tiistai 31. toukokuuta 2011

Kuka tekisi sen?

Radiohiljaisuus on tainnut jatkua jo riittävän kauan. Ensin olin reilun viikon reissussa ja sen jälkeen on tietysti aina yhtä ja toista kiireistä järjesteltävää. Varsinkin minulla näin juhlaviikolla. Mutta nyt on kaikki hoidettu.

Viime lomat ovat olleet joko työtä tai suurempia ja pienempiä vastoinkäymisiä täynnä. Viime keväänä jännitin ja odotin New Yorkissa kotiinpääsyä, nyt en edes tiennyt, että Islannissa oltiin taas aktiivisia. Emme kuulleet radiota, nähneet televisiota tai tienneet muutenkaan mitään maailman menosta. Emme osanneet pelätä edes lakkoilua Seutulan kentällä. Ja se teki vaihteeksi tosi hyvää. Uutisnarkomania on hiipivä hulluus, joka ei onneksi vaivaa minua aivan yhtä paljon kuin miestäni. Tuskin Ellun kanana jaksaisi silti kovin pitkiä aikoja olla.

Sattumalta matkalle osui mukaani kaksi toisiaan hauskasti tukevaa kirjaa. Michel del Castillon Kitara on vanha tuttuni, jonka olen lukenut varmaankin kerran kymmenessä vuodessa jo 1960-luvulta lähtien. del Castillo on espanjalainen ja kertoo kirjoissaan suuresta rakkaudestaan maahansa. Kitaran maailma on synkeä ja rujo, tarina hyvin surullinen, ja silti siinä vain on jotain sellaista, että palaan siihen aina uudestaan.

J.M.G. Le Clézion Kaupunki nimeltä Onitsha taas kertoo Afrikasta ja on aivan yhtä intohimoinen rakkauslaulu Afrikalle kuin del Castillon kirja on Espanjalle. Luin vasta äsken Le Clézion Autiomaan, jossa oli paljon samaa kuin tässä kirjassa. Tämänkin olen lukenut pian kaksikymmentä vuotta sitten, sillä kaivoin sen mukaan omasta hyllystäni. Näiden vaaleihin liittyvien rasismi/natiolanismi-keskustelujen jälkeen varsinkin Kaupunki nimeltä Onitsha olisi terveellistä luettavaa monelle.

En silti oikein voi kuvitella tämänpäivän suomalaista kirjailijaa kirjoittamassa yhtä koristeellista rakkauslaulua Suomelle kuin näissä kirjoissa on. Luulen, ettei se tuntuisi edes oikein todelta. Meillä ei nyt vain puhuta sillä tavalla. Mutta miksi sitten ei? Kyllä tuollainen olisi aika hauska lukea Suomestakin, vaikka välillä naurattaisikin.

Monin ylisanoin voisi kertoa vaikka satakielistä, joilla tuolla koiralenkeilläni on koko talven jutut kerrottavanaan. Tänään yksi piilotteli pensaassa aivan korvani juuressa. Sen laulu oli niin suurta ja kiihkeää ja kumpusi niin pienestä ja vaatimattoman näköisestä laulajasta, että siinä olisi juuri jotain sellaista, mitä juuri nyt kaipaan joltain suomalaiselta kollegalta. Itse en moiseen pysty. En osaisi olla niin tosissani kuin se pikku satakieli ansaitsisi.

Näin matkailu on herätellyt kansallistunteitani. Sillä onhan täällä kaunista, niin pakahduttavan kaunista juuri nyt, että huomaan ajatella sitä monta kertaa päivässä. Eikä minun tarvitse sanoa edes niin kuin kapteenimme, kun kysyimme hänen mielipidettään maansa, siis Turkin hallituksesta: Just one word: SHIT! Ei tarvitse, kun ei hallitusta oikeastaan vielä edes ole.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Aaaaah!

Huomenna lähden viikoksi nauruterapiaan. Ihan vain miehen ja neljän kamun kanssa perinteiselle venelomalle, jonka jälkeen maha on yleensä kipeänä vielä toisen viikon. Ihminen tarvitsee ystäviä ja nauramista.

