Radiohiljaisuus on tainnut jatkua jo riittävän kauan. Ensin olin reilun viikon reissussa ja sen jälkeen on tietysti aina yhtä ja toista kiireistä järjesteltävää. Varsinkin minulla näin juhlaviikolla. Mutta nyt on kaikki hoidettu.
Viime lomat ovat olleet joko työtä tai suurempia ja pienempiä vastoinkäymisiä täynnä. Viime keväänä jännitin ja odotin New Yorkissa kotiinpääsyä, nyt en edes tiennyt, että Islannissa oltiin taas aktiivisia. Emme kuulleet radiota, nähneet televisiota tai tienneet muutenkaan mitään maailman menosta. Emme osanneet pelätä edes lakkoilua Seutulan kentällä. Ja se teki vaihteeksi tosi hyvää. Uutisnarkomania on hiipivä hulluus, joka ei onneksi vaivaa minua aivan yhtä paljon kuin miestäni. Tuskin Ellun kanana jaksaisi silti kovin pitkiä aikoja olla.
Sattumalta matkalle osui mukaani kaksi toisiaan hauskasti tukevaa kirjaa. Michel del Castillon Kitara on vanha tuttuni, jonka olen lukenut varmaankin kerran kymmenessä vuodessa jo 1960-luvulta lähtien. del Castillo on espanjalainen ja kertoo kirjoissaan suuresta rakkaudestaan maahansa. Kitaran maailma on synkeä ja rujo, tarina hyvin surullinen, ja silti siinä vain on jotain sellaista, että palaan siihen aina uudestaan.
J.M.G. Le Clézion Kaupunki nimeltä Onitsha taas kertoo Afrikasta ja on aivan yhtä intohimoinen rakkauslaulu Afrikalle kuin del Castillon kirja on Espanjalle. Luin vasta äsken Le Clézion Autiomaan, jossa oli paljon samaa kuin tässä kirjassa. Tämänkin olen lukenut pian kaksikymmentä vuotta sitten, sillä kaivoin sen mukaan omasta hyllystäni. Näiden vaaleihin liittyvien rasismi/natiolanismi-keskustelujen jälkeen varsinkin Kaupunki nimeltä Onitsha olisi terveellistä luettavaa monelle.
En silti oikein voi kuvitella tämänpäivän suomalaista kirjailijaa kirjoittamassa yhtä koristeellista rakkauslaulua Suomelle kuin näissä kirjoissa on. Luulen, ettei se tuntuisi edes oikein todelta. Meillä ei nyt vain puhuta sillä tavalla. Mutta miksi sitten ei? Kyllä tuollainen olisi aika hauska lukea Suomestakin, vaikka välillä naurattaisikin.
Monin ylisanoin voisi kertoa vaikka satakielistä, joilla tuolla koiralenkeilläni on koko talven jutut kerrottavanaan. Tänään yksi piilotteli pensaassa aivan korvani juuressa. Sen laulu oli niin suurta ja kiihkeää ja kumpusi niin pienestä ja vaatimattoman näköisestä laulajasta, että siinä olisi juuri jotain sellaista, mitä juuri nyt kaipaan joltain suomalaiselta kollegalta. Itse en moiseen pysty. En osaisi olla niin tosissani kuin se pikku satakieli ansaitsisi.
Näin matkailu on herätellyt kansallistunteitani. Sillä onhan täällä kaunista, niin pakahduttavan kaunista juuri nyt, että huomaan ajatella sitä monta kertaa päivässä. Eikä minun tarvitse sanoa edes niin kuin kapteenimme, kun kysyimme hänen mielipidettään maansa, siis Turkin hallituksesta: Just one word: SHIT! Ei tarvitse, kun ei hallitusta oikeastaan vielä edes ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti