tiistai 28. kesäkuuta 2011

Kirjailijan aikataulut mättävät aina

Hasso Krull kuvaa Meter ja Demeter -runokirjassaan (hieno suomennos Anu Laitilan) vedenpaisumusta ja maailman syntyä. Näinkin hän sanoo:

sateessa me vain heitämme puita tuleen
ja yhtäkkiä huomaamme
siellä täällä pieniä vihreitä liekkejä
silmien liekkejä ne ovat kissoja
jotka lentävät suurilla sateenvarjoillaan

Koska edellisellä kerralla vannoin uskovani senkin, mikä ei ole totta, tämän uskon todeksi mielelläni. Kissat ja sateenvarjot ovat siis olleet olemassa jo ennen maailman syntyä ja ilmeisesti pelastuneet jopa vedenpaisumukselta.

Koirista ei puhuta mitään. Olen itse kaikkien eläinten ihminen, ja koira tai parikin on aina ollut perheessämme niin lapsena kuin aikuisena. Vain lapsena meillä oli kerran suloinen kissa, joka herätti minut öisin imemällä korvalehteäni. En muista, vaikuttiko moinen uniini, mutta olin sille varmasti äkäinen, niin kuin aina kaikille, jotka erehtyvät herättämään minut kesken unen.

Hellettä luvassa ja töitä tietenkin. Kirjailijan elämässä eivät päde muiden loma-ajat. Aikataulut taitavat mennä aina niin, että kesällä on kiirettä. Kaiken lisäksi on oltava varpaillaan milloin hetkenä minä hyvänsä tupsahtavien kiireisten palstojen tai taiton tarkastuksen odotuksessa, milloin mistäkin muusta syystä.

Histamiini-joulukalenteritkin kirjoitin tietysti aina heleimpään kesäaikaan. Kuvittele siihen sitten hanget korkeat nietokset! Mutta juuri sehän meidän työtämme on: Olla aivan jossain muualla kuin tässä koneen ääressä tutussa työhuoneessa. Eikä vain olla siellä vaan elää ja eläytyä moneenkin rooliin. Montakohan elämää keskivertokirjailija lopulta elämänsä aikana ehtii elellä tai ainakin piipahtaa niissä vierailulla? Varmasti enemmän kuin ne kissan yhdeksän. Tästä voisi hyvällä otannalla saada aikaan aika hauskan luvun.

Huomaan muuten aikoinaan tilastotieteestä alimman arvosanan tenttineenä usein toivovani asioista edes pikkuruisia tilastoja. Olen tainnut melkein joka kirjoituksessani kysellä tai ehdotella tutkimusta jostain aiheesta. Utelias mikä utelias, uteleminenkin on ollut työtäni toimittajana ja tiedottajana.

Juhannus on takana mutta tuleva viikonloppu on yhä yhtä juhlaa. Siitä kerron sitten kun on sen aika. Auringonpaisteessa on jo perusvire iloinen, saati sitten kun tiedossa on paljon kivaa.

Olen tainnut unohtaa kertoa, että ikkunani edessä olleesta mustarastaan pesästä poikaset, ne kolme, selviytyivät ehjinä maailmalle. Kaikki edelliset pesät sisäpihan puolella ovat vuosien varrella tuhoutuneet. Milloin orava, milloin harakka on ollut asialla. Julistaudun siis oivaksi mustarastaan poikien suojelijaksi. Tänne vain ensi kesänäkin! Mustarastaan huilu on niin ihanan puhdas ääni.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa.

Kenzaburo Oe'n (tavuviivat kummankin o:n päälle) kirjassa M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on vanha mummo, joka kertoo lapsenlapselleen hurjia tarinoita kotikylän menneisyydestä. Tarinointi alkaa aina samoilla sanoilla: "Näin on kerrottu. Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?" Pienen kuuntelijan on vastattava: "Uskon!" Muuten mummo ei aloita.