Käsikirjoitus levätköön taas, mutta hyvää se vain sille tekee niin kuin minullekin. Palattuani onkin ruvettava miettimään jo seuraavaa lasten tietokirjaa, eka kokous siitä on pian. Ja myös Histamiini on jo aika pitkällä, mutta odottaa kiltisti vuoroaan. Töitä siis on juuri sopivasti, ei turhaa tyhjäkäyntiä. Suomen lasten linnakirja on hyvässä myötäisessä. Olen siitä edelleen tavattoman iloinen.

Ehdin huomenna vielä ennen lähtöä hankkia kasan kirjoja naurun lomassa nautittaviksi. Aurinko, meri, hyvä kirja, ystävät ja hyvää ruokaa, eikö kuulosta ihanalta.

Siispä tällä kanavalla viikon hiljaisuus. Nauttikaa kesästä! Niin ja lukekaa edellisen tekstin kommentit. Olen oppinut ja välitän siellä yhden tärkeän asian tulevia talvia varten.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Selviytymäisilläni

Hurraa! olen nukkunut täällä yksin jo viisi yötä ja selviytynyt hienosti. Taidan onnistua. Yksi yksinäinen yö enää jäljellä ja sitten luultavasti saan noutajan paikalle. Putkiongelma sen sijaan ei ole selvinnyt, mutta vettä sentään tulee, vaikka ei lämmintä enää ollenkaan. En jaksa enää tällä reissulla tehdä asialle mitään. Kaksi miestä on jo käynyt kaikkiaan kolme kertaa. Olkoon! Lämmitän vettä hellalla isossa kattilassa, siis melkein kuin muuripadassa, jollainen myös olisi tuolla rannassa.

Työ on sujunut. Luin käsikirjoituksen keskittyneesti läpi ja näin muutamia selkeitä vikoja: liian hidas liikkeellelähtö, muutamat puhkiselittämiset. Toivottavasti saan ne korjattua kunnialla. Ei kokonaisuus kuitenkaan täysin mahdoton ole, joten eiköhän siitä kirja tule. Aihe on ainakin itseäni kiinnostava, toivottavasti sitten joskus, eli ensi vuoden alussa muitakin. Aina omaa tekstiä lukiessani toivoisin vain olevani paljon mehukkaampi kirjoittaja.

Olen tässä myös lukenut Annie Proulxin Laivauutisia ja pidän kovasti. Onneksi hän kirjoittaa aivan erilaista tekstiä kuin omani, joten ei ole vaaraa lipsahtamisesta matkimaan. Sitä nimittäin aina pelkään ja joskus en luekaan paljon mitään parhaan kirjoitusprosessin aikana. Täällä kuitenkin kaipaan kaveria niin paljon, että en malta olla lukematta.

On niin jännää olla vain kaksin koiran kanssa, kevätluonto parhaimmillaan ympärillä. Olen haravoinut, tasoitellut hirmuista määrää myyränkekoja, kuunnellut lintuja. Harmittaa, että vaikka isä tunsi kaikki näillä seuduilla esiintyvät linnut, ehkä suunnilleen kaikki koko Suomessakin, hän ei pystynyt opettamaan niiden lauluja. Nyt kuuntelen ihmeellisiä lurituksia ja taiturimaisia huiluja, mutta en tiedä kuka niitä esittää. Täällä on aina pesinyt laulurastas, taitava laulaja, samoin yksi parhaista, viitakerttunen ja monta muuta. Voihan sitä tietysti nauttia niiden laulusta tietämättä nimeä laulajalle, mutta vielä hauskempaa olisi jos tietäisin.

Eilen käki kukkui jossain yläpuolellani, ja niitä lähtikin sitten kaksi lentoon korkeasta lähipuusta. Sellaiselle ei ole ennustetta, ilmansuunnille ainoastaan. Tänään tiedän, että se on onnenkäki. Sain niin kivan uutisen, että oikein hykerryttää. Pian käkien jälkeen kurki lensi matalalta kaveria kaivaten ja joikhaten. Vilkutin. Mitäs me kaverittomat.

