perjantai 23. joulukuuta 2011

Nyt se on täällä

Aika ihana asia sittenkin tämä joulu. Hössötystä, tietenkin, kaupallisuutta, paljon, hurjaa onnistumisen vaadetta, kyllä vain sitäkin, mutta pohjalla aina kuitenkin ne tärkeimmät: rakkaimpien, ystävien ja jopa tuntemattomien ajatteleminen ja halu tuottaa hyvää mieltä.

Pidän joulusta. Siihen liittyy meille suomalaisille aika harvinaista kollektiivisuutta, jota tietysti saisi olla enemmän muulloinkin, mutta hyvä että edes jouluna. En halua murista edes siitä, ettei maa tänä vuonna ole valkoinen. Eihän lumi ole sisällä kuitenkaan kuten me joulunviettäjät olemme. Ulkona on sentään jouluvalot, myös naapureiden monenlaiset viritelmät, joita on hauska katsella. Makuja on onneksi niin monenlaisia.

Olen nyt jopa tehnyt vuosien jälkeen itse lanttu- ja porkkanalaatikot ja tänään teen vielä omat piparitkin sekä torttuviritelmät, joissa on enemmän sisällystä kuin voitaikinaa. Tai oikeastaan piparit ovat Sallan reseptillä, johon kuitenkin lisäsin mustapippuria. Minusta piparissa pitää olla ripaus pippuria ennen kuin ne ovat todella hyviä. Sellaisia en enää löytänyt kaupasta.

Tapaninpäivänä Kati-koiramme täyttää 9 v, mikä alkaa olla koiralle hyvähkö ikä, mutta Kati ei anna sen painaa tassujaan. Vien sen päivittäin aukiolle juoksemaan. Päivän onnellisiin hetkiin kuuluu vauhdikkaasti pinkova, peppuaan heittävä ja naurava koira. Meidän joulu-kerrymme.

Maassa ja maailmassa ei ole kaikki hyvin, mutta sitäkään en aio pohtia jouluna kuin kohtuullisessa määrin. Väkisinhän ajatukset välillä pujahtavat omankin maamme lisääntyvään epätasa-arvoon ja omaan voimattomuuteen. Olen löytänyt useita tapoja auttaa ihmisiä kotimaassa ja eri puolilla maailmaa, vaikka ne  kaikki ovat vain pienen pieniä raapaisuja. Jossain vaiheessa ajattelin, että teen sen kaiken vain omaatuntoani tyynnyttääkseni, eikä sillä ole juurikaan merkitystä. Nykyisin olen päätynyt olemaan armollinen itselleni. Parempi tehdä edes jotain kuin vain voivotella.

Tällaisia ajatuksia tänään. Ja sen lisäksi tietysti vilpittömästi toivon jokaisen teistä lukijoista voivan nauttia joulusta. Ollaan hetki hiljaa ja ajatellaan sitä, miten paljon hyvää meillä on. Eikä ole yhtään naiivia kertoa sitä niille, jotka lähellämme ovat.

Hyvää Joulua!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Jos et jatka tätä

Yhdessä asiassa en ole viisastunut, vaikka olen kyllä yrittänyt. Mikä on kiertoviestien salaisuus? Enkä nyt tarkoita kauniita mietelmiä tai hauskoja juttuja, vaan niitä joissa luvataan kahdeksan kaunista ja yhdeksän hyvää sille, joka jatkaa viestiä, mutta kauheuksia sille, joka uskaltaa olla niin tekemättä.

Viimeksi saamassani kerrottiin, miten se on pantu alulle jo 50-luvun lopulla ja tuonut aivan ihmeellisiä onnenpotkuja viestin jatkajille. Se on kaiken lisäksi kiertänyt maailman jo ties miten monta kertaa. Hirveät tapahtumat ovat tietenkin osuneet niille, jotka eivät ole sitä jatkaneet. Esimerkkinä oli lapsen syntyminen vakavasti sairaana.

Miten se siis kiersi 50-luvulla? Kirjeitse ilmeisesti. Miten myöhemmin kerrottiin, mitä kaikkea hyvää tai pahaa kierrättäjille tai luopioille oli tapahtunut? Lähetettiinkö perään kirjeitä, jotka sitten seurasivat niitä aikaisemmin lähetettyjä samassa ketjussa? Kuka ne käänsi kaikille maailman kielille vuorollaan?

Sama koskee tietysti myös sähköpostia. Kuka niistä tapahtumista oikein raportoi ja kenelle?

Se, että aivan täysjärkisen oloiset ystäväni niitä jatkavat, on minulle aina yhtä suuri ihme. Jos viestissä on hyviä ajatuksia, nehän toki voi kopioida, mutta ne lupaukset ja uhkaukset. Miksi? Onko taustalla suurimpana pelko, että uhkat käyvät tosiaan toteen? Vai onko siellä sittenkin toive, että se Kaikkein Suurin Onni osuu omalle kohdalle?

Minusta ne ovat puhdasta ihmisten kiusaamista. Voin suorastaan nähdä silmissäni ilkiön, joka sellaista laatii ja hykerrellen lähettää eteenpäin. Sukupuolta sillä tosin ei ole, sillä, kuten jo sanoin, en pysty ymmärtämään edes näiden jatkajaa saati sitten laatijaa.

Pystyykö joku valistamaan?

lauantai 10. joulukuuta 2011

Kaamosta ja kahvia

Ymmärrykseni on lisääntynyt. Olen tajunnut, miksi suomalaiset juovat niin paljon kahvia. Miten tässä pimeydessä muka muuten selviää. Monet teelajit ovat hyvän makuisia, mutta avaavatko ne silmät pimeyden keskellä? Vastatkoon, kenellä on vastaus valmiina.

Olen aina väittänyt, että en kärsi kaamosmasennuksesta, mutta en väitä enää. Työt eivät luista ja on vähän sellainen olo, että mikkään ei oo mittää. Se jiillä alkavakin lähestyy, mutta en vielä suostu edes sanaan. Ehtii siitä vouhottaa aivan kylliksi vaikkapa parin viikon päästä. Pidän siitä kyllä, mutta vain sopivina annoksina.

Tämä oli siis narinaa. Säätä en silti moiti, sillä oikealla pukeutumisella koiralenkit ovat olleet hauskoja. Minulle. Koira sen sijaan yrittää jokaisessa tienhaarassa muuttaa suunnan kohti kotia. Se puistelee itseään ja katsoo minua hetken syyttävästi, ennen kuin suostuu jatkamaan matkaa. Käymme  sanattomia neuvotteluja tuon tuostakin lenkin aikana. Ohimenneestä lievästä lumikerroksesta se sen sijaan nautti täysillä. Kirmaili peppua heittäen ja sukelsi aina välillä kierimään. Sen jälkeen se tuli hetkeksi nauramaan luokseni. Nauroin tietysti minäkin, mutta en sukellellut.

Himpun verran työ on sentään edennyt. Haastattelin loistavaa oman alansa taitajaa seuraavaa lasten tietokirjaani varten. Mutkattomasti ja diivailematta työstään kertovat ihmiset ovat olleet toimittaja-aikani suola ja aina välillä pääsen nauttimaan heistä kirjailijan työssänikin. Omasta työstään innostunut ihminen saa minutkin aina innostumaan. Tulee tunne, että heistä täytyy päästä kertomaan myös muille.

Haastattelin kerran aika monimutkaisen työn taitajaa lähes kahden tunnin ajan. Vaikka olin tehnyt äänityskokeen juuri ennen haastattelua, magnetofoni onnistui tekemään teknisen tempun, jonka ansiosta nauhalla ei ollut mitään. Tuli aikamoinen kiire kirjoittaa juttu muistin varassa. Haastateltava ei korjannut mitään tarkastetuksi lähettämästäni tekstistä. Jos olisin haastatellut työhönsä tympiintynyttä ihmistä, tuskin olisin muistanut paljoakaan oudosta asiasta, jonka oletin tallentuvan nauhalle. Innostunut haastateltava oli tartuttanut intonsa minuun, vaikka tekniikka ei siitä ymmärtänytkään innostua. Tämä pitäisi minunkin muistaa, olipa pimeys ulkona miten syvä hyvänsä.

Kun innostut, niin onnistut on oiva sanonta. Hus, pimeys! Täällä sisällähän on valoa vaikka miten paljon. Ja kaiken lisäksi vanha totuus on sekin, että kun vain alkaa tehdä vaikka sitten rutiinilla, innostus loikkaa mukaan jossain vaiheessa. Sitten sujuu taas. Tiedänkin, mihin ryhdyn ensimmäiseksi. Tästä se taas lähtee!

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Miksi haluan olla kirjailija?

Olin kirjailijavierailulla Oulussa ja tuollaisen kysymyksen minulle heitti yksi ala-asteelainen Madekosken koululla noin vain. Miksi haluat olla kirjailija?

Hänelle luultavasti vastasin reippaasti jotain siitä, miten paljon itse olen aina pitänyt kirjoista ja miten tärkeitä ne ovat minulle olleet. Onhan sekin tietysti yksi syy, mutta jos oikein ajattelee, se on aika hassu vastaus. Että minä haluan olla kirjailija, koska rakastan niin paljon kirjoja. Joku voisi nimittäin mutista tähän, että juuri siksi sinun EI pitäisi olla kirjailija. On niin monta parempaa kuin sinä, eikö ihmisten pitäisi lukea heidän kirjojaan eikä tuhlata aikaansa muuhun.

Juu, voi olla että tosiaan pitäisi. Mutta eihän tuohon kysymykseen voi vastata kunnolla yhdellä lyhyellä koulutunnilla, jolla pitää ehtiä vastaamaan moneen muuhunkin kysymykseen ja vielä puhua viisaita lukemisen tärkeydestä. Siis siitä, että se on aivojumppaa ja antaa habaa vähän muuallekin kuin hihaan. Eikä siihen kyllä voi vastata kunnolla tässä blogissakaan, koska siihen ei oikein ole olemassa vastausta. Vaikka sitä on mietitty ja mietitty, tutkittu jopa ja keskusteltu asiasta monet monituiset kerrat. Pitää siis vain tyytyä siihen, että on sen onnen omakseen saanut, ja siinä se. Lopettaa sellaisen miettimisen, kun tässä on tärkeämpääkin tekemistä. Siis kirjoittamista.

Silti aina silloin tällöin siihen on ainakin yritettävä vastata, sillä innokkaalle kysyjälle ei ainakaan saa nauraa tai hymähdellä. Jos joku tietää hyvän lyhyen vastauksen - siis sellaisen yleispätevän - kerro, ole niin kultainen.

Pystyykö joku muuten vastaamaan kysymykseen, miksi on puuseppä? Miksi puu taipuu jonkun käsissä notkeasti kuin muovailuvaha, tai miksi joku näkee heti, mistä vänkyrästä saa jotain irti, mistä ei mitään? En nimittäin usko, että siihenkään on yksiselitteistä vastausta olemassa, vaikka minusta voi tuntua, että se on vain ja yksinomaan kokemuksen tuomaa taitoa.

Koskahan sitä alkaa olla sen verran vanha ja viisas, että osaa kysymisen sijasta vastailla?

tiistai 22. marraskuuta 2011

Pidä tuolistas kiinni

Pankkien lakonuhka ja jatkuvat uudet suurten firmojen irtisanomis- tai lomautustiedotteet tuovat mieleeni keskustelun menneisyydestä.

Edellisen laman aikoihin työpaikallani jätettiin vakansseja täyttämättä ja lopetettiin töitä pätkätyöläisiltä. Monelta loppui leipä. Kysyin suunnittelijalta, joka teki  ehdotukset siitä, kenen oli lähdettävä, eikö se tuntunut kauhealta.
"En minä voi ajatella heitä ihmisinä, eihän sitä kestäisi. Tutkin, mietin ja neuvottelen paperilla siitä, mistä työpaikan voi vähentää, mutta muut tekevät henkilökohtaiset ilmoitukset."

Totta se varmasti olikin hänen kannaltaan. Säästöjen saamiseksi ihmisiltä oli nyt vain lopetettava työpaikkoja ja jonkun oli mietittävä mistä. Itse irtisanoja saattoi sitten vedota muualla tehtyihin päätöksiin.

Näin voi kuitenkin tapahtua vain suurissa firmoissa.

Toisenkin äärimmäisyyden tosin tiedän. Hyvä sveitsiläisystäväni oli suuren teollisuuslaitoksen johtaja. Noihin aikoihin hän joutui saman tilanteen eteen, oli "rationalisoitava". Hänellä se otti niin koville, että loppujen lopuksi hän lopetti omankin vakanssinsa, tehtaan johto järjestettiin uudella tavalla. Hän tosin sai kultaisen kädenpuristuksen, mutta koska hänellä olisi ollut työvuosia vielä jäljellä moniakin, ei hän siinä kyllä voittanut.

Pankkipalveluja ilman emme nyt jääneet, mutta työpaikkoja menee jatkuvasti sitä vauhtia, että kokonaiset kaupungit ovat vaarassa. Aika usein tuntuu kaiken lisäksi, että ensimmäinen temppu asioiden muuttamiseksi nykyisin ovat irtisanomiset. Siinä ei auta, vaikka yrittäisi takertua työtuoliinsa miten tiukasti.

Työtoverini muinoin väitti kirkkain silmin, että työtä löytyy aina jokaiselle sitä haluavalle. Valitettavasti se ei niin ole. Tai ehkä työtä löytyy, mutta kun siitä olisi saatava palkkaakin että eläisi. Mieleeni on noussut jo moneen kertaan se nuori mies Myllykoskella, joka kulki kyselemässä töitä ja joutui pettymään luultavasti kerta toisensa jälkeen. Halua tehdä hänellä varmasti oli.

Juuri tällä hetkellä tunnen itseni taas niin toivottoman pieneksi ja mitättömäksi.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Virallinen P.S.

Poikkeuksellisen moni on lukenut eilisen rahajuttuni. Eikä kukaan älähtänyt kuten toivoin.

Sillä ALMA-palkinnon yhteydessä on kyllä syytä puhua muustakin kuin valtavasta rahasummasta. Raha on vain se puoli, jolla julkisen sanan ympäri maailmaa on oletettu kiinnostuvan tärkeästä viestistä: Hyviä lasten- ja nuortenkirjojen tekijöitä onneksi on. Kaikki listalle päässeet ehdokkaat ansaitsisivat tämän Astrid Lindgrenin nimeä kantavan palkinnon. Hienoa, että ehdokkaita Suomestakin on enemmän kuin yksi.

