelen paperilla siitä, mistä työpaikan voi vähentää, mutta muut tekevät henkilökohtaiset ilmoitukset."

Totta se varmasti olikin hänen kannaltaan. Säästöjen saamiseksi ihmisiltä oli nyt vain lopetettava työpaikkoja ja jonkun oli mietittävä mistä. Itse irtisanoja saattoi sitten vedota muualla tehtyihin päätöksiin.

Näin voi kuitenkin tapahtua vain suurissa firmoissa.

Toisenkin äärimmäisyyden tosin tiedän. Hyvä sveitsiläisystäväni oli suuren teollisuuslaitoksen johtaja. Noihin aikoihin hän joutui saman tilanteen eteen, oli "rationalisoitava". Hänellä se otti niin koville, että loppujen lopuksi hän lopetti omankin vakanssinsa, tehtaan johto järjestettiin uudella tavalla. Hän tosin sai kultaisen kädenpuristuksen, mutta koska hänellä olisi ollut työvuosia vielä jäljellä moniakin, ei hän siinä kyllä voittanut.

Pankkipalveluja ilman emme nyt jääneet, mutta työpaikkoja menee jatkuvasti sitä vauhtia, että kokonaiset kaupungit ovat vaarassa. Aika usein tuntuu kaiken lisäksi, että ensimmäinen temppu asioiden muuttamiseksi nykyisin ovat irtisanomiset. Siinä ei auta, vaikka yrittäisi takertua työtuoliinsa miten tiukasti.

Työtoverini muinoin väitti kirkkain silmin, että työtä löytyy aina jokaiselle sitä haluavalle. Valitettavasti se ei niin ole. Tai ehkä työtä löytyy, mutta kun siitä olisi saatava palkkaakin että eläisi. Mieleeni on noussut jo moneen kertaan se nuori mies Myllykoskella, joka kulki kyselemässä töitä ja joutui pettymään luultavasti kerta toisensa jälkeen. Halua tehdä hänellä varmasti oli.

Juuri tällä hetkellä tunnen itseni taas niin toivottoman pieneksi ja mitättömäksi.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Virallinen P.S.

Poikkeuksellisen moni on lukenut eilisen rahajuttuni. Eikä kukaan älähtänyt kuten toivoin.

Sillä ALMA-palkinnon yhteydessä on kyllä syytä puhua muustakin kuin valtavasta rahasummasta. Raha on vain se puoli, jolla julkisen sanan ympäri maailmaa on oletettu kiinnostuvan tärkeästä viestistä: Hyviä lasten- ja nuortenkirjojen tekijöitä onneksi on. Kaikki listalle päässeet ehdokkaat ansaitsisivat tämän Astrid Lindgrenin nimeä kantavan palkinnon. Hienoa, että ehdokkaita Suomestakin on enemmän kuin yksi.

Herkistyn, kun ajattelen miten paljon kirjat minulle itselleni lapsena antoivat, miten paljon ne antoivat omille lapsilleni. Lapsesta, joka ei ole päässyt tutustumaan kirjojen maailmaan, tulee harvoin lukeva aikuinen.

Ylihuomisen Lapsen oikeuksien päivän merkeissä: Lapsella ja nuorella on oltava oikeus hyvään kirjaan.

Onko joku muuten nähnyt jossain edes pientä otsikkoa Suomen ehdokkaista?

torstai 17. marraskuuta 2011

Nyt puhun myös rahasta

On taas se aika vuodesta, jolloin Ruotsissa on julkistettu ALMA-palkintoehdokkaat. ALMA-palkinto on maailman suurin lasten- ja nuortenkirjapalkinto, joka jaetaan Astrid Lindgrenin muistorahastosta. Eikä mistään pikkusummasta tosiaan ole kyse, sillä palkinnon suuruus on 5 miljoonaa kruunua, noin 532 000 euroa. Suomen ehdokkaat ovat suoraan palkinnon sivuilta otettuna:
Kallioniemi, Tuula, Author, Kunnas, Mauri, Author/Illustrator, Parland, Stella, Author, Parvela, Timo, Author, Reichstein, Alexander, Illustrator, Sandman-Lilius, Irmelin, Author/Illustrator

Seuraavaksi odotan innokkaasti, missä asia ehditään ensimmäiseksi julkistaa kissan kokoisin kirjaimin. Jos nyt olen oikein lehtiäni lukenut, kaikki rahaan viittaavahan on valtavan kohun arvoista. Tässä viitataan melko isoon summaan, aihetta siis on. Jos palkinto tulisi Suomeen, sehän selvästi kohentaisi ainakin yhden perheen taloudellista tilannetta, mahdollisesti ulottaisi siunauksensa laajemmallekin. Jos Tuula sen saa, aion ehdottomasti päästä jaolle yhden kahvikupin verran, ehkä paakelsinkin. Ja sen vuoksi peukkuni ovat korkealla Tuulan puolesta. Hän on hieno ja ahkera kirjailija ja ihana lapsuuden ja nuoruuden puolestapuhuja. Iloitsen tosin jokaisen ehdokkaamme puolesta, jos palkinto osuu heille.