Pitkästä aikaa näin vaskitsankin, tervehdin sitä ilolla. Yhtenä kesänä minulla oli kohtaamispaikka yhden vaskitsan kanssa. Tapasimme monet kerrat, ja se jäi aina kuuntelemaan kaikessa rauhassa, kun juttelin sille. Vaskitsahan on ainakin eläintarhassa elänyt 50-vuotiaaksi, joten ehkä tämä oli vanha tuttuni. Ainakin näytti kovin tutulta. Yhtään käärmettä en ole vielä nähnyt. Kyytä en olisi halunnut yksin nähdäkään, sillä niiden kanssa meillä on selvä työnjako. Jos näen sellaisen, ja joka kesä olen nähnyt useampiakin, pysähdyn huojumaan hitaasti sen edessä ja huutamaan miestä paikalle. Joskus olen saanut huutaa melkein varttitunnin, mutta saanut kyyn pideltyä. Mies tulee sitten haarakeppien ja ison kanisterin kanssa, johon olemme iskeneet reikiä. Kepeillä kyy kiikkiin, niskasta kiinni sormin ja pulloon. Olemme vieneet yli kahden kilometrin päähän metsään jo monia, eikä niitä enää yhtä usein näykään.

Taivaalla purjehtii hitaasti tummia pilviä, mutta aurinko paistaa. Tänään ei ole satanut, eilinen riitti vähäksi aikaa ja teki maalle hyvää. Taidan jatkaa työntekoa, mitäpä sitä mökkiläinen muuta.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Erakoitumassa

Luen oman työni lomassa Carol Shieldsin kirjoittamaa Jane Austen elämäkertaa. Ja vähän ihmettelen. Olen pitänyt kaikista Shieldsin romaaneista, mutta tämä on aika itseään toistavaa tekstiä. Kiinnostavaa tosin, mutta sitä jaksaa lukea vain pari lukua kerrallaan. Tai ehkä olen väärä henkilö, Austenini lukenut, mutta varmaan vain kertaalleen. En siis muista kaikki tyyppejä ulkoa, kuten ehkä pitäisi.

Välillä kuitenkin naurattaa. Esimerkiksi kohdassa, jossa kerrotaan Austenin isän kustantajalle tarjoaman ja jo kymmenellä dollarilla vuonna 1803 hyväksytyn käsikirjoituksen jäämisestä kustantajan laatikoihin vuosikausiksi. Miksei Jane Austen sitten itse ottanut yhteyttä Crosbyyn ja vaatinut selitystä asialle? Kaikkien kokemattomien kirjailijoiden tapaan Austen oli todennäköisesti epävarma kustantajan ja kirjailijan välisistä voimasuhteista. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta kustantajista, jotka Jane Austenin näkökulmasta elivät täysin toisessa maailmassa Lontoossa omine odotuksineen ja tapoineen ja antoivat sieltä käsin majesteetillisia päätöksiä kirjojen kohtaloista.

Yli viidelläkymmenellä kirjallani katson olevani kokenut kirjailija, mutta kyllä minulla vähän samanlainen tunne on. Vai onko jotain muka muuttunut vuodesta 1803?

Tämä taas kolahti juuri tähän hetkeeni: Pitkien kaunokirjallisten teosten luomiskyky riippuu ainakin osittain siitä, että kirjailija löytää sopivan tasapainon yksinäisyyden ja sosiaalisen elämän välillä... Jokaisen kirjailijan kohdalla yksinäisyyden ja toisaalta sosiaalisen elämän tarpeet vaihtelevat, mutta hirsimökkeihinsä vetäytyviä erakkokirjailijoita lienee enemmän romanttisissa mielikuvissa kuin todellisessa elämässä.

Ehkä yhtä reilua viikkoa ei voi ihan erakoitumisena pitää, mutta hirsimökissä täällä nyt istun. Aika romanttistahan tämä tietysti on. Ja jo muutamasta yöstäkin olen kunnialla selvinnyt. Onhan minulla täällä seuranani koira, joka juuri syöksyi ulos haukkumaan omia olemattomia pöpöjään. Eilisestä asti on ollut myös ravakka tuuli.