Herkistyn, kun ajattelen miten paljon kirjat minulle itselleni lapsena antoivat, miten paljon ne antoivat omille lapsilleni. Lapsesta, joka ei ole päässyt tutustumaan kirjojen maailmaan, tulee harvoin lukeva aikuinen.

Ylihuomisen Lapsen oikeuksien päivän merkeissä: Lapsella ja nuorella on oltava oikeus hyvään kirjaan.

Onko joku muuten nähnyt jossain edes pientä otsikkoa Suomen ehdokkaista?

torstai 17. marraskuuta 2011

Nyt puhun myös rahasta

On taas se aika vuodesta, jolloin Ruotsissa on julkistettu ALMA-palkintoehdokkaat. ALMA-palkinto on maailman suurin lasten- ja nuortenkirjapalkinto, joka jaetaan Astrid Lindgrenin muistorahastosta. Eikä mistään pikkusummasta tosiaan ole kyse, sillä palkinnon suuruus on 5 miljoonaa kruunua, noin 532 000 euroa. Suomen ehdokkaat ovat suoraan palkinnon sivuilta otettuna:
Kallioniemi, Tuula, Author, Kunnas, Mauri, Author/Illustrator, Parland, Stella, Author, Parvela, Timo, Author, Reichstein, Alexander, Illustrator, Sandman-Lilius, Irmelin, Author/Illustrator

Seuraavaksi odotan innokkaasti, missä asia ehditään ensimmäiseksi julkistaa kissan kokoisin kirjaimin. Jos nyt olen oikein lehtiäni lukenut, kaikki rahaan viittaavahan on valtavan kohun arvoista. Tässä viitataan melko isoon summaan, aihetta siis on. Jos palkinto tulisi Suomeen, sehän selvästi kohentaisi ainakin yhden perheen taloudellista tilannetta, mahdollisesti ulottaisi siunauksensa laajemmallekin. Jos Tuula sen saa, aion ehdottomasti päästä jaolle yhden kahvikupin verran, ehkä paakelsinkin. Ja sen vuoksi peukkuni ovat korkealla Tuulan puolesta. Hän on hieno ja ahkera kirjailija ja ihana lapsuuden ja nuoruuden puolestapuhuja. Iloitsen tosin jokaisen ehdokkaamme puolesta, jos palkinto osuu heille.

Töissäni on menossa sahausliike jopa yhden päivän sisällä. Välillä tuskastun siihen, että en edisty niin nopeasti kuin toivoisin. Välillä riemastun siitä, että selvästi työ etenee. Ei tosin 80 km/tunnissa kuten Skytrekissä Costa Ricassa, jonne ajatukset puikkaavat aika usein. Kyllä matkustaminen sentään on kivaa. Lompakko tyhjenee, mutta pää täyttyy.

Vierailin tiistaina Helsingin yliopiston luokanopettajakoulutuksessa parin tunnin verran. Ihmeesti vain tuli kiire lopussa, vaikka aikaa oli niinkin paljon ja suu jo kuiva. Kirjojeni taustatyöt ja todella eläneiden kirjojen sankareiden pään sisään pääseminen kiinnostivat kuulijoita. Kiitos heille hyvistä kysymyksistä. (No, tiedän toki, että kaikki kysymykset ovat kysyjän kannalta hyviä, mutta on silti toista vastata aikuisten opiskelijoiden tekemiin kysymyksiin, vaikka lastenkin kysymysten fiksuus yllättää joskus tosi iloisesti. Tuolla minulta ei kysytty, mikä on paksuin kirjasi tai onko minulla koiraa, vaikka koirastanikin puhun mielelläni.) Seuraavakin vierailuni on aikuisten tilaisuuteen, vallan pikkujouluun! Tip, tap!

Vaihteeksi on tosiaan kiva puhua aikuisille, mutta silti pidän kovasti myös kouluvierailuista. Toivon aina, että jos käyntini saisi avattua kirjojen maailman edes yhdelle kuulijoistani, se olisi jo paljon. Jokaisella lapsella täytyisi olla mahdollisuus ja oikeus kirjoihin. Miten sen portin vain onnistuisi avaamaan sellaisellekin, jolle lukeminen ainakin alkuun tuottaa vaikeuksia tai tuntuu ikävältä puuhalta. Siinäpä sitä paljon mainostettua haastetta onkin! Mutta ainakin me innokkaasti yritämme.



perjantai 11. marraskuuta 2011

Syvä niiaus kuvataiteilijoille

Tänään olen ollut iloinen ilman mitään kummempaa syytä. Työt sujuvat taas, se tietysti on ilon aihe. Ja niin yksinkertaista se oli, että otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin. Tiedän toki, että alkuun pääseminen näissä töissä on yleensä se pahin hankaluus. Joskus, ei suinkaan aina. Mutta kun päättäväisesti vain lähtee rutiinilla liikkeelle, työn ilo pujahtaa mukaan aika pian.

Paitsi vielä suht alkuvaiheessa olevaa tietokirjaa tänään on ohjelmassa ollut myös Histamiinin luolaseikkailun palstojen luku. Kirja tulee Keltanokka-sarjassa, on siis suunnattu lukemaan opetteleville, joten tämmöinen jo lukemisen jotenkuten osaava selvisi siitä aika vikkelästi. Korjattavaakaan ei ollut kuin muutama pikku virhe. Kuvitus huvittaa, Lemmetyn Jukka on niin mainio.

Huomaankin nyt, että kirjailijana tulen puhuneeksi aivan liian vähän kuvittajan merkityksestä. Mikä ei tarkoita suinkaan sitä, ettenkö hyvin tajuaisi asiaa. Hyvä kuvittaja, jonka kanssa kirjailija on samalla aaltopituudella, on aina yhtä tärkeä ja iloinen asia. Olen saanut ja saan tehdä töitä ihanien kuvittajien kanssa. Työhuoneeni seinillä on jo monta mieluista tauluakin heiltä.

Aikuistenkirjassa hyvä kannentekijä, kuvataiteilija hänkin, on samoin hurjan tärkeä. Hänellä saattaa olla kirjan myynnille jopa ratkaiseva merkitys. Sillä ensin kirjaan nyt vain on tartuttava ennen kuin sen pystyy lukemaan. Kansi joko houkuttelee tarttumaan tai sitten ei. Joskus näistä tosin puhutaan lähinnä asiantuntijapiireissä ja blogeissa sentään haetaan vuoden kauneimpia kansia. On oikeastaan yllättävää, miten harvoin kannet kuitenkin mainitaan kritiikeissä. Tulevan aikuistenkirjani kanteen olen vallan ihastunut. Se tavoittaa kirjan sisältöä paremmin kuin uskalsin odottaakaan.

Näin blogiteitse lähetänkin tässä kiitollisen ja syvän niiauksen graafikoilleni. Olen minä vaan onnentyttö!

maanantai 7. marraskuuta 2011

Haussa kirjainten järjestys

Tein pitkän matkan, eli pidin aivan kunnon loman jolla kirjoittamiset eivät olleet ollenkaan mielessä. Sen jälkeen keskityin tiiviisti viimeistelemään aikuisten romaaniani. Työ sujui hyvin messuhulinoiden kahden puolen. Valmista tuli, helpotti!

Mutta nyt, töitä pitäisi jatkaa ja olen jatkanutkin: rutiinilla. Onneksi seuraavaan kirjaan täytyy etsiä paljon taustatietoja, joten sitä voi tehdä, vaikka kirjaimet olisivatkin vähän kateissa.Tai eivät kirjaimet tietysti kateissa ole, vaan niiden järjestys jonossa. Se millaisia sanoja niistä muodostuu, mitä ajatuksia ne ilmaisevat.

Vika on ajatuksissani. Ne lepattelevat omia aikojaan, kehittelevät uusia juonia, kiinnostuvat vääristä asioista kesken meneillään olevan työn. Ne heittäytyvät liian itsenäisiksi. Eikä auta sanoa kuten koiralleni Katille: Sivulle! Seuraa sivulla! Kati tottelee innokkaasti, häntä heilahtelee. Ajatukset sen kun juosentelevat omiin suuntiinsa.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että tekeillä olevan tietokirjan aihe ei kiinnosta. Se on hauska ja etsin uusia tietoja innokkaasti. Mutta kun on yksi nuorten jännärikin mielessä ja seuraava aikuisten kirja, jonka aihe innostaa tavattomasti ja ainakin kaksi jos ei peräti kolme tosi kiinnostavaa tietokirjaa kilpailemassa huomiostani. Ajatukset hypähtelevät niihin, kirjaimet haluaisivat hakeutua niistä kertoviin muotoihin.

Voi, miksi en pysty tekemään viittä työtä yhtä aikaa, keskittymään täydellisesti vain yhteen kerrallaan ja miksi, oi miksi maailma on ideoita tulvillaan!

Ihana maailma! Se tosiaan on ideoita tulvillaan!

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Tuntemattoman houkutus

Niin kuin otsikosta heti voi havaita, näillä rivellä olevat ajatukseni eivät niinkään koske kirjailijana olemista vaan matkustamista. Tuntemattomaksi kirjailijaksi ei kovin moni taida tuntea suurtakaan houkutusta. Valtaosa meistä, minä tietysti myös, kuuluu rehellisyyden nimessä kuitenkin pitkälti tähän joukkoon. Saan aina tavatessamme vakuuttaa sveitsiläisille ystävilleni, että vaikka olen kirjoittanut niinkin monta kirjaa, teidän on turha mennä leuhkimaan turuilla ja toreilla tuntevanne Raili Mikkanen -nimisen kuuluisan kirjailijan. Vastaukseksi saatte varmasti hämmentyneen ilmeen ja epämääräistä mutinaa.

Sen sijaan ainakin omaan matkustushimooni juuri täydellinen roolittomuus liittyy olennaisena osana. Nytkään en miettinyt kolmeen viikkoon tippaakaan sitä, miten kirjoillani menee, tai miten kirjoilla ylipäänsäkin menee Suomessa, kuka on tällä viikolla ylhäällä, kuka alhaalla, onko jokin kirjoistani saanut jossain kritiikin tai päässyt esittelyyn mukaan, olenko minä hyvä vai huono kirjailija. Matkalla en ollut kukaan enkä mikään.

Tai no, ainahan turisti on turisti. Sen tehtävä on jakaa rahaa sinne ja tänne, rikashan se on, kun on tänne asti matkustanut. Toisissa maissa turisti kohtaa ystävällisyyttä, joskus jopa uteliaisuutta, toisissa hyväksikäyttöhalu paljastuu selvemmin. Nämä Väli-Amerikan maat olivat niitä ystävällisiä. Omaa uteliaisuuttaan turisti saa tyydyttää vapaasti: kysellä, ihmetellä, nauttia erilaisuudesta tai kärsiä maassa selkeästi vallitsevasta eriarvoisuudesta. Tyydytystä tuottaa epäilemättä myös havaita, miten monet asiat meillä Suomessa sentään ovat kunnossa.

Ehkä minun täällä kotimaassakin pitäisi useammin ajatella kuten usein matkoilla. Tajuan siellä aina paljon selvemmin sen, miten jokaiselle ihmiselle oma elämä on se kaikkein tärkein, tietenkin. Tai tajuan sen tietysti täälläkin, mutta unohdan ajatella sitä. Erilaisissa oloissa se nousee helpommin mieleen. Kun jossain tuntuu, etten ikinä voisi elää tämmöisessä paikassa, saman tien ajattelen, että näille ihmisille tämä on kuitenkin maailman napa. Ja se jotenkin aika tehokkaasti tasoittaa omaa ja omien asioiden liiallista tärkeyttä.

Tällä siis halusin todistella, että matkustamisessa minua houkuttaa paitsi kaikki se tuntematon, johon haluan tutustua, myös halu liikkua vapaana, aivan varmasti täysin tuntemattomana, hobona, kulkurina ihmisten joukossa. Kolumbian Gartagenassa asuimme hobo-kadulla ja se tuntui jotenkin niin omalta.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Miksi Botero voittaa Marquesin

Täytyy vielä hetkeksi palata Costa Ricaan ja Panamaan.

Costa Rican sademetsän riippusiltapolku oli hauska. Matkalla opas otti varovasti käteensä pikkuruisen sinisen ja punaisen sammakon, joka kelpaisi sellaisenaan rintaneulaksi, jos ei mokoma olisi myrkyllinen. Toisessa paikassa taas tapasimme linnun kokoisen hepokatin. Kyllä tämä maailma vaan on ihmeellinen!

Panamassa taas näimme alkuperäiskansojen pyhän kultaisen sammakon sekä kultaisena museossa että elävänä terraariossa. Pienen eläintarhan valtavan jännittävä uutinen oli, että kultasammakko oli juuri kutenut. Heidän suuri aarteensa on nyt sammakon mäti, josta odotetaan jännittyneinä pieniä kultaisia nuijapäitä. Minusta oli ihanaa katsoa, miten säteilevin silmin nuori miestutkija kertoi meille sammakonmädistään. "We have big News!"

Panaman kansalliskukan, aika vaatimattoman näköisen orkidean näimme kukassa, vaikka ei ollut oikein sen kukinta-aika. Kukan nimi on Holy Spirit. Ja oopperassakin kävimme. La Boheme oli niukasti lavastettu mutta hyvin laulettu. Outoa kyllä kuuntelijoista suuri osa tuli paikalle vasta puoliajalla. Ehkä oopperan jälkeinen ohjelma on heille illan tärkein osuus. Panaman kanavalaivan lounaspöydässä tosin juttelin kolumbialaisnaisen kanssa, joka oli tullut Panamaan käymään juuri oopperan vuoksi. Jos nyt oikein ymmärsin, sillä espanjani kaipaisi kiivasta ruosteenhankausta.

Ja sitten Kolumbiaan, jossa asuimme ihanassa Gartagenassa, maailman kulttuuriperintökohteessa, joka on jo lähes kokonaan hienosti restauroitu. Gabriel Garcia Marquesin talo oli korttelin päässä hotellistamme. Sen vieressä on suuri entinen luostari, jossa hän on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa. Nyt luostarissa on hotelli. Yritimme löytää hotellin baarista drinkkiä, joka olisi jotenkin liittynyt kirjailijaan, mutta eipä löytynyt. Syykin Marquesin syrjimiseen selvisi myöhemmin.

Gartagenan kadunvieret olivat täynnä tauluja, joista moni oli Botero-jäljitelmä. Niissä luki kuitenkin oikean tekijän nimi ja usein myös "Boteroa kunnioittaen".Yhdestä museosta löysimme Fredrik Adlercreutzin kuvan. Kuvateksti kertoi, että hän oli suomalainen 1793-1852 elänyt Simon Bolivarin taistelutoveri ja ystävä, Gartagenan vapauttajia.

