keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Miksi Botero voittaa Marquesin

Täytyy vielä hetkeksi palata Costa Ricaan ja Panamaan.

Costa Rican sademetsän riippusiltapolku oli hauska. Matkalla opas otti varovasti käteensä pikkuruisen sinisen ja punaisen sammakon, joka kelpaisi sellaisenaan rintaneulaksi, jos ei mokoma olisi myrkyllinen. Toisessa paikassa taas tapasimme linnun kokoisen hepokatin. Kyllä tämä maailma vaan on ihmeellinen!

Panamassa taas näimme alkuperäiskansojen pyhän kultaisen sammakon sekä kultaisena museossa että elävänä terraariossa. Pienen eläintarhan valtavan jännittävä uutinen oli, että kultasammakko oli juuri kutenut. Heidän suuri aarteensa on nyt sammakon mäti, josta odotetaan jännittyneinä pieniä kultaisia nuijapäitä. Minusta oli ihanaa katsoa, miten säteilevin silmin nuori miestutkija kertoi meille sammakonmädistään. "We have big News!"

Panaman kansalliskukan, aika vaatimattoman näköisen orkidean näimme kukassa, vaikka ei ollut oikein sen kukinta-aika. Kukan nimi on Holy Spirit. Ja oopperassakin kävimme. La Boheme oli niukasti lavastettu mutta hyvin laulettu. Outoa kyllä kuuntelijoista suuri osa tuli paikalle vasta puoliajalla. Ehkä oopperan jälkeinen ohjelma on heille illan tärkein osuus. Panaman kanavalaivan lounaspöydässä tosin juttelin kolumbialaisnaisen kanssa, joka oli tullut Panamaan käymään juuri oopperan vuoksi. Jos nyt oikein ymmärsin, sillä espanjani kaipaisi kiivasta ruosteenhankausta.

Ja sitten Kolumbiaan, jossa asuimme ihanassa Gartagenassa, maailman kulttuuriperintökohteessa, joka on jo lähes kokonaan hienosti restauroitu. Gabriel Garcia Marquesin talo oli korttelin päässä hotellistamme. Sen vieressä on suuri entinen luostari, jossa hän on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa. Nyt luostarissa on hotelli. Yritimme löytää hotellin baarista drinkkiä, joka olisi jotenkin liittynyt kirjailijaan, mutta eipä löytynyt. Syykin Marquesin syrjimiseen selvisi myöhemmin.

Gartagenan kadunvieret olivat täynnä tauluja, joista moni oli Botero-jäljitelmä. Niissä luki kuitenkin oikean tekijän nimi ja usein myös "Boteroa kunnioittaen".Yhdestä museosta löysimme Fredrik Adlercreutzin kuvan. Kuvateksti kertoi, että hän oli suomalainen 1793-1852 elänyt Simon Bolivarin taistelutoveri ja ystävä, Gartagenan vapauttajia.

Yhtenä iltana vanhan kaupungin suurimmalla aukiolla oli mielenosoitus. Kenttä oli täynnä nuoria, jotka ensin tanssivat, ja mm. "La pueblo, unida..." toistui muutamaan kertaan. Sen jälkeen ympäri suuren aukion muodostettiin ketju, jossa suukko eteni osallistujasta toiseen. Muutama aukion laidalla seisoskeleva poliisi oli rento ja nauravainen.

Nuoret vastustivat hallituksen aikeita yksityistää yliopistot ja koulut. Sairaanhoito on jo suureksi osaksi yksityistetty ja postilaitos samoin. Jäivätpä kortit lähettämättä kun kaupungin yksi ainoa postimerkkejä myyvä kauppa vaati yhdestä merkistä Eurooppaan neljä dollaria. Silti kolumbialaiset tuntuivat varovaisen toiveikkailtakin maansa kehityksestä. Turismilta toivotaan paljon, mutta vaikeuksia sillä varmasti on. Maan pääkaupungissa, 2600 metrin korkeudessa sijaitsevassa Bogotassa meille annettiin tarkkoja määräyksiä kaduista, joiden rajoissa olisi viisainta pysytellä.