Töissäni on menossa sahausliike jopa yhden päivän sisällä. Välillä tuskastun siihen, että en edisty niin nopeasti kuin toivoisin. Välillä riemastun siitä, että selvästi työ etenee. Ei tosin 80 km/tunnissa kuten Skytrekissä Costa Ricassa, jonne ajatukset puikkaavat aika usein. Kyllä matkustaminen sentään on kivaa. Lompakko tyhjenee, mutta pää täyttyy.

Vierailin tiistaina Helsingin yliopiston luokanopettajakoulutuksessa parin tunnin verran. Ihmeesti vain tuli kiire lopussa, vaikka aikaa oli niinkin paljon ja suu jo kuiva. Kirjojeni taustatyöt ja todella eläneiden kirjojen sankareiden pään sisään pääseminen kiinnostivat kuulijoita. Kiitos heille hyvistä kysymyksistä. (No, tiedän toki, että kaikki kysymykset ovat kysyjän kannalta hyviä, mutta on silti toista vastata aikuisten opiskelijoiden tekemiin kysymyksiin, vaikka lastenkin kysymysten fiksuus yllättää joskus tosi iloisesti. Tuolla minulta ei kysytty, mikä on paksuin kirjasi tai onko minulla koiraa, vaikka koirastanikin puhun mielelläni.) Seuraavakin vierailuni on aikuisten tilaisuuteen, vallan pikkujouluun! Tip, tap!

Vaihteeksi on tosiaan kiva puhua aikuisille, mutta silti pidän kovasti myös kouluvierailuista. Toivon aina, että jos käyntini saisi avattua kirjojen maailman edes yhdelle kuulijoistani, se olisi jo paljon. Jokaisella lapsella täytyisi olla mahdollisuus ja oikeus kirjoihin. Miten sen portin vain onnistuisi avaamaan sellaisellekin, jolle lukeminen ainakin alkuun tuottaa vaikeuksia tai tuntuu ikävältä puuhalta. Siinäpä sitä paljon mainostettua haastetta onkin! Mutta ainakin me innokkaasti yritämme.



perjantai 11. marraskuuta 2011

Syvä niiaus kuvataiteilijoille

Tänään olen ollut iloinen ilman mitään kummempaa syytä. Työt sujuvat taas, se tietysti on ilon aihe. Ja niin yksinkertaista se oli, että otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin. Tiedän toki, että alkuun pääseminen näissä töissä on yleensä se pahin hankaluus. Joskus, ei suinkaan aina. Mutta kun päättäväisesti vain lähtee rutiinilla liikkeelle, työn ilo pujahtaa mukaan aika pian.

Paitsi vielä suht alkuvaiheessa olevaa tietokirjaa tänään on ohjelmassa ollut myös Histamiinin luolaseikkailun palstojen luku. Kirja tulee Keltanokka-sarjassa, on siis suunnattu lukemaan opetteleville, joten tämmöinen jo lukemisen jotenkuten osaava selvisi siitä aika vikkelästi. Korjattavaakaan ei ollut kuin muutama pikku virhe. Kuvitus huvittaa, Lemmetyn Jukka on niin mainio.

Huomaankin nyt, että kirjailijana tulen puhuneeksi aivan liian vähän kuvittajan merkityksestä. Mikä ei tarkoita suinkaan sitä, ettenkö hyvin tajuaisi asiaa. Hyvä kuvittaja, jonka kanssa kirjailija on samalla aaltopituudella, on aina yhtä tärkeä ja iloinen asia. Olen saanut ja saan tehdä töitä ihanien kuvittajien kanssa. Työhuoneeni seinillä on jo monta mieluista tauluakin heiltä.

Aikuistenkirjassa hyvä kannentekijä, kuvataiteilija hänkin, on samoin hurjan tärkeä. Hänellä saattaa olla kirjan myynnille jopa ratkaiseva merkitys. Sillä ensin kirjaan nyt vain on tartuttava ennen kuin sen pystyy lukemaan. Kansi joko houkuttelee tarttumaan tai sitten ei. Joskus näistä tosin puhutaan lähinnä asiantuntijapiireissä ja blogeissa sentään haetaan vuoden kauneimpia kansia. On oikeastaan yllättävää, miten harvoin kannet kuitenkin mainitaan kritiikeissä. Tulevan aikuistenkirjani kanteen olen vallan ihastunut. Se tavoittaa kirjan sisältöä paremmin kuin uskalsin odottaakaan.

Näin blogiteitse lähetänkin tässä kiitollisen ja syvän niiauksen graafikoilleni. Olen minä vaan onnentyttö!

maanantai 7. marraskuuta 2011

Haussa kirjainten järjestys

Tein pitkän matkan, eli pidin aivan kunnon loman jolla kirjoittamiset eivät olleet ollenkaan mielessä. Sen jälkeen keskityin tiiviisti viimeistelemään aikuisten romaaniani. Työ sujui hyvin messuhulinoiden kahden puolen. Valmista tuli, helpotti!