Kevät kuvataan aina tanssivaksi neidoksi, tuuli on useimmiten posket pullottaen puhkuva poika. Istuin äsken ulkona kuuntelemassa tuulta. Minun mielestäni tuuli, jos mikä, tanssii. Vaikka se ei ole elävä, se on hyvin eläväinen. Panee liikettä jopa kuiviin lehtiin, saa nekin tanssimaan. Ja se osaa soittaa. Joskus hiljaa, joskus aika kovaa, sillähän on soittimia kaikkialla ympärillä. Tam-tam-tam sanoo vanhan saunan irtonainen pelti, lip-lip pieni aalto laituria vasten, kriiih haljennut lauta. Tuvan piipun pelti taas paukahtaa kumean rummutuksen silloin tällöin.

Joten onhan täällä seuraa ja tapahtumaa. Erakoilla on.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Pelkääjän tunnustuksia

Kirjoitin viime kerralla ohimennen myös pelkäämisestä. Tuulan aivan oikea vakuutus siitä, ettei meidän mökillämme tosiasiassa ole mitään pelättävää, sai minut taas kerran miettimään pelkäämistäni. Varmasti pelkoja on tutkittu paljonkin, tehty monenlaisia laboratoriokokeita ja puhuttu viisaita sanoja asiasta, mutta en ole sellaisia lukenut, joten nämä ovat täysin amatööripelkääjän mietteitä.

Pidän itseäni suht rohkeana, sillä en pelkää oikeastaan mitään eläimiä, en hyönteisiä, en edes käärmeitä. Ne herättävät lähinnä uteliaisuutta, vaikka kaalimadon toukat kieltämättä vähän inhottavat. Lapsena jouduin keräämään niitä juuri tällä samaisella kesämökillä äidin kaalimaalta. Se oli inhaa puuhaa. Mutta noin yleisesti ottaen toukatkin ovat aika hauskoja. En pelännyt edes muutaman vuoden takaisella lauttaretkellämme, jossa tiesin erittäin myrkyllisen hämähäkin asustelevan seurassamme. Olin onneksi aamulla herättyäni sen kanssa samasta sängystä, siirtänyt sitä syrjään pyyhkeen reunalla, en kädelläni. Se ei varmasti kaikonnut lautaltamme minnekään, mutta yöuniani tieto ei haitannut yhtään.

En myöskään pelkää korkealla, myrskyssä enkä välillä aika seikkailullisilla matkoillammekaan. MUTTA pieni turvallinen suljettu paikka on minulle mahdottomuus ja mökillä pelkään pimeässä, niin kuin jo olen tunnustanut. Pelkooni ei ole olemassa ensimmäistäkään järkevää syytä, ja tiedän sen vallan hyvin. Mitä minä siis oikein pelkään? Ja miksi?

Isä oli kyllä hurjien tarinoiden kertoja. Hän muisti aivan varmasti näyttää sen suuren vastarannan puun, jonka yläilmoihin sen puolen poika hirttäytyi. Tai kertoa jokaisen radiosta kuulemansa vankikarkurin. Mitä lähempää ja vaarallisempi tyyppi oli karannut, sen parempi. Olenkohan siis isäni uutisoinnin uhri?

Ja tapahtui mökillämme niinkin, että läksimme siskoni kanssa omaamme seuraavan järven upeaan saareen telttailemaan. Se oli samana kesänä ja sen jälkeen kun Bodomissa oli murhattu nuoria telttailijoita. Yöllä sumusta kuului kolahdus. Hiivimme ulos teltasta ja näimme äänettömän veneen lipuvan aavemaisesti kohti. Selvisi, että naapurirannan nuoret isäntämiehet olivat päättäneet tulla tekemään jekun. Heillä oli ollut tarkoitus avata harjatelttamme päätynarut, niin että teltta olisi rysähtänyt päällemme. Tarkat korvani pelastivat meidät, mikä harmitti heitä kovasti. Ajatus jäi kammottamaan kunnolla. Entä jos olisivat onnistuneet?