Bogotassa sain vastauksen ihmettelyyni siitä, miksi Botero näkyy kaikkialla, mutta Marquesilla on vain yksi kulttuurikeskus nimissään. Marquesin merkitys kirjailijana tunnustetaan, muta hänestä ei pidetä. Hänen sanottiin puhuvan tasa-arvosta kirjoissaan, mutta olevan itse ahne rahankerääjä. Botero sen sijaan tukee joka vuosi nuoria opiskelijoita ja on lahjoittanut Bogotan taidemuseoon suuren osaston itse keräämiään maailmankuulujen taitelijoiden töitä. Eikä Marques edes asu maassa kuin silloin tällöin. Gartagena on  hänen suosikkikohteensa siellä.

Tässä siis varoitus meille kaikille hirmuisesti kirjoillamme tienaaville kirjailijoille. Maine menee ja suosio laskee, jos erehtyy ahneeksi.

Bogotassa sitten paleltiin. Kostea 12 astetta ulkona ja sisällä on hieman liian kylmää. Hotellihuoneemme pieni sähköpatteri sai lämpöä vain kaksi tuntia illalla ja kaksi aamulla. Talo oli kyllä ihastuttava koloniaalinen ja taiten sisustettu.Sieltä löytyi jopa yksi englannintaitoinen tarjoilija. Selitys oli se, että Viktor Galborekimme oli roomalainen. Kolumbiassa ei muuten juuri englantia puhuta, mutta onneksi Oilimme pelasti meidät espanjantaidollaan.

Bogotan pelastus olivat mahtavat museot ja vanhat kirkot. Kultamuseon alkuperäiskansojen aarteet ovat tosiaan katsomisen arvoisia, Boteron ja Bolivarin museot samoin.

Bogotassakin opiskelijat näyttivät mieltään. Täällä tunnelma oli aika aggressiivinen ja poliisit sormet liipasimella sankoin joukoin kaduilla.  Asia oli sama, mutta tapa tuoda se esiin erilainen. Kumpi mahtaa olla tehokkaampaa? Sanoma tuntui menneen perille suutelemallakin, sillä siitä puhuttiin myönteisesti myös Bogotassa.

Lähtöpäivänämme oppaamme syöksyi paikalle jo ennen sovittua lähtöaikaa ja hoputti meitä matkaan niin kiireesti kuin mahdollista. Suomalainenhan tottelee vaikka vähän ihmettelisikin. Vasta silloin ehti tulla jälkisäikähdys, kun yliopiston kohdalla nelikaistaisen kulkutiemme kolme kaistaa olivat opiskelijat jo sulkeneet ja neljättä suljettiin juuri. Automme pääsi koukkaamalla livahtamaan läpi. Sulku saattaa olla paikallaan iltaan asti, eikä siihen puutu kukaan. Siellähän olisimme istuneet. Halpojen lentolippujen riski on, ettei niitä voi vaihtaa, eikä syy tässä tapauksessa olisi ollut lentoyhtiön. Huh-huh! Air Francen alkupalaksi tarjoama sampanja maistui harvinaisen hyvälle!

Kaiken kaikkiaan: kolmessa viikossa ehtii nähdä valtavasti, jos matka on hyvin ja tarkkaan suunniteltu. Meidän oli, kiitos kolumbialaissyntyisen Efrain Calderon Pradan, joka sen teki.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Lähdinkö vain saadakseni palata

Jos otsikko tulee unessa pyytämättä ja yllättäen, kai sitä on sitten käytettävä. En ollut valveajatuksissani päässyt vielä blogiin asti, mutta uni sitä jo pohti. Kolme viikkoa on matka-ajaksi niin pitkä, että palaaminen kotiin tuntuu tosiaan hyvältä. Pitää tosin miettiä sitäkin, tuntuiko hyvältä myös se jonkinasteinen ahdistus, joka töiden määrästä iski heti. Nyt sentään jo helpottaa, kun olen päässyt niissä alkuun.

Täältä katsoen Costa Rica, Panama ja Kolumbia ovat aika samanlaisia Keski-Amerikan maita. Lähempänä erilaisuuksia löytyy paljonkin.

Costa Rica oli minun maani, sinne voisin mielelläni palata. Maa on ottanut matkailuvaltikseen luonnon, ja sitä myös vaalitaan. Siellä on suhteessa pinta-alaan luonnonsuojelualueita eniten maailmassa. Oppivelvollisuus tuli jo 1920-luvulla, muistaakseni 1922, kun se meillä tuli 1921. Armeija lopetettiin 1940-luvun lopulla ja maa on koko oman alueensa vanhin demokratia. Kaunis luonto, ystävälliset ihmiset, alueen maiden tasaisin tulonjako. Teimme siellä luontoretkiä ja tunsimme olomme turvalliseksi. Pieni amerikkalaistuminen maata tosin vaivaa, mutta sen annan anteeksi.