Yhtenä iltana vanhan kaupungin suurimmalla aukiolla oli mielenosoitus. Kenttä oli täynnä nuoria, jotka ensin tanssivat, ja mm. "La pueblo, unida..." toistui muutamaan kertaan. Sen jälkeen ympäri suuren aukion muodostettiin ketju, jossa suukko eteni osallistujasta toiseen. Muutama aukion laidalla seisoskeleva poliisi oli rento ja nauravainen.

Nuoret vastustivat hallituksen aikeita yksityistää yliopistot ja koulut. Sairaanhoito on jo suureksi osaksi yksityistetty ja postilaitos samoin. Jäivätpä kortit lähettämättä kun kaupungin yksi ainoa postimerkkejä myyvä kauppa vaati yhdestä merkistä Eurooppaan neljä dollaria. Silti kolumbialaiset tuntuivat varovaisen toiveikkailtakin maansa kehityksestä. Turismilta toivotaan paljon, mutta vaikeuksia sillä varmasti on. Maan pääkaupungissa, 2600 metrin korkeudessa sijaitsevassa Bogotassa meille annettiin tarkkoja määräyksiä kaduista, joiden rajoissa olisi viisainta pysytellä.

Bogotassa sain vastauksen ihmettelyyni siitä, miksi Botero näkyy kaikkialla, mutta Marquesilla on vain yksi kulttuurikeskus nimissään. Marquesin merkitys kirjailijana tunnustetaan, muta hänestä ei pidetä. Hänen sanottiin puhuvan tasa-arvosta kirjoissaan, mutta olevan itse ahne rahankerääjä. Botero sen sijaan tukee joka vuosi nuoria opiskelijoita ja on lahjoittanut Bogotan taidemuseoon suuren osaston itse keräämiään maailmankuulujen taitelijoiden töitä. Eikä Marques edes asu maassa kuin silloin tällöin. Gartagena on  hänen suosikkikohteensa siellä.

Tässä siis varoitus meille kaikille hirmuisesti kirjoillamme tienaaville kirjailijoille. Maine menee ja suosio laskee, jos erehtyy ahneeksi.

Bogotassa sitten paleltiin. Kostea 12 astetta ulkona ja sisällä on hieman liian kylmää. Hotellihuoneemme pieni sähköpatteri sai lämpöä vain kaksi tuntia illalla ja kaksi aamulla. Talo oli kyllä ihastuttava koloniaalinen ja taiten sisustettu.Sieltä löytyi jopa yksi englannintaitoinen tarjoilija. Selitys oli se, että Viktor Galborekimme oli roomalainen. Kolumbiassa ei muuten juuri englantia puhuta, mutta onneksi Oilimme pelasti meidät espanjantaidollaan.

Bogotan pelastus olivat mahtavat museot ja vanhat kirkot. Kultamuseon alkuperäiskansojen aarteet ovat tosiaan katsomisen arvoisia, Boteron ja Bolivarin museot samoin.

Bogotassakin opiskelijat näyttivät mieltään. Täällä tunnelma oli aika aggressiivinen ja poliisit sormet liipasimella sankoin joukoin kaduilla.  Asia oli sama, mutta tapa tuoda se esiin erilainen. Kumpi mahtaa olla tehokkaampaa? Sanoma tuntui menneen perille suutelemallakin, sillä siitä puhuttiin myönteisesti myös Bogotassa.

Lähtöpäivänämme oppaamme syöksyi paikalle jo ennen sovittua lähtöaikaa ja hoputti meitä matkaan niin kiireesti kuin mahdollista. Suomalainenhan tottelee vaikka vähän ihmettelisikin. Vasta silloin ehti tulla jälkisäikähdys, kun yliopiston kohdalla nelikaistaisen kulkutiemme kolme kaistaa olivat opiskelijat jo sulkeneet ja neljättä suljettiin juuri. Automme pääsi koukkaamalla livahtamaan läpi. Sulku saattaa olla paikallaan iltaan asti, eikä siihen puutu kukaan. Siellähän olisimme istuneet. Halpojen lentolippujen riski on, ettei niitä voi vaihtaa, eikä syy tässä tapauksessa olisi ollut lentoyhtiön. Huh-huh! Air Francen alkupalaksi tarjoama sampanja maistui harvinaisen hyvälle!

Kaiken kaikkiaan: kolmessa viikossa ehtii nähdä valtavasti, jos matka on hyvin ja tarkkaan suunniteltu. Meidän oli, kiitos kolumbialaissyntyisen Efrain Calderon Pradan, joka sen teki.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Lähdinkö vain saadakseni palata

Jos otsikko tulee unessa pyytämättä ja yllättäen, kai sitä on sitten käytettävä. En ollut valveajatuksissani päässyt vielä blogiin asti, mutta uni sitä jo pohti. Kolme viikkoa on matka-ajaksi niin pitkä, että palaaminen kotiin tuntuu tosiaan hyvältä. Pitää tosin miettiä sitäkin, tuntuiko hyvältä myös se jonkinasteinen ahdistus, joka töiden määrästä iski heti. Nyt sentään jo helpottaa, kun olen päässyt niissä alkuun.

Täältä katsoen Costa Rica, Panama ja Kolumbia ovat aika samanlaisia Keski-Amerikan maita. Lähempänä erilaisuuksia löytyy paljonkin.

Costa Rica oli minun maani, sinne voisin mielelläni palata. Maa on ottanut matkailuvaltikseen luonnon, ja sitä myös vaalitaan. Siellä on suhteessa pinta-alaan luonnonsuojelualueita eniten maailmassa. Oppivelvollisuus tuli jo 1920-luvulla, muistaakseni 1922, kun se meillä tuli 1921. Armeija lopetettiin 1940-luvun lopulla ja maa on koko oman alueensa vanhin demokratia. Kaunis luonto, ystävälliset ihmiset, alueen maiden tasaisin tulonjako. Teimme siellä luontoretkiä ja tunsimme olomme turvalliseksi. Pieni amerikkalaistuminen maata tosin vaivaa, mutta sen annan anteeksi.

Yhdellä retkellä onnistuimme näkemään harvinaisen ketsali-linnun syömässä suurta toukkaa. Ja voi, miten pikkuruinen on kolibrin pesä. Sen kaksi pientä munaa jäi sentään kuvittelun varaan. Oppaamme osasi matkia kaikkia puiston lintuja. Emme aina tienneet oliko äänessä opas vai lintu. Hän myös houkutteli oksalla kutittelemalla kolostaan ihailtavaksemme oranssipolvitarantellan. Komea otus ja iso. Hotellimme ikkunamaisemassa juoksenteli monenlaisia outoja eläimiä. Alue ei ollut aidattu.

Costa Ricassa tosin oli myös matkamme huimin kokemus, mutta se oli itse valittu. Yksi oman matkani päätavoitteista oli päästä köysiradalle viidakkoon. Kuvittelin lilluvani hiljakseen valjaissa lintujen laulussa ja sammakkojen ääntelyssä. Vaan kuinkas kävi! Nousimme kabiineissa ensin Arenal-tulivuoren rinnettä korkeuksiin, ja siellä syvän laakson päällä risteilivät vaijerimme. Siispä valjaat selkään, kädet tukevasti metallitangon tappeihin ja tangon pyörä vaijerin päälle. Sitten syöksyttiin matkaan noin 150 metriä puiden yläpuolella kiivaimmillaan 80 km tunnissa. Matkaosuuksia oli 8.

En tiedä, mikä siinä oli parasta, sillä hullun hommaahan se taas oli. Nautin aivan täysillä eikä vatsaa nipistellyt missään vaiheessa. Aika moni jo maksanut sieltä tosin kääntyi takaisin, mutta meistä kolmesta ei yksikään.

Panamassa puhuttiin rahasta. Se tosiaan on alueen Wall Street. Jokaiselle talollekin kerrottiin hinta. Tällä hetkellä korkein asuintalo on "vain" 86-kerroksinen, mutta yli 110 on tulossa. Haluaisitko asua sellaisessa? Minä en. Panaman kanavaa matkustimme puolet ja ensimmäisessä sulussa jouduimme odottelemaan Al Caponen itselleen rakennuttamaa moottorialusta seuraksemme. Opimme, että halvimmalla kanavan läpi on päässyt uimari, joka maksoi matkastaan vain 36 centtiä. Toistaiseksi kallein laiva oli juuri Mirafloresin suluissa menossa. Norwegian Star joutui maksamaan läpikulustaan 437 000 USD.
Kanavassa järjestys säilyi, muuten liikenne Panama Cityssä oli täysin toivotonta. Ruuhkia, ruuhkia, ruuhkia.

Mutta olihan Panamallakin puolensa. Siellä tapasimme automme edessä tietä ylittävän laiskiaisen. Voi sitä reppanaa ja sen huolestuneita ilmeitä. Miehemme asettuivat ohjaamaan liikennettä, jota saikin tehdä piiitkäään. Laiskiaista katsellessa omakin sielu vähän rauhoittui. Mihin meillä oikein on kiire? Kävimme myös sademetsän syövereissä ja pitkän hikisen siksakkia vilkkaan puron läpi kahlailtavan polun päässä pääsimme uimaan vesiputouksen alle. Kukaan ei tietysti kenkävalinnoissa ollut muistanut mainita vesipolkuamme. Goretexit ovat hyvät sateessa, mutta kahlaamisten jälkeen ne myös pitävät veden sisällään. En suosittele.

Siitä, että alkuperäiskansoihin kuuluvat Embera Druat on pakotettu turismin palvelukseen, en pitänyt. He saavat asua sademetsässä nykyisillä valtion mailla, kun vastapalvelukseksi suostuvat ottamaan vastaan turisteja. Meille kanoottimatka kylään oli hieno kokemus, mutta mutta...

Panamassa vakuutettiin, että maassa vallitsee todellinen tasa-arvoajattelu, vaikka äskeinen lyö sitä vähän korvalle. Jokainen ihonväri on yhtä hyvä ja jopa ulkomaalaisilla on samat oikeudet kuin maan kansalaisilla. Ehkä sinne voisi lähettää täältä meiltä kansanedustajajoukon opintomatkalle. Saattaisivat oppiakin jotain.

Viimeisin vierailumaamme Kolumbia jääköön seuraavaan päivään.

torstai 29. syyskuuta 2011

Kirjailija on aikataulutettu otus

Nyt on aikataulut selvillä kolmen seuraavan kirjan kohdalta. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, kaksi tulee tammikuussa, Histamiinin luolaseikkailu ja aikuisille kirjoitettu Laulu punaisesta huoneesta. Seuraava lasten ja nuorten tietokirja on vuorossa kesäkuussa. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että aikataulut menevät vallan soveliaasti, liian kiirettä ei tule. Ja jos totta puhutaan, sovittuja aikatauluja on syytä noudattaa, vaikka tulisikin.

MUTTA ainahan voi sattua jotain ja selvillä vesillä ollaan vasta, kun kirja on valmis painettu kirja. Siihen mennessä se on kirjailijan kannalta miettimistä ja pohtimista, koneen naputusta ja muutamia keskusteluja kustannustoimittajan kanssa. Hirveätä jännitystä se myös on siinä vaiheessa, kun se on suht valmiiksi kirjoitettu, mutta kukaan ei ole sitä vielä lukenut. Ja suunnatonta helpotusta, kun siitä saa positiivisen lausunnon. Tammikuussa ilmestyvät ovat siis sellaiset jo saaneet, Histamiini on jopa oikolukua vaille valmis. Kesäkuista vasta aloittelen. Rakennetta olen jo miettinyt pitkälle, taustatyöt aloittanut, mutta on siinä varmasti vielä monta mutkaakin matkassa.

Viikonvaihteessa on Turun kirjamessut. Lauantaina luen Suomen lasten linnakirjaa Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla klo 15.45.
Kello 16.30 keskustelemme Kari Levolan kanssa Juhani Ahon merkityksestä nykylukijalle Suomen kirjailijaliiton ohjelmakokonaisuudessa Fiore-lavalla. Sekin on vaatinut taustatyötä, mutta onneksi Ahon kirjat tosiaan antavat myös tämän päivän ihmiselle. Jännä mies tuo maamme ensimmäinen ammattikirjailija.
Sunnuntaina on vuorossa 11.30 seminaaritilassa Lentävä matto- kulttuurien kohtaamisia suomalaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa. Terhi Rannela vetää ja me Marika Laijärven ja Marja-Leena Tiaisen kanssa puhumme kirjoistamme ja siitä miksi olemme ne kirjoittaneet juuri tästä aiheesta.

Turusta onkin ajettava ylinopeuksia vältellen viemään koiraa Vesilahdelle synnyinkotinsa hoiviin kolmeksi viikoksi. Sieltä taas kiireellä kotiin ja lentokentälle. Kiertelemme kuuden porukalla katsomassa toisenlaisia maailmoita tuon kolmen viikon ajan. Onneksi jälkikasvua on sen verran, että koti on luotettavissa käsissä sen ajan.

Virolaisen Hasso Krullin runoeepoksesta Meter ja Demeter (suomennos Anu Laitilan) olen täällä ennenkin puhunut. Mutta kun palaan siihen aina uudestaan, puhun siitä taas. Demeter kertoo siinä meillä kaikilla olevan neljä sielua: elämänsielu, paikansielu, vapaa sielu ja nimisielu. Demeter antaa niille monia, myös arvoituksellisia tehtäviä. Minä kuitenkin suoristelen niitä huolettomasti mielessäni. Uskon sielujen eri ihmisillä olevan hyvin eri vahvuisia. Itse kuvittelen olevani niitä, joita pitkälti hallitsee vapaa sielu. Vapaa sielu on vapaampi kuin tuuli, hänen tiensä/ovat vaaralliset Silti se tuntuu vaikka sitten pakkokuljettavan mukanaan meitä valittujaan. Jos ei sen vapaiden tuulten mukaan välillä pääse, tukehtuu.

Taitaa siis käydä niin, että en kirjoita tähän blogiini ainakaan kolmeen viikkoon. Jos en nyt sitten jossain osu tietokoneen äärelle vimmainen kirjoitushalu näpeissäni. Mutta sen jälkeen palatkaa, älkää sentään unohtako kokonaan. Ja iloista värikästä lokakuuta jokaikiselle lukijalleni! Joita kirjautuneena tosin on varsin vähän - kiitos teille, jotka olette - mutta lukijoina sentään huomattavasti enemmän.

torstai 22. syyskuuta 2011

On muka kiireistä

Noo, ni! Nyt alkaa kostautua pitkä lämmin kesä. Ja laiskottelu. Väitän melkein, etten ole ikinä laiskotellut noin pitkää aikaa yhteen menoon. Velttoja tiedon hakuja tulevaa kirjaa varten ei lasketa.