Mutta nyt, töitä pitäisi jatkaa ja olen jatkanutkin: rutiinilla. Onneksi seuraavaan kirjaan täytyy etsiä paljon taustatietoja, joten sitä voi tehdä, vaikka kirjaimet olisivatkin vähän kateissa.Tai eivät kirjaimet tietysti kateissa ole, vaan niiden järjestys jonossa. Se millaisia sanoja niistä muodostuu, mitä ajatuksia ne ilmaisevat.

Vika on ajatuksissani. Ne lepattelevat omia aikojaan, kehittelevät uusia juonia, kiinnostuvat vääristä asioista kesken meneillään olevan työn. Ne heittäytyvät liian itsenäisiksi. Eikä auta sanoa kuten koiralleni Katille: Sivulle! Seuraa sivulla! Kati tottelee innokkaasti, häntä heilahtelee. Ajatukset sen kun juosentelevat omiin suuntiinsa.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että tekeillä olevan tietokirjan aihe ei kiinnosta. Se on hauska ja etsin uusia tietoja innokkaasti. Mutta kun on yksi nuorten jännärikin mielessä ja seuraava aikuisten kirja, jonka aihe innostaa tavattomasti ja ainakin kaksi jos ei peräti kolme tosi kiinnostavaa tietokirjaa kilpailemassa huomiostani. Ajatukset hypähtelevät niihin, kirjaimet haluaisivat hakeutua niistä kertoviin muotoihin.

Voi, miksi en pysty tekemään viittä työtä yhtä aikaa, keskittymään täydellisesti vain yhteen kerrallaan ja miksi, oi miksi maailma on ideoita tulvillaan!

Ihana maailma! Se tosiaan on ideoita tulvillaan!

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Tuntemattoman houkutus

Niin kuin otsikosta heti voi havaita, näillä rivellä olevat ajatukseni eivät niinkään koske kirjailijana olemista vaan matkustamista. Tuntemattomaksi kirjailijaksi ei kovin moni taida tuntea suurtakaan houkutusta. Valtaosa meistä, minä tietysti myös, kuuluu rehellisyyden nimessä kuitenkin pitkälti tähän joukkoon. Saan aina tavatessamme vakuuttaa sveitsiläisille ystävilleni, että vaikka olen kirjoittanut niinkin monta kirjaa, teidän on turha mennä leuhkimaan turuilla ja toreilla tuntevanne Raili Mikkanen -nimisen kuuluisan kirjailijan. Vastaukseksi saatte varmasti hämmentyneen ilmeen ja epämääräistä mutinaa.

Sen sijaan ainakin omaan matkustushimooni juuri täydellinen roolittomuus liittyy olennaisena osana. Nytkään en miettinyt kolmeen viikkoon tippaakaan sitä, miten kirjoillani menee, tai miten kirjoilla ylipäänsäkin menee Suomessa, kuka on tällä viikolla ylhäällä, kuka alhaalla, onko jokin kirjoistani saanut jossain kritiikin tai päässyt esittelyyn mukaan, olenko minä hyvä vai huono kirjailija. Matkalla en ollut kukaan enkä mikään.

Tai no, ainahan turisti on turisti. Sen tehtävä on jakaa rahaa sinne ja tänne, rikashan se on, kun on tänne asti matkustanut. Toisissa maissa turisti kohtaa ystävällisyyttä, joskus jopa uteliaisuutta, toisissa hyväksikäyttöhalu paljastuu selvemmin. Nämä Väli-Amerikan maat olivat niitä ystävällisiä. Omaa uteliaisuuttaan turisti saa tyydyttää vapaasti: kysellä, ihmetellä, nauttia erilaisuudesta tai kärsiä maassa selkeästi vallitsevasta eriarvoisuudesta. Tyydytystä tuottaa epäilemättä myös havaita, miten monet asiat meillä Suomessa sentään ovat kunnossa.

Ehkä minun täällä kotimaassakin pitäisi useammin ajatella kuten usein matkoilla. Tajuan siellä aina paljon selvemmin sen, miten jokaiselle ihmiselle oma elämä on se kaikkein tärkein, tietenkin. Tai tajuan sen tietysti täälläkin, mutta unohdan ajatella sitä. Erilaisissa oloissa se nousee helpommin mieleen. Kun jossain tuntuu, etten ikinä voisi elää tämmöisessä paikassa, saman tien ajattelen, että näille ihmisille tämä on kuitenkin maailman napa. Ja se jotenkin aika tehokkaasti tasoittaa omaa ja omien asioiden liiallista tärkeyttä.

Tällä siis halusin todistella, että matkustamisessa minua houkuttaa paitsi kaikki se tuntematon, johon haluan tutustua, myös halu liikkua vapaana, aivan varmasti täysin tuntemattomana, hobona, kulkurina ihmisten joukossa. Kolumbian Gartagenassa asuimme hobo-kadulla ja se tuntui jotenkin niin omalta.