Eikö tämän voisi kopioida kaikkien romaanien alkuun. Jos lukijan olisi vakuutettava kirjailijalle uskovansa, hän olisi heti oikeassa mielentilassa sukeltamaan kirjan maailmaan. Ja kirjoittaminenkin olisi paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi pelätä jo alun perin kriittisesti kirjaan tarttuvaa lukijaa. Ainakin minua ajatus viehättää suuresti ja olisin itse valmis lupaamaan noin kirjan ääressä. - No, ehkä pikkuisen sormet selän takana ristissä joskus, mutta suht vilpittömästi kuitenkin.

Täytyy varmaan lähettää aloite kirjailijaliitolle, joka tosin nykykäytännön mukaan voi antaa vain suosituksia. Niin ovat kustannustalot päättäneet. Meillä kirjailijoilla on siis ammattiliitto, mutta vastoin muiden ammattiliittojen oikeuksia, se ei saa vaatia kustantajia noudattamaan yhtenäisiä kustannussopimuksia, ainoastaan antaa suosituksia sopimuksista. Jokaisen kirjailijan erikseen on sitten  yritettävä pitää puoliaan sopimustilanteissa.

Kaunis Kansalliskirjastomme on pantu tiukkaan pakettiin. Katolle ei näe, että voisi tarkastaa, onko siinä myös rusetti päällä. Voisi nimittäin olla, on se vaan sellainen lahjapakkaus tälläkin hetkellä, siis ehdottomasti käymisen arvoinen. Siellä on nimittäin juuri nyt meneillään kaksikin näyttelyä, jotka nostavat hymyn huulille.

Aloitan alakerrasta, koska juuri siellä on nuorisokirjailijoiden oma näyttely, Lentävä matto, kulttuurien kohtaamisia suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Se on koottu yhdessä kirjaston kanssa. Näyttelyssä tulee varsin hyvin esiin se, miten tätä aihetta on kirjallisuudessamme käsitelty ja miten käsitykset ja tavat ovat puolentoista vuosisadan aikana muuttuneet. Vanhimman kirjoista on nimittäin kirjoittanut Zacharias Topelius jo 1800-luvun puolivälissä.

Nyt voi vain nauraa vanhojen lehtien hurjille jutuille ja useimmiten halveksivalle asenteeelle kehitysmaita ja niiden ihmisiä kohtaan, mutta totenahan lapset ovat niitä aikoinaan lukeneet. Vitriinien äärellä päätyy kunnolla pohtimaan tuntemattoman pelkoa, joka usein ilmenee juuri ylimielisenä asenteena. Näyttelyn aihe nousi vähän turhankin ajankohtaiseksi vaalien yhteydessä.

Ennen pitkää pääsevät nuoret jo matkustamaan, ja tässäkin tulee vastaan varsin kiinnostava asia: tyttökirjojen romanttiset sankarittaret ovat matkustaneet uteliaina tutustumaan uuteen ja nauttineet esteettisesti oudoista näkymistä. Poikien seikkailukirjoissa sankarit sen sijaan ovat kohdanneet vaarallisia vihollisia ja huomanneet epäluulonsa oikeutetuksi. Näkyykö muuten nykykirjoissakin vielä tämäntyyppistä jakoa?

Viime vuosikymmeninä ovat mukaan tulleet myös maahanmuuttajat. Kaiken kaikkiaan, katsomisen arvoinen näyttely. Suosittelen!

Yläkerran Kupolisalin Rymyä, raikua, ärräpäitä taas esittelee vuosisadan ajalta suomalaista sarjakuvaa. Siellä on alkuperäisiä piirroksia, selkeitä historiikkeja eri sarjakuvista, kuten vaikkapa Muumeista ja paljon paljon katsottavaa ja opittavaa.

Jokainen nyt vain kiireesti katselemaan ja nauttimaan Kansalliskirjaston lahjapaketista!

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kirjailija iloitsee kritiikeistä

Onpa ollut päivä!

Se alkoi täysin kesken unieni kello 6.05, jolloin mies tuli laulaen sängyn viereen. Ensin en ilahtunut. Tuntui turhalta herätä jonkun Railin päivän takia viiden tunnin unien jälkeen. Mutta kun sain Hesarin kouraani, mies sai anteeksi.