Laiskottelun väistämätön seuraus on kimppuun käyvä kiire. Sitäkö olen hakenut? Enkö edes tähän ikään mennessä ole tutustunut kunnolla syyn ja seurauksen -lakiin? Jos on luvannut tehdä sitä tätä ja tuota siihen ja siihen mennessä, jossain vaiheessa ne on tehtävä. Haluan kaiken lisäksi tehdä asiat ajoissa ja ainakin määräpäivään mennessä. Lehden toimitussihteerinä sain vuosikausia kuunnella vuolaita selostuksia siitä, miksi juttu ei olekaan valmiina vaikka piti. Aina joskus teki mieli keskeyttää ja sanoa, että kirjoittaisit nyt tämänkin ajan.Joskus taas teki mieli antaa aplodit.

Olen herännyt hämmästyneenä huomaamaan, että Turun kirjamessut ovat jo reilun viikon päästä. Siellä keskustelen kirjailijaliiton ohjelmassa lauantaina Fiore-lavalla klo 16.30 Kari Levolan kanssa Juhani Ahon merkityksestä tämän päivän ihmiselle. Olen tietysti pohtinut asiaa jo hartaasti, mutta on siinä vieläkin ihmettelemistä. Jutun hyvä puoli on, että olen pitkästä aikaa lukenut Ahon tekstejä. Hyviä ovat, edelleen! Jos sinulla on ajatuksia aiheesta, otan niitä auliisti vastaan.
Turussa olen myös mukana sunnuntaina nuorisokirjailijoiden seminaarissa Lentävä matto klo 11.30 seminaaritilassa.

Turun jälkeen on heti matka, joka kestää kolmisen viikkoa ja sen jälkeen ollaankin jo Helsingin kirjamessuviikolla. Helsingissä esiinnyn useita kertoja, mutta siitä ehdin myöhemminkin.

Tässä lomassa pitää hakea tietoa, tehdä haastatteluja ja kirjoittaa tehokkaasti lasten ja nuorten tietokirjaa. Aikuisten kirjanikin vaatii vielä jotain, vaikka en vielä tarkalleen tiedä, mitä. Ja seuraavat kirja-aiheet naputtelevat pääkopassa, onneksi vielä taka-alalla.

Laiska töitään luettelee, sanoi äitini ennen muinoin. Myönnän. Kesänsä laiskotelleen on pakko luetteloida niitä, ettei jotain tärkeää jää tekemättä. Perheen, vaikkakin pienen, -äidilläkin on lisäksi päivittäiset pakolliset rutiininsa. Yöllä haluan nukkua, muuten ei tule mitään.

Ai niin, eikö tämä blogin pitäminen vie aikaa. Vie se, siksi kirjoitankin vain noin kerran viikossa. Siispä siihen asti, kirjoittamisiin!

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Myrskyisiä kirjaimia

Olen aina rak.. - no, hyvä on, ei liian suuria sanoja - pitänyt myrskystä. Tunnen itseni iloiseksi ja hurjaksi kun oikein tuulee ja puut ravistelevat itseään sinne tänne, taipuvat ja vallankin jos olen niiden alla, näyttävät katkeavan tuossa tuokiossa. Myös linnut lentävät paljon nopeammin, aivan kuin ne olisivat päättäneet lähteä hurjastelemaan myrskyn varjolla.

Jossain vaiheessa joku käski miettiä, mitä kaikkea tuhoa myrsky saa aikaan. Onko siitä muka syytä iloita? Moisesta ilosta pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa. Vähän aikaa taisin niin tehdäkin, kunnes luin Tove Janssonin Kesäkirjan. Siinä kirjan päähenkilö, pikkuinen Sophia, erehtyy pitkästyneisyyttään rukoilemaan myrskyä. Ja se tulee, kaikkien aikojen myrsky. Tarvitaan vanhan viisaan isoäidin valkoinen valhe pelastamaan Sophia suuren riemun jälkeiseltä huonolta omaltatunnolta. Lukija saa vapauttavan vakuutuksen siitä, että myrskyt tulevat ja menevät täysin meidän toiveistamme, peloistamme ja pitämisistämme välittämättä. Jollain lailla myrsky mielestäni puhdistaa sekä luontoa että mieltä. Ainakin minun.

Olen ollut kaksi kertaa purjeveneessä myrskyävällä merellä. Ensimmäinen tapahtui lähes vastahankitun veneen kanssa ja mukana oli 13-vuotias poikani. Pelkäsin niin, että henki tuskin kulki. Onneksi sentään pystyin toimimaan. Toinen myrsky oli samanvahvuinen kuin Estonian upottanut, mittarilukemat saimme tosin vasta jälkikäteen. Moitin itseäni, sillä oli minun syyni, että siihen jouduttiin, mutta en pelännyt. Vanha totuushan on: Viisas purjehtija ei koskaan joudu sellaiseen pahaan tilanteeseen, mistä kokenut selviytyy. Meren voima on valtava, sen kanssa ei kannata leikkiä. Sen tiedän hyvin, ja siellä silti oltiin.

Asuin yhdessä vaiheessa Sveitsissä. Laakson jokaisella reunalla kohosivat vuoret ja joka ikinen ilta ainakin heinäkuun ajan oli mahtava ukonilma, joka sai kallioista lisävoimaa paukkeelleen. Alkuun pelkäsin, sitten opin nauttimaan näytelmästä. Salamakin osuu niin harvoin ihmiseen, että sitä on turha odotella kohtalokseen.

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on kirjailijan työni kanssa, miksi siitä pitää puhua? Koska minusta tuntuu aina tosiaan siltä, että myrsky ravistelee ohimennen minuakin, panee ajatuksia uuteen järjestykseen ja antaa puhtia työntekoon. Niin nytkin selvästi tapahtui, vaikka myrsky oli aika kesy täällä vajaan puolentoista kilometrin päässä merestä. Silti se toi mukanaan syksyn ja tarmon. Siispä laulain työtäin teen!

Entä sinä? Onko syksy sinulle työn, sadonkorjuun vai molempien aikaa?

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Kirjailija vierailee ja ihmettelee

Työvire on taas löytynyt. Tekeillä oleva hurjan innostava tietokirja antaa tilaisuuden tutustua uteliaana uusiin asioihin ja minulle jokseenkin tuntemattoman alan ihmisten ajatuksiin. Olen lukenut jo monta tämän aihealueen aikuisille suunnattua kirjaa, mutta lapsille joudun miettimään asioita toiselta kannalta. Tässä tulee onneksi avuksi se, että olen itsekin ollut lapsi. Voin jossain määrin ammentaa omista vahvasti muistiin jääneistä kokemuksistani, jotka antavat vielä lisäintoa näihin tutustumisretkiin. Vanhasta sanonnasta: Kun innostut, niin onnistut, puolet on jo totta.

Viimeksi kerroin meneväni Katri Vala -iltaan ja Renkomäkeen kirjailijavierailulle. Kumpikin on nyt takana. Itäkeskuksen kirjaston Vala-illassa oli tuvantäydeltä väkeä. Aika hiljaista ja kyselemätöntä, mutta hyvin tarkkaavaista. Hyvä ilta!

Renkomäestä taas löytyivät ne ihanat kirjastoihmiset, Silja erityisesti. Ilmeni, että olimme jo tavanneetkin vuosia sitten yhdessä koulutustilaisuudessa. Heidän tapaamisestaan jäi hyvä mieli.

Mutta löytyi sieltä myös kaksi aivan erilaista opettajien tapaa suhtautua kirjailijavierailuun.

Toisen ryhmän lapset olivat tutustuneet kirjaan etukäteen ja tekivät paljon kysymyksiä. Heitä ohjasi opettaja, joka oli lukenut kirjaa ääneen lapsille ja heijastanut kuvia tarinan tueksi.

Toisessa ryhmässä kirjaan ei ollut tutustunut kuin pari lasta, opettajat nyt eivät ainakaan. Lapset olivat sentään kiinnostuneita, mutta olisivat varmasti saaneet vierailusta enemmän, jos olisivat jo vähän varautuneet siihen.

Kirjoista kiinnostunut opettaja innostaa myös lapset. Jos opettaja taas viestittää omalla suhtautumisellaan päinvastaista, se näkyy. Minua hämmästyttää tämä jälkimmäinen suhtautuminen, koska juuri opettajien etujen mukaistahan olisi, että lapset innostuisivat lukemisesta. Mitä tottuneempi lapsi on lukemaan, sen helpompaa hänelle on myös läksyjen luku. Ja kyllä vain lukemisessakin harjoitus tekee mestarin. Kaiken lisäksi lukeminen on aivojumppaa, joka ei tee pahaa yhdellekään meistä.

Ensi lauantaina olen puolen päivän aikaa täällä Vuosaaren Columbuksen Suomalaisessa kirjakaupassa haastateltavana. Saa nähdä, saammeko siellä pysäytettyä edes pari kuuntelijaa hyllyjen väliin. Nämä kirjakauppatilaisuudet ovat aina yhtä suuri arvoitus, mutta viime kerralla täälläkin oli väkeä mukavasti. Pitäkää peukkuja!

Vierailut ovat sittenkin sivujuoni tässä työssä, kirjan ohella tosin se näkyvä osuus työtämme. Tietojen kaivaminen ja hiljainen puurtaminen sitä varsinaista työtä kuitenkin on. Siispä ei muuta kuin jatkamaan.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kirjailija huokaa helpotuksesta

Ihana ystävä, kustannusalan ammattilainen armahti tuskaani ja luki aikuiskässärini. Arvio oli suopeampi kuin uskalsin odottaa. Nyt pystyn taas muuhunkin kuin haikailuun.

Pystyttävä onkin, sillä hyvän kesän jälkeen näkyy tarmokkuutta löytyvän kaikkialta, myös erilaisten ohjelmien ja tapahtumien järjestäjiltä. Niinpä tänä iltana puhun nuoresta Katri Valasta Itäkeskuksen kirjaston järjestämässä Katri Vala -illassa kello 18. Mukana on onneksi muitakin: Ella Pyhältö lausumassa Katrin runoja ja Merja Minkkinen kertomassa hänestä pakinoitsijana. Kantelekin soi. Hesari on valinnut tilaisuuden viiden Päivän tärppinsä joukkoon, joten varmaan kuulijoitakin on.

Tämänkaltaisten esiintymisten hankaluutena on, että usein kirjailija joutuu esiintymään vaiheessa, jossa kirjan, tässä tapauksessa Runokirjeen ilmestymisestä on jo aikaa. Kuudessa vuodessa ehtii unohtaa taustatyötä varten kerätystä materiaalista paljon. On siis kaivettava tietoja esiin jostain muistitikkujen kätköistä ja luettava kirjakin kannesta kanteen uudelleen.

Tosin nuorta Katria sitten tervehtii kuin vanhaa tuttua ainakin. Niin, tällainen sinä olit: iloinen, myötätuntoinen, kiihkeä, kaikki ominaisuuksia, jotka näkyvät myöhemmin myös runoissa. Ilo tosin vähenee ja tuska lisääntyy vuosien myötä. Niin vaikeaa elämää sille nuorelle, elämänhalun täyttämälle naiselle ei tosiaankaan olisi odottanut eikä missään nimessä toivonut kuin Katrin elämä sitten oli. Runokirjeessä minun ei kuitenkaan tarvinnut mennä niin pitkälle, sillä kirjassa elää ja rakastuu ensimmäisen kerran tosissaan nuori Katri.

Sama unohtamisilmiö on tosin vähän lievemmässä muodossa lähes kaikkien kirjojen kohdalla. Ilmestynyt kirja on jo pois mielestä, sillä silloin on keskityttävä ankarasti uuden taustatietoihin ja kirjoittamiseen.

Maanantaina on vuorossa Renkomäen kirjasto ja läheisen koulun lapset. On ihanaa mennä tapaamaan ihmisiä, joiden aloitteesta syntyi Suomen lasten linnakirja. Näin luki sähköpostissa, joka sieltä kerran tuli aiheenaan Toivomus:
Suomen majakoista olet tehnyt tosi hyvän lastentajuisen tietokirjan, mutta nyt tarvittaisiin Suomen linnoista vastaava teos. Päiväkodit ja koulut tarvitsevat jatkuvasti eri aiheisia tietokirjoja eikä niitä tosiaankaan ole tarjolla liikaa.
En muista tehneeni yhtään toista kirjaa jonkun toisen antamasta ideasta, mutta tämä sytytti heti. Maanantaina tapaan idean äidin tai äidit. Odotan innoissani.

Muutakin ohjelmaa on jo ensi viikolla, joten syksy on saapunut. Pakko se on uskoa ja nauttia nyt vuorostaan siitä.


maanantai 22. elokuuta 2011

Kirjailija on heittopussi

Kuminauha on venynyt ja venynyt, mutta viime yönä se napsahti poikki.

Historiallisen aikuistenkirjani käsikirjoitus "lepää", minun pitäisi olla kärsivällinen, "nollata" se ja keskittyä uuteen työhön, mutta miten se nollaaminen muka tapahtuu? Ensin kirjoitat ja kirjoitat, joskus öitä myöten, tai ainakin ajattelet käsikirjoitusta ympäri vuorokauden. Lopulta saat sen siihen vaiheeseen, että tarvitsisit välttämättä asiantuntija-arvion, mutta kun kukaan ei ehdi.

Kukaan ei ehdi, koska tuleva kirjani, vai pitäisikö jo panna lainausmerkkeihin "tuleva kirjani" on ohjelmassa yhdessä sovitusti vasta ensi vuoden alussa ja nyt tehdään vielä tämän syksyn kirjoja. Ymmärrän sen, siis järkeni ymmärtää, mutta kirjailijapuoleni ei. En ole edes lähettänyt käsikirjoitusta makaamaan kustannustoimittajani koneelle, koska hän on reilusti sanonut, että ei ehdi. Joten minä sitten vain odotan. Olen odottanut jo neljä kuukautta.

Se järkevä minä sanoo itselleni, että mitäs et ole sen kummoisempi kirjailija. Jos möisit niin, että yksi kustantamo eläisi kirjoillasi, ei sinua näin kohdeltaisi. Et olisi heittopussi, vaan jotain aivan muuta. Oma syy.

Mutta kun se luova puoli ei ymmärrä tätä, vaan jumittaa tämän seisovan käsikirjoituksen vuoksi, ei pysty nollaamaan, eikä siis myöskään tekemään reippaasti uutta tämän suuren työn kohtalosta piittaamatta.