Yhdellä retkellä onnistuimme näkemään harvinaisen ketsali-linnun syömässä suurta toukkaa. Ja voi, miten pikkuruinen on kolibrin pesä. Sen kaksi pientä munaa jäi sentään kuvittelun varaan. Oppaamme osasi matkia kaikkia puiston lintuja. Emme aina tienneet oliko äänessä opas vai lintu. Hän myös houkutteli oksalla kutittelemalla kolostaan ihailtavaksemme oranssipolvitarantellan. Komea otus ja iso. Hotellimme ikkunamaisemassa juoksenteli monenlaisia outoja eläimiä. Alue ei ollut aidattu.

Costa Ricassa tosin oli myös matkamme huimin kokemus, mutta se oli itse valittu. Yksi oman matkani päätavoitteista oli päästä köysiradalle viidakkoon. Kuvittelin lilluvani hiljakseen valjaissa lintujen laulussa ja sammakkojen ääntelyssä. Vaan kuinkas kävi! Nousimme kabiineissa ensin Arenal-tulivuoren rinnettä korkeuksiin, ja siellä syvän laakson päällä risteilivät vaijerimme. Siispä valjaat selkään, kädet tukevasti metallitangon tappeihin ja tangon pyörä vaijerin päälle. Sitten syöksyttiin matkaan noin 150 metriä puiden yläpuolella kiivaimmillaan 80 km tunnissa. Matkaosuuksia oli 8.

En tiedä, mikä siinä oli parasta, sillä hullun hommaahan se taas oli. Nautin aivan täysillä eikä vatsaa nipistellyt missään vaiheessa. Aika moni jo maksanut sieltä tosin kääntyi takaisin, mutta meistä kolmesta ei yksikään.

Panamassa puhuttiin rahasta. Se tosiaan on alueen Wall Street. Jokaiselle talollekin kerrottiin hinta. Tällä hetkellä korkein asuintalo on "vain" 86-kerroksinen, mutta yli 110 on tulossa. Haluaisitko asua sellaisessa? Minä en. Panaman kanavaa matkustimme puolet ja ensimmäisessä sulussa jouduimme odottelemaan Al Caponen itselleen rakennuttamaa moottorialusta seuraksemme. Opimme, että halvimmalla kanavan läpi on päässyt uimari, joka maksoi matkastaan vain 36 centtiä. Toistaiseksi kallein laiva oli juuri Mirafloresin suluissa menossa. Norwegian Star joutui maksamaan läpikulustaan 437 000 USD.
Kanavassa järjestys säilyi, muuten liikenne Panama Cityssä oli täysin toivotonta. Ruuhkia, ruuhkia, ruuhkia.

Mutta olihan Panamallakin puolensa. Siellä tapasimme automme edessä tietä ylittävän laiskiaisen. Voi sitä reppanaa ja sen huolestuneita ilmeitä. Miehemme asettuivat ohjaamaan liikennettä, jota saikin tehdä piiitkäään. Laiskiaista katsellessa omakin sielu vähän rauhoittui. Mihin meillä oikein on kiire? Kävimme myös sademetsän syövereissä ja pitkän hikisen siksakkia vilkkaan puron läpi kahlailtavan polun päässä pääsimme uimaan vesiputouksen alle. Kukaan ei tietysti kenkävalinnoissa ollut muistanut mainita vesipolkuamme. Goretexit ovat hyvät sateessa, mutta kahlaamisten jälkeen ne myös pitävät veden sisällään. En suosittele.

Siitä, että alkuperäiskansoihin kuuluvat Embera Druat on pakotettu turismin palvelukseen, en pitänyt. He saavat asua sademetsässä nykyisillä valtion mailla, kun vastapalvelukseksi suostuvat ottamaan vastaan turisteja. Meille kanoottimatka kylään oli hieno kokemus, mutta mutta...

Panamassa vakuutettiin, että maassa vallitsee todellinen tasa-arvoajattelu, vaikka äskeinen lyö sitä vähän korvalle. Jokainen ihonväri on yhtä hyvä ja jopa ulkomaalaisilla on samat oikeudet kuin maan kansalaisilla. Ehkä sinne voisi lähettää täältä meiltä kansanedustajajoukon opintomatkalle. Saattaisivat oppiakin jotain.

Viimeisin vierailumaamme Kolumbia jääköön seuraavaan päivään.