2.3. kirjoitin täällä blogissani näin: Kaiken nähnyt kirjailija herkistyy. No, ehkä ei aivan kaikkea, mutta aika paljon kumminkin. Ja mistä se muka herkistyi? No, omasta juuri tulleesta kirjastaan. Se on niin kaunis. Kuvittaja Laura Valojärvi on taitava ja vaikka tietysti olen katsellut kannen kuvaa jo monet kerrat, se pystyi valmiina yllättämään täysin.

Kai omaa kirjaansa, Suomen lasten linnakirjaa Minervalta, on lupa kehua näinkin vahvasti, jos kerran on näin ilahtunut. Eihän se edes ole yksinomaan omatekoinen. Lauran kuvat ovat niin tärkeä osa kokonaisuutta.


ja 7.3. tuli jatkoa:

Tänä aamuna tuli viikko täyteen Suomen lasten linnakirjan ilmestymisestä. Yllätys oli siis melkoinen, kun kuulin Kauppalehdessä jo olevan pienen kritiikin kirjasta. Lehtihän piti oitis hankkia, sillä minulle on turhaa tulla sanomaan, ettei kritiikeillä ole merkitystä. Totta kai niillä on, vaikka eivät niin kovin suuria nykyisin olekaan. On sekä itselle peileinä lukijoiden suuntaan, kriitikko on vieläpä ammattilukija, että tiedon levittäjinä.

Jotenpa tämäkin viikko alkoi loistavasti. Olo on kevyt ja iloinen. Vähän niin kuin jaloista olisi muutama kilo painoa pois, niin keveiltä tuntuvat.

Tarkoitukseni oli tänään blogata muusta, mutta ei tässä nyt muuta tarvita. Kun on aika iloita, siitä pitää keskittyä nauttimaan.


Tänäänkin on maanantai. Ja Hesarin kritiikki nosti minut pikkuisen maanpinnan yläpuolelle. Eikä se suinkaan ollut pieni. Perjantaina oli kritiikki myös Demarissa ja pari viikkoa sitten Kotimaassa, hienoja nekin. Näiden lisäksi huomasin äsken saaneeni myös lottovoiton, 7,80 €. Vautsi!

Muistatteko, miten jossain vaiheessa puhuttiin paljon biokäyristä. Nyt käyräni on selvästi huippulukemissa. Aurinko paistaa - no joo, joo, ei oikeasti, mutta kuka sitäkin vielä kestäisi - linnut laulavat ja mieli on kevyt.

Kirjailijan työ on alituisen itsensä alttiiksi asettamisen vuoksi varsinaista vuoristorataa. Hyvin, tai pikemminkin liian usein tunnen itseni ikuiseksi räpeltäjäksi. Onnistumisen halu on paljon suurempi kuin usko omaan osaamiseen. Tämän linnakirjan kohdalla tunsin onnistuneeni, ja joskus on onneksi näitäkin päiviä, jolloin toteaa kriitikoiden olevan samaa mieltä. Aion nauttia tästä oikein perusteellisesti. - Tosin työskentelen koko ajan käsikirjoitukseni kanssa, joten täytyy pitää kritiikit lähettyvillä. Aivan varmasti niitä huonoja hetkiä mahtuu tähänkin viikkoon vielä monta.

No, huh! Hetikö aloin miettiä niitä, vaikka lupasin vain nauttia. Läps! löin itseäni sormille. Ja nyt siis:
nautin ja olen iloinen.

Iloitse kanssani!

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Onko hyvän kirjailijan oltava hyvä ihminen?

Nyt on juhlat juhlittu. Kaiken kruunasi vierailu rakkaalle Söderskärilleni ja kapuaminen ylös majakkaan. Meri kimmelsi ja tulomatkalla laineet olivat hihkuttavan korkeita. Nautin!