Onko ammatinvalintani siis yksinkertaisesti väärä?

Se vähemmän järkevä minäni - olen siis tosiaan kaksonen - sanoo, että onhan niitä nyt sentään myytykin, on otettu jopa uusia painoksia, kirjastoista lainataan hyvin. En edes kuvittele kirjoittaessasi tekeväni maailmankirjallisuutta vaan kertomaan omasta mielestäsi kertomisen arvoisen tarinan niin hyvin kuin osaan. Kun en enää ole päivätyössä kirjoittamassa aikuisille, kirjoitan kirjoa nyt myös meille. Arviotkin ovat olleet ihan mukavia. Kai minulla on sentään lupa jatkaa.

Viime yönä kärsivällisyys sitten vain loppui, ja nyt istun ja ihmettelen, mitä mahdollisuuksia kirjailijalla lopulta on. Tämä netti olisi yksi, eräs ystävä sitä jo harkitsee, mutta miten täältä muka löytää kirjan, vaikka kustantaminen olisikin edullista. Odotan seuraavaksi jonkun pienkustantajan kehittävän nettikustantamon, josta lukijat osaisivat etsiä kirjoja. Miksi kukaan ei ole sellaista jo tehnyt?

Se, missä nyt kuitenkin edelleen kaipaan neuvoja on: Miten nollataan keskeneräinen suuri työ ja jatketaan muista töitä kuin sitä ei olisikaan? Miten?

lauantai 13. elokuuta 2011

Gibson on bongattu

Näin se nimittäin nykyisin menee: kirjailija hiipi kirjakauppaan etsimään hyllyiltä kirjaa, joka EHKÄ voisi jo olla siellä. Ja löytyihän se. Akateemisessa kirjakaupassa oli sievä pino Keikalla katoaa Gibsonia, M.E. Kuusen uutta nuortenkirjaa. Kansi oli hauska ja iloisen värinen, toivottavasti se houkuttelee muitakin kuin meitä kirjoittajia.

Kuuden yhdessä kirjoittavan etuna on tietysti se, että sukulaisia ja tuttavia on kuusinkertainen määrä. JOS sukulaiset ja tuttavat nyt ylipäänsä ostavat meidän kirjojamme. Harmittava takaisku taas on se, että myös olemattomat palkkiot jaetaan kuuteen osaan. Tuntipalkkoja ei tosiaankaan kannata ruveta laskemaan, mutta yhteisiä hauskoja kirjoitushetkiä voi sentään muistella aina välillä. Kuudestaan kirjoittaminen on varsin erilaista kuin yksin puurtaminen.

Olemme kaikki yksimielisiä siitä, että kirja on hyvä. Ihan totta! Olemme kaikki kokeneita kirjailijoita, joten nyt onkin hauska nähdä, mitä mieltä lukijat ovat kirjasta. Voiko yhteinen hyvä fiilis saada arvostelukykymme pettämään kuusinkertaisesti, vai ovatko muutkin samaa mieltä? Toisin sanoen: vaikka meitä on ollut kuusi kirjoittamassa tätä kirjaa, sama jännitys tämänkin kanssa on. Tulisi nyt pian viestiä edes jostain suunnasta. Olemmeko me onnistuneet?

Oman kirjan kanssahan harvoin onkaan tällaista tunnetta. Ja jos nyt vaikka sattuisi joskus olemaan, ei sitä ainakaan uskalla ääneen tunnustaa, ennen kuin joku muu on kehunut kunnolla. Olikohan tämä tyytyväisyyteni tunnustaminen sittenkin virhetikki? No, olkoon sitten, mutta en vedä sanojani takaisin. Keikalla katoaa Gibson on vauhdikas ja hauska kirja. Aion lukea sen pian taas kerran ja nauraa aina uudestaan yhdessä tietyssä kohdassa. Se on niin hulvaton!

Kunhan se nyt ensin tulee minulle noin parin viikon jälkeen ilmestymisestään. Menneitä ovat tosiaan ajat, jolloin kustannustoimittaja soitti ja kysyi, ehdinkö käymään ja kakkukahville, vai lähettääkö hän lämpimäisen pikana kuriiripostilla. Eikä kuusi kirjailijaa niitä tekijäkappaleitakaan kovin monia saa. Tulisivat kuitenkin edes ne muutamat.

torstai 4. elokuuta 2011

Näppäinten kutsu

Nyt olen reissannut puoli Suomea ja viisastunut taas vähän. Rokualla opin, että Unesco suo siellä ja täällä ainutlaatuisille geologisille alueille geopark-oikeuden. Sellaisen on toistaiseksi ainoana Suomessa saanut Rokua. Ilmankos se on jäänyt mieleeni jo lapsuuteni vierailuilta Rokualla, vaikka silloin ei geopark-käsitettä ollut vielä edes olemassa. Hieno paikka, suosittelen niin talvi- kuin kesävierailujen kohteeksi.

Nyt olen huidellut tarpeeksi ja näppäinten kutsu on kiivastunut päivä päivältä. Tietäisinpä nyt vain, mihin oikein ensimmäiseksi ryhdyn. Aikuisten kirja seisoo ja odottaa sopivaa hetkeä, että kustannuspäällikkö Minervalla ehtisi sen kimppuun. Histamiini sentään sai periaatteellisen siunauksen, mutta kai siinäkin vielä on tarkistamisen varaa, ainakin vähän. Uusi tietokirjaidea on selvä ja kiinnostava, ja pinon kirjoja olen jo kirjastosta hakenutkin.

Mutta mutta. Kun en tahdo päästä millään eroon siitä, että aikuistenkirjani pomppaa ajatuksiin vähän väliä ja rapsuttelen sinne pieniä lisäyksiä tai parannuksia, vaikka niiden aika ei oikeastaan ole ollenkaan juuri nyt. Pitäisi unohtaa se kokonaan hetkeksi ja tarttua työhön vasta kommentit saatuani. Sen sijaan minun olisi keskityttävä tekemään tietokirjaan liittyvää taustatyötä. Ja pontevasti pitäisikin.

Miten pannaan oma pää kuriin? Jos joku tietää tähän tepsivän vastauksen, olen siitä ylen kiitollinen.

Olipa muuten hauska palata Ylen arkiston kautta sattumalta yhteen vanhaan työhöni, josta minulla ei ollut pienintäkään mielikuvaa. Se ei taida olla arkistossa kokonaisuudessaan, mutta hämmästyneenä sitä kyllä katselin. Nimeni siellä kuitenkin lukee, joten olen varmasti ollut sitä suunnittelemassa ja laatimassa käsikirjoitusta.

Jossain vaiheessa tein aika paljon televisiolle ja tässä sitten on tulos. Kuinkahan monta ohjelmaa olen kokonaan unohtanut? Toisaalta, niin ovat tehneet varmasti kaikki muutkin. Televisiolle kirjoittamisen ikävä puoli on juuri sen katoavaisuus.

Vaikka kun tarkemmin ajattelen, ei kai useimpia kirjojakaan moneen kertaan lueta. Katoavaisia nekin raukat ovat, vaikka miten yrittäisi ylittää itsensä jokaisen kohdalla. Silti jokainen työ on mielestäni tehtävä täydellä kunnianhimolla. Ja kunnianhimolla on minulle tässä positiivinen merkitys. Se on kunnianhimoa hyvään työhön, ei välttämättä maineeseen ja julkisuuteen, vaikka jossain määrin nekin liittyvät nimenomaan kirjojen kirjoittamiseen. Ilman julkisuutta kirjaa ei löydetä.

Napu, napu, ihanaa olla taas täällä koneen äärellä!

torstai 21. heinäkuuta 2011

Ei tämä niin helppoa ole

Siis tämä bloginpito. Olen, tietenkin, kirjoittanut päiväkirjaa aika suuren osan elämästäni, vaikka en enää sitä teekään. Veljeni luki niitä salaa, jos vain sattui löytämään. Siitä jäi aika ikävä olo. Senpä vuoksi päätin, että blogia kirjoitan vain lähinnä kirjailijan työhöni liittyvistä asioista. Henkilökohtainen minäni katselkoon vierestä.

MUTTA eihän sellaista sääntöä voi mitenkään noudattaa. Oma elämäni on aktiivisesti kirjoittavan kirjailijan elämää, ja monet henkilökohtaiset asiat vaikuttavat siihen eri tavoin. Mihin siis muka rajan vetäisin?

On siitä kieltämättä hymyilyttäviäkin seurauksia. Otsikoin tahallani Kirjailija tekee sitä ja Kirjailija tekee tätä ja nauran niitä itse aika usein. Että ollaan sitä nyt sitten niin kirjailijaa. Tosiasiassa en ole koskaan kuulunut titteli-ihmisiin, joihin äitini sukupolvi vielä vahvasti kuului. Joskus luin pöllämistyneenä äidille osoitetun kirjekuoren päältä Rouva agronomi, maat.metsät kand., lehtori Kaarin Räsänen. Äitini avasi kirjeen tyytyväisen näköisenä.

Vasta pari kirjaa kirjoitettuani minusta olisi haluttu tehdä Iltasanomien sarjaan sivun kokoinen juttu kirjailijana. Kieltäydyin. En mielestäni vielä ansainnut titteliä. Nyt yli viidelläkymmenellä kirjallani tunnen varmasti ansaitsevani, ja on tietysti monia tilanteita, joissa mielelläni kerronkin ammattini. Kun oman tuotannon esitteleminen lankeaa päivä päivältä enemmän kirjailijan omille harteille, pakkohan sitä on edes yrittää. Olenko sitten lopulta tuotannolleni hyvä vai huono mainos onkin sitten toinen juttu, jota on parempi olla liikaa miettimättä.

Siispä huoh huoh! Ei tämä tosiaankaan niin helppoa ole. Aina. Mutta enimmäkseen sentään myönnän nauttivani sekä kirjoittamisesta että kirjailijana olemisesta. Ja elämästä. Näin kesän lämmössä se onkin selvästi helpompaa.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Kirjailija hengähtää syvään

Olen juuri lukenut käsikirjoituksen viimeisen kerran ennen kustannustoimittajalle lähettämistä ja nyt pari syvää hengitystä: huuh, huuh! Vaikka kyseessä on vain pikkuinen Histamiini-kirja, jota on ollut ilo kirjoittaa, kässärin lähettäminen on aina yhtä jännittävä vaihe.

Joskus ennen muinoin vein käsikirjoituksen henkilökohtaisesti kustannuspäällikölle ja keskustelin hänen kanssaan siitä ja muistakin maailman asioista joskus pitkänkin aikaa. Seuraavassa vaiheessa lähetin paksuja kirjeitä ja toivottelin niille hyvää matkaa puikauttaessani ne postilaatikkoon. Mutta nyt: syvä hengähdys ja napin painallus. Sinne meni! Pari päivää on lupa olla vapautunut olo ennen kuin jo alan odotella palautetta. Nyt en onneksi voi odotella sitä heti, koska toimittajani lomailee. On siis pari oikeaa lomapäivää.

Onhan minulla tietysti toinen, paljon isompi aikuistenkirjan kässäri tuossa odottelemassa vuoroaan. Pohdin, luenko sen vielä kertaalleen, vain painanko jo nappia senkin kohdalla. Tämä on ikuinen ongelma: Paraneeko käsis, jos jatkan itsekseni sen vatvomista, vai eikö ole jo aika antaa se ensimmäisen kerran asiantuntijan luettavaksi. Siinäkin suunnassa kustannuspäällikkö kuitenkin lomailee, joten minulla on hetki aikaa pohtia.

Kolmas työ on taas materiaalinkeruuvaiheessa, joten kovin pitkiä lomakausia tässä ei ole syytä pitää. Tosin materiaalin etsiminen ja varsinkin löytäminen on tietokirjojen kohdalla aina niin mielenkiintoista, että uuden aiheen kimppuun ryntään ilomiellä. Kovaksi työksi se muuttuu vasta faktojen tarkistusvaiheessa. Sillä tarkistusten ja taas tarkistustenkin jälkeen kirjaan voi jäädä synkeä pikku virhe.

Suomen lasten linnakirjassa se on niin hullu, että naurattaa ja harmittaa yhtä aikaa. Juuri tulossa olevaan uuteen painokseen se on onneksi nyt korjattu. Siellä nimittäin lukee Auroran ja hänen siskonsa pukujen olevan muslimikangasta, vaikka tarkoitin kirjoittaa musliinista, jota käytettiin paljon noihin aikoihin. Onko siis minunkin syytä alkaa pelätä muslimien tunkeutumista joka paikkaan, kuten aivan liian monet jo näyttävät tekevän? No, en aio, vaan päätin leikkiä, että tyttöjen leninkikangas oli arabimaista hankittua hehkuvakuvioista silkkiä, sillä niitäkin noihin aikoihin oli.

Huomenna on edessä oikein kiva kirjoittamiseen liittyvä tapaaminen. M.E. Kuusi ja sen Tilhi-jengi tapaa nokikkain Tampereella. Melkeinpä yllättäen jokainen pääsee tulemaan kesästä ja kesälomista huolimatta. Veikkaan, että aika tsirputus siinä käy, toivottavasti toimittaja saa meistä edes jotain tolkkua. Uusi kirjamme Keikalla katoaa Gibson ilmestyy jo ensi kuussa ja onhan sen pian tapahtuvaa ilmestymistä lupa vähän yhdessä juhlia.

Iloista oloa itse kullekin!

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Kissa kiitoksella elää

mutta kyllä kirjailijakin sitä tarvitsee. Varsinkin kun tunnustus tulee viisailta kollegoilta, siis Suomen tietokirjailijat -yhdistykseltä, mihin kuuluu yli 2 700 jäsentä, se lämmittää erityisesti. Kirjaimellisestikin joskus, kuten Sastamalassa tapahtui. En tiedä, mikä mahtoi olla asteluku sisätiloissa, mutta hiki valui vuolaasti kaikilta.

Tietysti avajaistilaisuuteen, jossa Tietopöllö-palkinnon sain, liittyi myös hauska yksityiskohta. Edellinen puheenvuoro oli Jacob Södermanilla, joka kertoi löydöistään vanhasta kirjallisuudesta. Hän sanoi ohimennen jotain pöllöstä, jota ei yleensä juuri viisaana pidetä. Haluan kuitenkin luottaa siihen, että Tietopöllö-palkinnossa on kyse Minervan pöllöstä ja Minervahan on viisauden jumalatar. Tässäkin muuten on hauska yksityiskohta, sillä viimeisimmän tietokirjani, tämänvuotisen Suomen lasten linnakirjan on kustantanut Minerva.