Joku ystävistäni sanoi, ettei hän pelkää, jos ei mielikuvitus ala toimia keskellä yötä. Niinpä niin. Miksi se villiintyy aina pimeässä? Päivällä voin itsekin nauraa omille peloilleni, mutta yöllä niille ei mahda mitään. Ovatko pelkomme muistoja menneisyydestä vaikkapa niiltä ainakin naapuriniemellä tutkitusti asuneilta kivikauden ihmisiltä? Niillä tosiaan oli pimeässä oikeita syitä monenlaisiin pelkoihin.

Olisin hyvin kiitollinen hyvästä neuvosta. Mitä tehdä, kun on yksin mökillä pimeässä ja mielkuvitus villiintyy? Onko kenelläkään tähän hyvää konstia, ja jos on, olisin enemmän kuin kiitollinen sen pikaisesta kuulemisesta. Ylihuomenna nimittäin lähden...

torstai 5. toukokuuta 2011

Hietamönkijän kaipuu

Taas aion turvautua jonkun muun jo kirjoittamaan. Huvituin niin tästä pyrähdyksestä Lauri Otonkosken runoon:

Jospa rupeankin nyt iloiseksi. Ajattelisin tähän nyt miehen,
joka piilottelee kiven takana pensaikossa.
Hän odottaa, että joku hietamönkijä hyppäisi
maanalisesta kolostaan puoli metriä ilmaan.
Otus olisi niin harvinainen, ettei sitä melkein olisi edes,
mutta olisi kuitenkin. Aikaa kuluisi,
sovitaan että kaksi ja puoli vuotta.
Ja mies ei kun piilottelisi. Sitten.
Hietamönkijä hyppäisi. Jotain laukeaisi
kiihtyneen miehen kädessä, kuten kamera.
Kävisi ilmi, että kamerassa olisi filmiä. Kävisi ilmi,
että kuva onnistuisi yli odotusten, värit, sävyt, kontrastit.
Mies laittaisi kuvan näytille isoon museoon,
jossa ei ihmisille mitään muuta näytettäisikään.
Ihmiset tulisivat suurina uteliaina parvina,
ensin miehen kotikaupungista,
sitten koko Ruotsista (mies olisi totta kai ruotsalainen,
sillä he ovat niin onnellista kansaa,
että jos aikoo teettää itsessään iloisia ajatuksia
kannattaa lavasteet rakentaa Ruotsiin),
ihmiset katselisivat kuvaa onnellisina, ihmiset sanoisivat toisilleen,
katso, hietamönkijä hyppää.
Tällaisia ajatuksia minä haluaisin nyt ajatella.
Mutta ei sitä koskaan taida tietää mitä ohjelmistossa on tulossa.

Sepä se. Ei sitä tiedä, onko ohjelmistossa seuraavaksi iloista vai suruista mieltä. Näin keväällä mieli tuntuu erityisen hätäiseltä vaihtelemaan äärestä toiseen. Mokoma!

Täytyisi varmaan ajatella itselleen tyyneys. Istuisi vain ja hymyilisi hyvin hiljaista hymyä, tuskin havaittavaa. Silmä silti räpsähtäisi vähän siinä kohdassa, missä tavallisesti harmistuisi kunnolla. Sen verran inhimillisyyttä tyyneydellekin voisi sallia.

Oikeastaan eihän minulla edes olisi mitään todellista syytä räpsytellä. Kirjoitukset sujuvat, elämä on jokseenkin mallillaan. Tein Keltanokka Histamiinia ja huomasin olleeni niin vauhdissa, että merkkimäärä oli jo ylitetty eikä minulla ollut vielä aikomustakaan lopettaa.