Olen viime aikoina miettinyt Leinosen Annen Facebookin puolelle panemaa linkkiä Naipaulin sovinistisista mielipiteistä. Miksi minua harmittaa niin pahuksesti se, että kirjailija, josta olen pitänyt paljon, ei ihmisenä vastaakaan toiveitani? Hänellä on kirjoissaan hienoja ajatuksia, mutta loppujen lopuksi hän näyttää olevan tyypillinen oman aikansa ja kulttuurinsa kasvatti. Sovinisti, joka vielä mielellään kertoo näitä mielipiteitään. Voi, voi!

Pilaako hyvän kirjan lukunautintoa se, että kirjailijan lausunnot harmittavat? Ikävä kyllä näin tuoreeltaan tuntuu, että pilaa se. Ehkä sitten kun asia vanhenee ajatuksissani, voin sen jo unohtaa ja lukea kirjat kirjoina. Niin kuin ne tosiaan pitäisi pystyä lukemaan. Sillä jos lukunautintoa varten jokaisen kirjailijan olisi oltava hieno, hyvä ja avarakatseinen ihminen kaikilla inhimillisen elämän aloilla, montakohan kirjaa meillä lopulta olisi luettavanamme? Pitäisikö minun siis tieten tahtoen välttää tutustumista ihmisenä sellaiseen kirjailijaan, josta pidän? Olla lukematta hänestä yhtään mitään.

Toisaalta lehtiä lukiessa tuntuu  siltä, että lukijat janoavat henkilökohtaista tietoa, jopa kaikenlaisia tyhjiä juoruja kirjailijoista. Mutta onko asia niin? Janoavatko ne, jotka lukevat kirjallisuutta tosissaan niitä juoruja, vai onko ne tarkoitettu sellaisille, jotka eivät lue kirjaa sisällön vaan jonkin ulkoisen seikan vuoksi. "Pitäähän siltä lukea kirja, kun siitä aina niin paljon puhutaan." Jos taas niin on, onko sillä loppujen lopuksi kirjoittajalle kauhean paljon väliä, minkä vuoksi kirjaa luetaan, kunhan luetaan. Viimeaikaisten keskustelujen valossahan kirjailijan tosiaan pitäisi tunkea julkisuuteen keinolla millä hyvänsä, tärkeysjärjestyksessä vasta sen jälkeen on kirjan sisältö ja laatu. Ja on noissa lehtijutuissa vielä sekin, että emmehän me ikinä tiedä, mikä niissä on totta ja mikä huolellista tai huolimatonta lavastetta.

Imagessa on pitkä ja perusteellinen artikkeli Sofi Oksasesta ja Puhdistuksesta. Pidin hurjasti kirjasta ja oli kiinnostavaa lukea sen menestystarinan taustoja. Määrätietoisuus, valmius ottaa vastaan ohjeita ja hirmuinen työmäärä tuntuvat olevan tärkeimpiä Puhdistuksen tarinassa. Niin teatterissa kuin kustantamossakin oltiin valmiita antamaan valtavasti tukea lahjakkaalle kirjoittajalle. Tuskin Sofi Oksasen tietoisesti näyttävä ulkonäkö ja räväkkä esiintyminenkään ovat vähentäneet menestystä.

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, miten kustannustoimittajien kiire vie kohta kaiken tuen meiltä kirjailijoilta. Yhä useammin näkee myös kritiikeissä mainintoja siitä, miten kirjaa olisi vielä pitänyt työstää hyvän tuloksen takaamiseksi. Puhdistuksen tapauksessa tukea on saatu suorastaan ihanteellisesti ja tulos on ollut loistava. Useimmat kirjailijat voivat kuitenkin vain unelmoida moisesta.

Kun itse mietin, miten saadaan aikaan hyviä kirjoja, vastaukseksi nousee aina sama: tekemällä hurjasti työtä käsikirjoituksen eteen. Lahjakkaita kirjoittajia meillä on paljon, mutta kirjailijoiksi tulevat yleensä ne, jotka jaksavat tehdä työtä oikein tosissaan.