Perustelut palkinnolleni löydät joko täältä. http://www.suomentietokirjailijat.fi/?x18668=89391 tai Tammen sivuilta. Perusteluissa puhutaan niin kauniisti juuri niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä historiallisten kirjojen kirjoittamisessa, että nieleskellä täytyi, kun niitä kuuntelin. Onnittelut vielä myös Leena Laulajaiselle, joka sai arvokkaan Warelius-palkinnon monista monista ansioistaan.

Hämmennyin silti ensin STT:n kaikkialle lehdistöön levinneestä uutisoinnista. Omalta kohdaltani perusteluista ei ollut otettu mukaan oikein mitään muuta kuin maininta uran pituudesta ja Histamiini. Rakas ihana kollegani asiaan puuttuikin ja kommentoi lehdille lisätietoa. Kiitos siitä! Ajattelin ensin, että mitä pikku Histamiinini oikeastaan tähän kuuluu, mutta ennen pitkää oivalsin sen sittenkin kuuluvan, vaikka tätä ei tietenkään tiedä enää kukaan muu kuin minä. Histamiini oli mukana ensimmäisessä tietoa jakavassa käsikirjoituksessani.

Histamiinin ensiesiintyminen oli nimittäin 1979 kuusiosaisessa Kukkaset-sarjassa televisiossa. Ohjelmassa annettiin luontotietoa lapsille ja Histamiini toimi siinä juontajana Eija Ahvon kanssa. Siihen sen uran piti päättyäkin, mutta eipä tuo malttanut jäädä naulaan roikkumaan, kun oli päässyt esiintymisen makuun. Toiset nyt vaan ovat niin julkisuushakuisia ;).

Olen siis liikuskellut viime päivinä jonkin matkaa maanpinnan yläpuolella. Ystävät veivät kaiken lisäksi minut seuraavana päivänä lounaalle Tallinnaan, eikä heidän hyvä seuransa suinkaan iloani vähentänyt. Ja vaikka en kissa olekaan, elän tällä vallan hienosti hyvän aikaa.

Olen siis onnellinen! Ja onnellinen, voi miten onnellinen olen siitäkin, että minulla on niin paljon ihania ystäviä, jotka moninkertaistavat iloni. Kiitos teistä jokaiselle!

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Kirjailijan aikataulut mättävät aina

Hasso Krull kuvaa Meter ja Demeter -runokirjassaan (hieno suomennos Anu Laitilan) vedenpaisumusta ja maailman syntyä. Näinkin hän sanoo:

sateessa me vain heitämme puita tuleen
ja yhtäkkiä huomaamme
siellä täällä pieniä vihreitä liekkejä
silmien liekkejä ne ovat kissoja
jotka lentävät suurilla sateenvarjoillaan

Koska edellisellä kerralla vannoin uskovani senkin, mikä ei ole totta, tämän uskon todeksi mielelläni. Kissat ja sateenvarjot ovat siis olleet olemassa jo ennen maailman syntyä ja ilmeisesti pelastuneet jopa vedenpaisumukselta.

Koirista ei puhuta mitään. Olen itse kaikkien eläinten ihminen, ja koira tai parikin on aina ollut perheessämme niin lapsena kuin aikuisena. Vain lapsena meillä oli kerran suloinen kissa, joka herätti minut öisin imemällä korvalehteäni. En muista, vaikuttiko moinen uniini, mutta olin sille varmasti äkäinen, niin kuin aina kaikille, jotka erehtyvät herättämään minut kesken unen.

Hellettä luvassa ja töitä tietenkin. Kirjailijan elämässä eivät päde muiden loma-ajat. Aikataulut taitavat mennä aina niin, että kesällä on kiirettä. Kaiken lisäksi on oltava varpaillaan milloin hetkenä minä hyvänsä tupsahtavien kiireisten palstojen tai taiton tarkastuksen odotuksessa, milloin mistäkin muusta syystä.

Histamiini-joulukalenteritkin kirjoitin tietysti aina heleimpään kesäaikaan. Kuvittele siihen sitten hanget korkeat nietokset! Mutta juuri sehän meidän työtämme on: Olla aivan jossain muualla kuin tässä koneen ääressä tutussa työhuoneessa. Eikä vain olla siellä vaan elää ja eläytyä moneenkin rooliin. Montakohan elämää keskivertokirjailija lopulta elämänsä aikana ehtii elellä tai ainakin piipahtaa niissä vierailulla? Varmasti enemmän kuin ne kissan yhdeksän. Tästä voisi hyvällä otannalla saada aikaan aika hauskan luvun.

Huomaan muuten aikoinaan tilastotieteestä alimman arvosanan tenttineenä usein toivovani asioista edes pikkuruisia tilastoja. Olen tainnut melkein joka kirjoituksessani kysellä tai ehdotella tutkimusta jostain aiheesta. Utelias mikä utelias, uteleminenkin on ollut työtäni toimittajana ja tiedottajana.

Juhannus on takana mutta tuleva viikonloppu on yhä yhtä juhlaa. Siitä kerron sitten kun on sen aika. Auringonpaisteessa on jo perusvire iloinen, saati sitten kun tiedossa on paljon kivaa.

Olen tainnut unohtaa kertoa, että ikkunani edessä olleesta mustarastaan pesästä poikaset, ne kolme, selviytyivät ehjinä maailmalle. Kaikki edelliset pesät sisäpihan puolella ovat vuosien varrella tuhoutuneet. Milloin orava, milloin harakka on ollut asialla. Julistaudun siis oivaksi mustarastaan poikien suojelijaksi. Tänne vain ensi kesänäkin! Mustarastaan huilu on niin ihanan puhdas ääni.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa.

Kenzaburo Oe'n (tavuviivat kummankin o:n päälle) kirjassa M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on vanha mummo, joka kertoo lapsenlapselleen hurjia tarinoita kotikylän menneisyydestä. Tarinointi alkaa aina samoilla sanoilla: "Näin on kerrottu. Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?" Pienen kuuntelijan on vastattava: "Uskon!" Muuten mummo ei aloita.

Eikö tämän voisi kopioida kaikkien romaanien alkuun. Jos lukijan olisi vakuutettava kirjailijalle uskovansa, hän olisi heti oikeassa mielentilassa sukeltamaan kirjan maailmaan. Ja kirjoittaminenkin olisi paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi pelätä jo alun perin kriittisesti kirjaan tarttuvaa lukijaa. Ainakin minua ajatus viehättää suuresti ja olisin itse valmis lupaamaan noin kirjan ääressä. - No, ehkä pikkuisen sormet selän takana ristissä joskus, mutta suht vilpittömästi kuitenkin.

Täytyy varmaan lähettää aloite kirjailijaliitolle, joka tosin nykykäytännön mukaan voi antaa vain suosituksia. Niin ovat kustannustalot päättäneet. Meillä kirjailijoilla on siis ammattiliitto, mutta vastoin muiden ammattiliittojen oikeuksia, se ei saa vaatia kustantajia noudattamaan yhtenäisiä kustannussopimuksia, ainoastaan antaa suosituksia sopimuksista. Jokaisen kirjailijan erikseen on sitten  yritettävä pitää puoliaan sopimustilanteissa.

Kaunis Kansalliskirjastomme on pantu tiukkaan pakettiin. Katolle ei näe, että voisi tarkastaa, onko siinä myös rusetti päällä. Voisi nimittäin olla, on se vaan sellainen lahjapakkaus tälläkin hetkellä, siis ehdottomasti käymisen arvoinen. Siellä on nimittäin juuri nyt meneillään kaksikin näyttelyä, jotka nostavat hymyn huulille.

Aloitan alakerrasta, koska juuri siellä on nuorisokirjailijoiden oma näyttely, Lentävä matto, kulttuurien kohtaamisia suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Se on koottu yhdessä kirjaston kanssa. Näyttelyssä tulee varsin hyvin esiin se, miten tätä aihetta on kirjallisuudessamme käsitelty ja miten käsitykset ja tavat ovat puolentoista vuosisadan aikana muuttuneet. Vanhimman kirjoista on nimittäin kirjoittanut Zacharias Topelius jo 1800-luvun puolivälissä.

Nyt voi vain nauraa vanhojen lehtien hurjille jutuille ja useimmiten halveksivalle asenteeelle kehitysmaita ja niiden ihmisiä kohtaan, mutta totenahan lapset ovat niitä aikoinaan lukeneet. Vitriinien äärellä päätyy kunnolla pohtimaan tuntemattoman pelkoa, joka usein ilmenee juuri ylimielisenä asenteena. Näyttelyn aihe nousi vähän turhankin ajankohtaiseksi vaalien yhteydessä.

Ennen pitkää pääsevät nuoret jo matkustamaan, ja tässäkin tulee vastaan varsin kiinnostava asia: tyttökirjojen romanttiset sankarittaret ovat matkustaneet uteliaina tutustumaan uuteen ja nauttineet esteettisesti oudoista näkymistä. Poikien seikkailukirjoissa sankarit sen sijaan ovat kohdanneet vaarallisia vihollisia ja huomanneet epäluulonsa oikeutetuksi. Näkyykö muuten nykykirjoissakin vielä tämäntyyppistä jakoa?

Viime vuosikymmeninä ovat mukaan tulleet myös maahanmuuttajat. Kaiken kaikkiaan, katsomisen arvoinen näyttely. Suosittelen!

Yläkerran Kupolisalin Rymyä, raikua, ärräpäitä taas esittelee vuosisadan ajalta suomalaista sarjakuvaa. Siellä on alkuperäisiä piirroksia, selkeitä historiikkeja eri sarjakuvista, kuten vaikkapa Muumeista ja paljon paljon katsottavaa ja opittavaa.

Jokainen nyt vain kiireesti katselemaan ja nauttimaan Kansalliskirjaston lahjapaketista!

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kirjailija iloitsee kritiikeistä

Onpa ollut päivä!

Se alkoi täysin kesken unieni kello 6.05, jolloin mies tuli laulaen sängyn viereen. Ensin en ilahtunut. Tuntui turhalta herätä jonkun Railin päivän takia viiden tunnin unien jälkeen. Mutta kun sain Hesarin kouraani, mies sai anteeksi.

2.3. kirjoitin täällä blogissani näin: Kaiken nähnyt kirjailija herkistyy. No, ehkä ei aivan kaikkea, mutta aika paljon kumminkin. Ja mistä se muka herkistyi? No, omasta juuri tulleesta kirjastaan. Se on niin kaunis. Kuvittaja Laura Valojärvi on taitava ja vaikka tietysti olen katsellut kannen kuvaa jo monet kerrat, se pystyi valmiina yllättämään täysin.

Kai omaa kirjaansa, Suomen lasten linnakirjaa Minervalta, on lupa kehua näinkin vahvasti, jos kerran on näin ilahtunut. Eihän se edes ole yksinomaan omatekoinen. Lauran kuvat ovat niin tärkeä osa kokonaisuutta.


ja 7.3. tuli jatkoa:

Tänä aamuna tuli viikko täyteen Suomen lasten linnakirjan ilmestymisestä. Yllätys oli siis melkoinen, kun kuulin Kauppalehdessä jo olevan pienen kritiikin kirjasta. Lehtihän piti oitis hankkia, sillä minulle on turhaa tulla sanomaan, ettei kritiikeillä ole merkitystä. Totta kai niillä on, vaikka eivät niin kovin suuria nykyisin olekaan. On sekä itselle peileinä lukijoiden suuntaan, kriitikko on vieläpä ammattilukija, että tiedon levittäjinä.

Jotenpa tämäkin viikko alkoi loistavasti. Olo on kevyt ja iloinen. Vähän niin kuin jaloista olisi muutama kilo painoa pois, niin keveiltä tuntuvat.

Tarkoitukseni oli tänään blogata muusta, mutta ei tässä nyt muuta tarvita. Kun on aika iloita, siitä pitää keskittyä nauttimaan.


Tänäänkin on maanantai. Ja Hesarin kritiikki nosti minut pikkuisen maanpinnan yläpuolelle. Eikä se suinkaan ollut pieni. Perjantaina oli kritiikki myös Demarissa ja pari viikkoa sitten Kotimaassa, hienoja nekin. Näiden lisäksi huomasin äsken saaneeni myös lottovoiton, 7,80 €. Vautsi!

Muistatteko, miten jossain vaiheessa puhuttiin paljon biokäyristä. Nyt käyräni on selvästi huippulukemissa. Aurinko paistaa - no joo, joo, ei oikeasti, mutta kuka sitäkin vielä kestäisi - linnut laulavat ja mieli on kevyt.

Kirjailijan työ on alituisen itsensä alttiiksi asettamisen vuoksi varsinaista vuoristorataa. Hyvin, tai pikemminkin liian usein tunnen itseni ikuiseksi räpeltäjäksi. Onnistumisen halu on paljon suurempi kuin usko omaan osaamiseen. Tämän linnakirjan kohdalla tunsin onnistuneeni, ja joskus on onneksi näitäkin päiviä, jolloin toteaa kriitikoiden olevan samaa mieltä. Aion nauttia tästä oikein perusteellisesti. - Tosin työskentelen koko ajan käsikirjoitukseni kanssa, joten täytyy pitää kritiikit lähettyvillä. Aivan varmasti niitä huonoja hetkiä mahtuu tähänkin viikkoon vielä monta.

No, huh! Hetikö aloin miettiä niitä, vaikka lupasin vain nauttia. Läps! löin itseäni sormille. Ja nyt siis:
nautin ja olen iloinen.

Iloitse kanssani!

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Onko hyvän kirjailijan oltava hyvä ihminen?

Nyt on juhlat juhlittu. Kaiken kruunasi vierailu rakkaalle Söderskärilleni ja kapuaminen ylös majakkaan. Meri kimmelsi ja tulomatkalla laineet olivat hihkuttavan korkeita. Nautin!

Olen viime aikoina miettinyt Leinosen Annen Facebookin puolelle panemaa linkkiä Naipaulin sovinistisista mielipiteistä. Miksi minua harmittaa niin pahuksesti se, että kirjailija, josta olen pitänyt paljon, ei ihmisenä vastaakaan toiveitani? Hänellä on kirjoissaan hienoja ajatuksia, mutta loppujen lopuksi hän näyttää olevan tyypillinen oman aikansa ja kulttuurinsa kasvatti. Sovinisti, joka vielä mielellään kertoo näitä mielipiteitään. Voi, voi!