Aikuistenkirjan kässärini laskin tilapäislepoon jo lähes kaksi kuukautta sitten. Tulostin sen sentään tänään melkein salaa itseltäni, sillä ensi keskiviikkona aion syöksyä mökille ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Olen maalla yksin noin viikon ja pelkään aina öisin, mutta sille nyt ei mahda mitään. Toisaalta päivät ovat täynnä linnunlaulua, joten enköhän sentään selviä. Jos en, maitojuna kulkee muutamia kertoja päivässä kohti Helsinkiä.

Jotenkin kuitenkin kaipaan juuri nyt hietamönkijää. Jotain suurta odotettavaksi kärsivällisesti vaikka kaksi ja puoli vuotta siinä toivossa, että se lopulta hyppäisi. Täytyy oikein miettiä, mikä se olisi. Sillä luulen, että useimmilla meistä on hietamönkijämme, mutta emme aina uskalla tunnustaa sitä edes itsellemme. Toivomme niin salaa, ettemme anna sille ressulle mitään mahdollisuutta.

Mökillä, linnunlaulussa, aion tunnustaa oman hietamönkijäni. Onhan sekin nyt sentään jotain yhdelle keväälle.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Ulkomaanelävistä kavereiksi

Tänään olen kirjoittanut esittelytekstiä Helsingin yliopiston kirjastoon avautuvaa Lentävä matto -näyttelyä varten. Se toteutetaan yhdessä Suomen nuorisokirjailijat ry:n kanssa ja on auki kirjaston kahvilassa ja Acricola-huoneessa 15.5. - 10.9.

Kuten nimestä ehkä saattaa arvata, olemme koko hallituksen voimin etsineet kirjoja ja lehtiä niinkin ajankohtaisesta aiheesta kuin kulttuurien kohtaamisesta suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa Topeliuksesta nykypäivään. En tarkoita, että aihe olisi erityisesti ajankohtainen juuri tässä genressä, mutta lasten- ja nuortenkirjat ja -lehdet ovat tietysti aina olleet aktiivisesti mukana joko vahvistamassa tai lieventämässä lasten ja nuorten ennakkoluuloja. Näin varsinkin aiemmin, jolloin tämän kirjallisuudenlajin päätarkoitus oli lasten kasvattaminen.

Uskon lujasti, että lapsi on luonnostaan avoimen uteliaana tutustumassa kaikkeen uuteen ja outoon. Paljolti aikuisista  riippuu, ovatko vastaukset lapsen kysymyksiin hänen elämäänsä rikastuttavia vai kaventavia. Tätä aihetta valitessamme emme silti aavistaneet, miten hälyttävän ajankohtaiseksi se vaalien ansiosta nousi.

En tiedä, onko aiheesta tehty yhtään tutkimusta, mutta ainesta kyllä olisi. Ismo Loivamaa vinkkasi näinkin hauskan huomion:
Vanhoissa nuortenkirjoissa on vinha ero tyttö- ja poikakirjojen välillä. Tyttökirjoissa mennään suorastaan romanttisesti ihastelemaan ja esteettisesti nauttimaan ulkomaailman ihmeistä. Poikien seikkailukirjoissa sen sijaan löydetään epäilyttäviä ulkomaalaisia, jotka tosiaan osoittautuvat yleensä konniksi. Epäluuloisuus on ollut siis täysin aiheellista.

Ilahduttavaa kehitystä on tietysti tapahtunut. 90-luvulta lähtien aiemmin vieraisiin ja vähän pelottaviin, vahvasti karrikoituihin ulkomaaneläviin aletaan suhtautua arkisina kanssaeläjinä. Viimeisin kehitys on se, että uskalletaan jo avoimesti käsitellä myös kulttuurien kohtaamisten tuomia vaikeuksia.

Odotan itsekin innostuneena näyttelyn lopullista ilmiasua. Myös oman Dirty Dick's Saloonimme tahallinen turistikama on käytettävissä vitriinien somistukseen. Meillä nimittäin kellarin takkahuone on oikea kitcsh-pesäke. Sitä rikastutetaan tahallisesti joka matkalta. Alunperin miehen idea huvittaa minuakin suuresti. Muistaisipa vain, mistä mikin tavara on kotoisin.