Pilaako hyvän kirjan lukunautintoa se, että kirjailijan lausunnot harmittavat? Ikävä kyllä näin tuoreeltaan tuntuu, että pilaa se. Ehkä sitten kun asia vanhenee ajatuksissani, voin sen jo unohtaa ja lukea kirjat kirjoina. Niin kuin ne tosiaan pitäisi pystyä lukemaan. Sillä jos lukunautintoa varten jokaisen kirjailijan olisi oltava hieno, hyvä ja avarakatseinen ihminen kaikilla inhimillisen elämän aloilla, montakohan kirjaa meillä lopulta olisi luettavanamme? Pitäisikö minun siis tieten tahtoen välttää tutustumista ihmisenä sellaiseen kirjailijaan, josta pidän? Olla lukematta hänestä yhtään mitään.

Toisaalta lehtiä lukiessa tuntuu  siltä, että lukijat janoavat henkilökohtaista tietoa, jopa kaikenlaisia tyhjiä juoruja kirjailijoista. Mutta onko asia niin? Janoavatko ne, jotka lukevat kirjallisuutta tosissaan niitä juoruja, vai onko ne tarkoitettu sellaisille, jotka eivät lue kirjaa sisällön vaan jonkin ulkoisen seikan vuoksi. "Pitäähän siltä lukea kirja, kun siitä aina niin paljon puhutaan." Jos taas niin on, onko sillä loppujen lopuksi kirjoittajalle kauhean paljon väliä, minkä vuoksi kirjaa luetaan, kunhan luetaan. Viimeaikaisten keskustelujen valossahan kirjailijan tosiaan pitäisi tunkea julkisuuteen keinolla millä hyvänsä, tärkeysjärjestyksessä vasta sen jälkeen on kirjan sisältö ja laatu. Ja on noissa lehtijutuissa vielä sekin, että emmehän me ikinä tiedä, mikä niissä on totta ja mikä huolellista tai huolimatonta lavastetta.

Imagessa on pitkä ja perusteellinen artikkeli Sofi Oksasesta ja Puhdistuksesta. Pidin hurjasti kirjasta ja oli kiinnostavaa lukea sen menestystarinan taustoja. Määrätietoisuus, valmius ottaa vastaan ohjeita ja hirmuinen työmäärä tuntuvat olevan tärkeimpiä Puhdistuksen tarinassa. Niin teatterissa kuin kustantamossakin oltiin valmiita antamaan valtavasti tukea lahjakkaalle kirjoittajalle. Tuskin Sofi Oksasen tietoisesti näyttävä ulkonäkö ja räväkkä esiintyminenkään ovat vähentäneet menestystä.

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, miten kustannustoimittajien kiire vie kohta kaiken tuen meiltä kirjailijoilta. Yhä useammin näkee myös kritiikeissä mainintoja siitä, miten kirjaa olisi vielä pitänyt työstää hyvän tuloksen takaamiseksi. Puhdistuksen tapauksessa tukea on saatu suorastaan ihanteellisesti ja tulos on ollut loistava. Useimmat kirjailijat voivat kuitenkin vain unelmoida moisesta.

Kun itse mietin, miten saadaan aikaan hyviä kirjoja, vastaukseksi nousee aina sama: tekemällä hurjasti työtä käsikirjoituksen eteen. Lahjakkaita kirjoittajia meillä on paljon, mutta kirjailijoiksi tulevat yleensä ne, jotka jaksavat tehdä työtä oikein tosissaan.

tiistai 31. toukokuuta 2011

Kuka tekisi sen?

Radiohiljaisuus on tainnut jatkua jo riittävän kauan. Ensin olin reilun viikon reissussa ja sen jälkeen on tietysti aina yhtä ja toista kiireistä järjesteltävää. Varsinkin minulla näin juhlaviikolla. Mutta nyt on kaikki hoidettu.

Viime lomat ovat olleet joko työtä tai suurempia ja pienempiä vastoinkäymisiä täynnä. Viime keväänä jännitin ja odotin New Yorkissa kotiinpääsyä, nyt en edes tiennyt, että Islannissa oltiin taas aktiivisia. Emme kuulleet radiota, nähneet televisiota tai tienneet muutenkaan mitään maailman menosta. Emme osanneet pelätä edes lakkoilua Seutulan kentällä. Ja se teki vaihteeksi tosi hyvää. Uutisnarkomania on hiipivä hulluus, joka ei onneksi vaivaa minua aivan yhtä paljon kuin miestäni. Tuskin Ellun kanana jaksaisi silti kovin pitkiä aikoja olla.

Sattumalta matkalle osui mukaani kaksi toisiaan hauskasti tukevaa kirjaa. Michel del Castillon Kitara on vanha tuttuni, jonka olen lukenut varmaankin kerran kymmenessä vuodessa jo 1960-luvulta lähtien. del Castillo on espanjalainen ja kertoo kirjoissaan suuresta rakkaudestaan maahansa. Kitaran maailma on synkeä ja rujo, tarina hyvin surullinen, ja silti siinä vain on jotain sellaista, että palaan siihen aina uudestaan.

J.M.G. Le Clézion Kaupunki nimeltä Onitsha taas kertoo Afrikasta ja on aivan yhtä intohimoinen rakkauslaulu Afrikalle kuin del Castillon kirja on Espanjalle. Luin vasta äsken Le Clézion Autiomaan, jossa oli paljon samaa kuin tässä kirjassa. Tämänkin olen lukenut pian kaksikymmentä vuotta sitten, sillä kaivoin sen mukaan omasta hyllystäni. Näiden vaaleihin liittyvien rasismi/natiolanismi-keskustelujen jälkeen varsinkin Kaupunki nimeltä Onitsha olisi terveellistä luettavaa monelle.

En silti oikein voi kuvitella tämänpäivän suomalaista kirjailijaa kirjoittamassa yhtä koristeellista rakkauslaulua Suomelle kuin näissä kirjoissa on. Luulen, ettei se tuntuisi edes oikein todelta. Meillä ei nyt vain puhuta sillä tavalla. Mutta miksi sitten ei? Kyllä tuollainen olisi aika hauska lukea Suomestakin, vaikka välillä naurattaisikin.

Monin ylisanoin voisi kertoa vaikka satakielistä, joilla tuolla koiralenkeilläni on koko talven jutut kerrottavanaan. Tänään yksi piilotteli pensaassa aivan korvani juuressa. Sen laulu oli niin suurta ja kiihkeää ja kumpusi niin pienestä ja vaatimattoman näköisestä laulajasta, että siinä olisi juuri jotain sellaista, mitä juuri nyt kaipaan joltain suomalaiselta kollegalta. Itse en moiseen pysty. En osaisi olla niin tosissani kuin se pikku satakieli ansaitsisi.

Näin matkailu on herätellyt kansallistunteitani. Sillä onhan täällä kaunista, niin pakahduttavan kaunista juuri nyt, että huomaan ajatella sitä monta kertaa päivässä. Eikä minun tarvitse sanoa edes niin kuin kapteenimme, kun kysyimme hänen mielipidettään maansa, siis Turkin hallituksesta: Just one word: SHIT! Ei tarvitse, kun ei hallitusta oikeastaan vielä edes ole.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Aaaaah!

Huomenna lähden viikoksi nauruterapiaan. Ihan vain miehen ja neljän kamun kanssa perinteiselle venelomalle, jonka jälkeen maha on yleensä kipeänä vielä toisen viikon. Ihminen tarvitsee ystäviä ja nauramista.

Käsikirjoitus levätköön taas, mutta hyvää se vain sille tekee niin kuin minullekin. Palattuani onkin ruvettava miettimään jo seuraavaa lasten tietokirjaa, eka kokous siitä on pian. Ja myös Histamiini on jo aika pitkällä, mutta odottaa kiltisti vuoroaan. Töitä siis on juuri sopivasti, ei turhaa tyhjäkäyntiä. Suomen lasten linnakirja on hyvässä myötäisessä. Olen siitä edelleen tavattoman iloinen.

Ehdin huomenna vielä ennen lähtöä hankkia kasan kirjoja naurun lomassa nautittaviksi. Aurinko, meri, hyvä kirja, ystävät ja hyvää ruokaa, eikö kuulosta ihanalta.

Siispä tällä kanavalla viikon hiljaisuus. Nauttikaa kesästä! Niin ja lukekaa edellisen tekstin kommentit. Olen oppinut ja välitän siellä yhden tärkeän asian tulevia talvia varten.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Selviytymäisilläni

Hurraa! olen nukkunut täällä yksin jo viisi yötä ja selviytynyt hienosti. Taidan onnistua. Yksi yksinäinen yö enää jäljellä ja sitten luultavasti saan noutajan paikalle. Putkiongelma sen sijaan ei ole selvinnyt, mutta vettä sentään tulee, vaikka ei lämmintä enää ollenkaan. En jaksa enää tällä reissulla tehdä asialle mitään. Kaksi miestä on jo käynyt kaikkiaan kolme kertaa. Olkoon! Lämmitän vettä hellalla isossa kattilassa, siis melkein kuin muuripadassa, jollainen myös olisi tuolla rannassa.

Työ on sujunut. Luin käsikirjoituksen keskittyneesti läpi ja näin muutamia selkeitä vikoja: liian hidas liikkeellelähtö, muutamat puhkiselittämiset. Toivottavasti saan ne korjattua kunnialla. Ei kokonaisuus kuitenkaan täysin mahdoton ole, joten eiköhän siitä kirja tule. Aihe on ainakin itseäni kiinnostava, toivottavasti sitten joskus, eli ensi vuoden alussa muitakin. Aina omaa tekstiä lukiessani toivoisin vain olevani paljon mehukkaampi kirjoittaja.

Olen tässä myös lukenut Annie Proulxin Laivauutisia ja pidän kovasti. Onneksi hän kirjoittaa aivan erilaista tekstiä kuin omani, joten ei ole vaaraa lipsahtamisesta matkimaan. Sitä nimittäin aina pelkään ja joskus en luekaan paljon mitään parhaan kirjoitusprosessin aikana. Täällä kuitenkin kaipaan kaveria niin paljon, että en malta olla lukematta.

On niin jännää olla vain kaksin koiran kanssa, kevätluonto parhaimmillaan ympärillä. Olen haravoinut, tasoitellut hirmuista määrää myyränkekoja, kuunnellut lintuja. Harmittaa, että vaikka isä tunsi kaikki näillä seuduilla esiintyvät linnut, ehkä suunnilleen kaikki koko Suomessakin, hän ei pystynyt opettamaan niiden lauluja. Nyt kuuntelen ihmeellisiä lurituksia ja taiturimaisia huiluja, mutta en tiedä kuka niitä esittää. Täällä on aina pesinyt laulurastas, taitava laulaja, samoin yksi parhaista, viitakerttunen ja monta muuta. Voihan sitä tietysti nauttia niiden laulusta tietämättä nimeä laulajalle, mutta vielä hauskempaa olisi jos tietäisin.

Eilen käki kukkui jossain yläpuolellani, ja niitä lähtikin sitten kaksi lentoon korkeasta lähipuusta. Sellaiselle ei ole ennustetta, ilmansuunnille ainoastaan. Tänään tiedän, että se on onnenkäki. Sain niin kivan uutisen, että oikein hykerryttää. Pian käkien jälkeen kurki lensi matalalta kaveria kaivaten ja joikhaten. Vilkutin. Mitäs me kaverittomat.

Pitkästä aikaa näin vaskitsankin, tervehdin sitä ilolla. Yhtenä kesänä minulla oli kohtaamispaikka yhden vaskitsan kanssa. Tapasimme monet kerrat, ja se jäi aina kuuntelemaan kaikessa rauhassa, kun juttelin sille. Vaskitsahan on ainakin eläintarhassa elänyt 50-vuotiaaksi, joten ehkä tämä oli vanha tuttuni. Ainakin näytti kovin tutulta. Yhtään käärmettä en ole vielä nähnyt. Kyytä en olisi halunnut yksin nähdäkään, sillä niiden kanssa meillä on selvä työnjako. Jos näen sellaisen, ja joka kesä olen nähnyt useampiakin, pysähdyn huojumaan hitaasti sen edessä ja huutamaan miestä paikalle. Joskus olen saanut huutaa melkein varttitunnin, mutta saanut kyyn pideltyä. Mies tulee sitten haarakeppien ja ison kanisterin kanssa, johon olemme iskeneet reikiä. Kepeillä kyy kiikkiin, niskasta kiinni sormin ja pulloon. Olemme vieneet yli kahden kilometrin päähän metsään jo monia, eikä niitä enää yhtä usein näykään.

Taivaalla purjehtii hitaasti tummia pilviä, mutta aurinko paistaa. Tänään ei ole satanut, eilinen riitti vähäksi aikaa ja teki maalle hyvää. Taidan jatkaa työntekoa, mitäpä sitä mökkiläinen muuta.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Erakoitumassa

Luen oman työni lomassa Carol Shieldsin kirjoittamaa Jane Austen elämäkertaa. Ja vähän ihmettelen. Olen pitänyt kaikista Shieldsin romaaneista, mutta tämä on aika itseään toistavaa tekstiä. Kiinnostavaa tosin, mutta sitä jaksaa lukea vain pari lukua kerrallaan. Tai ehkä olen väärä henkilö, Austenini lukenut, mutta varmaan vain kertaalleen. En siis muista kaikki tyyppejä ulkoa, kuten ehkä pitäisi.

Välillä kuitenkin naurattaa. Esimerkiksi kohdassa, jossa kerrotaan Austenin isän kustantajalle tarjoaman ja jo kymmenellä dollarilla vuonna 1803 hyväksytyn käsikirjoituksen jäämisestä kustantajan laatikoihin vuosikausiksi. Miksei Jane Austen sitten itse ottanut yhteyttä Crosbyyn ja vaatinut selitystä asialle? Kaikkien kokemattomien kirjailijoiden tapaan Austen oli todennäköisesti epävarma kustantajan ja kirjailijan välisistä voimasuhteista. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta kustantajista, jotka Jane Austenin näkökulmasta elivät täysin toisessa maailmassa Lontoossa omine odotuksineen ja tapoineen ja antoivat sieltä käsin majesteetillisia päätöksiä kirjojen kohtaloista.

Yli viidelläkymmenellä kirjallani katson olevani kokenut kirjailija, mutta kyllä minulla vähän samanlainen tunne on. Vai onko jotain muka muuttunut vuodesta 1803?

Tämä taas kolahti juuri tähän hetkeeni: Pitkien kaunokirjallisten teosten luomiskyky riippuu ainakin osittain siitä, että kirjailija löytää sopivan tasapainon yksinäisyyden ja sosiaalisen elämän välillä... Jokaisen kirjailijan kohdalla yksinäisyyden ja toisaalta sosiaalisen elämän tarpeet vaihtelevat, mutta hirsimökkeihinsä vetäytyviä erakkokirjailijoita lienee enemmän romanttisissa mielikuvissa kuin todellisessa elämässä.

Ehkä yhtä reilua viikkoa ei voi ihan erakoitumisena pitää, mutta hirsimökissä täällä nyt istun. Aika romanttistahan tämä tietysti on. Ja jo muutamasta yöstäkin olen kunnialla selvinnyt. Onhan minulla täällä seuranani koira, joka juuri syöksyi ulos haukkumaan omia olemattomia pöpöjään. Eilisestä asti on ollut myös ravakka tuuli.

Kevät kuvataan aina tanssivaksi neidoksi, tuuli on useimmiten posket pullottaen puhkuva poika. Istuin äsken ulkona kuuntelemassa tuulta. Minun mielestäni tuuli, jos mikä, tanssii. Vaikka se ei ole elävä, se on hyvin eläväinen. Panee liikettä jopa kuiviin lehtiin, saa nekin tanssimaan. Ja se osaa soittaa. Joskus hiljaa, joskus aika kovaa, sillähän on soittimia kaikkialla ympärillä. Tam-tam-tam sanoo vanhan saunan irtonainen pelti, lip-lip pieni aalto laituria vasten, kriiih haljennut lauta. Tuvan piipun pelti taas paukahtaa kumean rummutuksen silloin tällöin.

Joten onhan täällä seuraa ja tapahtumaa. Erakoilla on.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Pelkääjän tunnustuksia

Kirjoitin viime kerralla ohimennen myös pelkäämisestä. Tuulan aivan oikea vakuutus siitä, ettei meidän mökillämme tosiasiassa ole mitään pelättävää, sai minut taas kerran miettimään pelkäämistäni. Varmasti pelkoja on tutkittu paljonkin, tehty monenlaisia laboratoriokokeita ja puhuttu viisaita sanoja asiasta, mutta en ole sellaisia lukenut, joten nämä ovat täysin amatööripelkääjän mietteitä.

Pidän itseäni suht rohkeana, sillä en pelkää oikeastaan mitään eläimiä, en hyönteisiä, en edes käärmeitä. Ne herättävät lähinnä uteliaisuutta, vaikka kaalimadon toukat kieltämättä vähän inhottavat. Lapsena jouduin keräämään niitä juuri tällä samaisella kesämökillä äidin kaalimaalta. Se oli inhaa puuhaa. Mutta noin yleisesti ottaen toukatkin ovat aika hauskoja. En pelännyt edes muutaman vuoden takaisella lauttaretkellämme, jossa tiesin erittäin myrkyllisen hämähäkin asustelevan seurassamme. Olin onneksi aamulla herättyäni sen kanssa samasta sängystä, siirtänyt sitä syrjään pyyhkeen reunalla, en kädelläni. Se ei varmasti kaikonnut lautaltamme minnekään, mutta yöuniani tieto ei haitannut yhtään.

En myöskään pelkää korkealla, myrskyssä enkä välillä aika seikkailullisilla matkoillammekaan. MUTTA pieni turvallinen suljettu paikka on minulle mahdottomuus ja mökillä pelkään pimeässä, niin kuin jo olen tunnustanut. Pelkooni ei ole olemassa ensimmäistäkään järkevää syytä, ja tiedän sen vallan hyvin. Mitä minä siis oikein pelkään? Ja miksi?

Isä oli kyllä hurjien tarinoiden kertoja. Hän muisti aivan varmasti näyttää sen suuren vastarannan puun, jonka yläilmoihin sen puolen poika hirttäytyi. Tai kertoa jokaisen radiosta kuulemansa vankikarkurin. Mitä lähempää ja vaarallisempi tyyppi oli karannut, sen parempi. Olenkohan siis isäni uutisoinnin uhri?

Ja tapahtui mökillämme niinkin, että läksimme siskoni kanssa omaamme seuraavan järven upeaan saareen telttailemaan. Se oli samana kesänä ja sen jälkeen kun Bodomissa oli murhattu nuoria telttailijoita. Yöllä sumusta kuului kolahdus. Hiivimme ulos teltasta ja näimme äänettömän veneen lipuvan aavemaisesti kohti. Selvisi, että naapurirannan nuoret isäntämiehet olivat päättäneet tulla tekemään jekun. Heillä oli ollut tarkoitus avata harjatelttamme päätynarut, niin että teltta olisi rysähtänyt päällemme. Tarkat korvani pelastivat meidät, mikä harmitti heitä kovasti. Ajatus jäi kammottamaan kunnolla. Entä jos olisivat onnistuneet?

Joku ystävistäni sanoi, ettei hän pelkää, jos ei mielikuvitus ala toimia keskellä yötä. Niinpä niin. Miksi se villiintyy aina pimeässä? Päivällä voin itsekin nauraa omille peloilleni, mutta yöllä niille ei mahda mitään. Ovatko pelkomme muistoja menneisyydestä vaikkapa niiltä ainakin naapuriniemellä tutkitusti asuneilta kivikauden ihmisiltä? Niillä tosiaan oli pimeässä oikeita syitä monenlaisiin pelkoihin.

Olisin hyvin kiitollinen hyvästä neuvosta. Mitä tehdä, kun on yksin mökillä pimeässä ja mielkuvitus villiintyy? Onko kenelläkään tähän hyvää konstia, ja jos on, olisin enemmän kuin kiitollinen sen pikaisesta kuulemisesta. Ylihuomenna nimittäin lähden...

torstai 5. toukokuuta 2011

Hietamönkijän kaipuu

Taas aion turvautua jonkun muun jo kirjoittamaan. Huvituin niin tästä pyrähdyksestä Lauri Otonkosken runoon:

Jospa rupeankin nyt iloiseksi. Ajattelisin tähän nyt miehen,
joka piilottelee kiven takana pensaikossa.
Hän odottaa, että joku hietamönkijä hyppäisi
maanalisesta kolostaan puoli metriä ilmaan.
Otus olisi niin harvinainen, ettei sitä melkein olisi edes,
mutta olisi kuitenkin. Aikaa kuluisi,
sovitaan että kaksi ja puoli vuotta.
Ja mies ei kun piilottelisi. Sitten.
Hietamönkijä hyppäisi. Jotain laukeaisi
kiihtyneen miehen kädessä, kuten kamera.
Kävisi ilmi, että kamerassa olisi filmiä. Kävisi ilmi,
että kuva onnistuisi yli odotusten, värit, sävyt, kontrastit.
Mies laittaisi kuvan näytille isoon museoon,
jossa ei ihmisille mitään muuta näytettäisikään.
Ihmiset tulisivat suurina uteliaina parvina,
ensin miehen kotikaupungista,
sitten koko Ruotsista (mies olisi totta kai ruotsalainen,
sillä he ovat niin onnellista kansaa,
että jos aikoo teettää itsessään iloisia ajatuksia
kannattaa lavasteet rakentaa Ruotsiin),
ihmiset katselisivat kuvaa onnellisina, ihmiset sanoisivat toisilleen,
katso, hietamönkijä hyppää.
Tällaisia ajatuksia minä haluaisin nyt ajatella.
Mutta ei sitä koskaan taida tietää mitä ohjelmistossa on tulossa.

Sepä se. Ei sitä tiedä, onko ohjelmistossa seuraavaksi iloista vai suruista mieltä. Näin keväällä mieli tuntuu erityisen hätäiseltä vaihtelemaan äärestä toiseen. Mokoma!

Täytyisi varmaan ajatella itselleen tyyneys. Istuisi vain ja hymyilisi hyvin hiljaista hymyä, tuskin havaittavaa. Silmä silti räpsähtäisi vähän siinä kohdassa, missä tavallisesti harmistuisi kunnolla. Sen verran inhimillisyyttä tyyneydellekin voisi sallia.

Oikeastaan eihän minulla edes olisi mitään todellista syytä räpsytellä. Kirjoitukset sujuvat, elämä on jokseenkin mallillaan. Tein Keltanokka Histamiinia ja huomasin olleeni niin vauhdissa, että merkkimäärä oli jo ylitetty eikä minulla ollut vielä aikomustakaan lopettaa.

Aikuistenkirjan kässärini laskin tilapäislepoon jo lähes kaksi kuukautta sitten. Tulostin sen sentään tänään melkein salaa itseltäni, sillä ensi keskiviikkona aion syöksyä mökille ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Olen maalla yksin noin viikon ja pelkään aina öisin, mutta sille nyt ei mahda mitään. Toisaalta päivät ovat täynnä linnunlaulua, joten enköhän sentään selviä. Jos en, maitojuna kulkee muutamia kertoja päivässä kohti Helsinkiä.

Jotenkin kuitenkin kaipaan juuri nyt hietamönkijää. Jotain suurta odotettavaksi kärsivällisesti vaikka kaksi ja puoli vuotta siinä toivossa, että se lopulta hyppäisi. Täytyy oikein miettiä, mikä se olisi. Sillä luulen, että useimmilla meistä on hietamönkijämme, mutta emme aina uskalla tunnustaa sitä edes itsellemme. Toivomme niin salaa, ettemme anna sille ressulle mitään mahdollisuutta.

Mökillä, linnunlaulussa, aion tunnustaa oman hietamönkijäni. Onhan sekin nyt sentään jotain yhdelle keväälle.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Ulkomaanelävistä kavereiksi

Tänään olen kirjoittanut esittelytekstiä Helsingin yliopiston kirjastoon avautuvaa Lentävä matto -näyttelyä varten. Se toteutetaan yhdessä Suomen nuorisokirjailijat ry:n kanssa ja on auki kirjaston kahvilassa ja Acricola-huoneessa 15.5. - 10.9.

Kuten nimestä ehkä saattaa arvata, olemme koko hallituksen voimin etsineet kirjoja ja lehtiä niinkin ajankohtaisesta aiheesta kuin kulttuurien kohtaamisesta suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa Topeliuksesta nykypäivään. En tarkoita, että aihe olisi erityisesti ajankohtainen juuri tässä genressä, mutta lasten- ja nuortenkirjat ja -lehdet ovat tietysti aina olleet aktiivisesti mukana joko vahvistamassa tai lieventämässä lasten ja nuorten ennakkoluuloja. Näin varsinkin aiemmin, jolloin tämän kirjallisuudenlajin päätarkoitus oli lasten kasvattaminen.

Uskon lujasti, että lapsi on luonnostaan avoimen uteliaana tutustumassa kaikkeen uuteen ja outoon. Paljolti aikuisista  riippuu, ovatko vastaukset lapsen kysymyksiin hänen elämäänsä rikastuttavia vai kaventavia. Tätä aihetta valitessamme emme silti aavistaneet, miten hälyttävän ajankohtaiseksi se vaalien ansiosta nousi.

En tiedä, onko aiheesta tehty yhtään tutkimusta, mutta ainesta kyllä olisi. Ismo Loivamaa vinkkasi näinkin hauskan huomion:
Vanhoissa nuortenkirjoissa on vinha ero tyttö- ja poikakirjojen välillä. Tyttökirjoissa mennään suorastaan romanttisesti ihastelemaan ja esteettisesti nauttimaan ulkomaailman ihmeistä. Poikien seikkailukirjoissa sen sijaan löydetään epäilyttäviä ulkomaalaisia, jotka tosiaan osoittautuvat yleensä konniksi. Epäluuloisuus on ollut siis täysin aiheellista.

Ilahduttavaa kehitystä on tietysti tapahtunut. 90-luvulta lähtien aiemmin vieraisiin ja vähän pelottaviin, vahvasti karrikoituihin ulkomaaneläviin aletaan suhtautua arkisina kanssaeläjinä. Viimeisin kehitys on se, että uskalletaan jo avoimesti käsitellä myös kulttuurien kohtaamisten tuomia vaikeuksia.

Odotan itsekin innostuneena näyttelyn lopullista ilmiasua. Myös oman Dirty Dick's Saloonimme tahallinen turistikama on käytettävissä vitriinien somistukseen. Meillä nimittäin kellarin takkahuone on oikea kitcsh-pesäke. Sitä rikastutetaan tahallisesti joka matkalta. Alunperin miehen idea huvittaa minuakin suuresti. Muistaisipa vain, mistä mikin tavara on kotoisin.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Meluisa hiljaisuus

Kävimme mökillä. Parasta siellä oli hiljaisuus, jota ei tosiasiassa edes ollut, sillä ilma oli täynnä linnunlaulua. Jäätkin kilahtelivat ja ripisivät hiljaisia juttuja, joita en täysin ymmärtänyt. Eivät ne ainakaan tuntuneet surevan sulamistaan. Eihän jää minnekään katoa, muuttaa vain olomuotoaan ja palaa ennen pitkää takaisin jääksi.

Miksi tosiaan mökillä kuvittelen aina nauttivani hiljaisuudesta, vaikka se tarkoittaa vain teknisten äänten puuttumista. Luonto ei koskaan ole aivan hiljaa. Vallankin laulujoutsenet pitivät taaskin suorastaan meteliä aina, kun kolmas joutsen lähestyi lahtea. Kieltämättä puhtaita ääniä silti. Ja toisiaan pari helli jatkuvasti, niiden parirituaaleihin kuului varsinkin kaulailu. Onhan niillä millä kaulailla.

Äsken kävelin koiran kanssa meren rantaan. Sieltä löysin kallionkolon, johon kuului vain tuulen suhina, laineiden liplatus ja lokkien kirkuna. Istuin pitkän tovin enkä tainnut edes ajatella juuri mitään. Aivot kaipaavat tyhjäkäyntiä silloin tällöin. Kunhan ei liian usein ja kunhan ei tule tavaksi. Tai mistä minä lopulta tiedän, vaikka päässäni olisi tyhjäkäyntiä paljon enemmän kuin uskon. Ei kai siitä mitään muistijälkiä voi jäädä.

Olen lukenut Toni Morrisonin kirjaa Rakkaus. Nautin tavattomasti hänen kyvystään kuvata ja yhdistellä asioita yllättävillä tavoilla. Viime aikoina olen ehtinyt lukea aivan liian vähän. Se tuntuu vähän samalta kuin jäisi ilman riittävää vesimäärää niin, että koko ajan janottaa. Kaikki ei aina edes ole kiinni omista valinnoista, ympäristöhän määräilee meistä useimpien elämää aika paljon. - No, totta tosin sekin, että jos valitsisin elämisen yksin vaikkapa tuolla mökillä, aikaa jäisi lukemiseen huomattavasti enemmän. Siis omista valinnoistahan tässä lopulta sittenkin on kyse, ja hyvä näin. Taidankin lopettaa kirjoittamisen juuri nyt ja tarttua Rakkauteen.

Mutta vielä yksi kysymys. Mistä me tosiaan puhumme, kun puhumme hiljaisuudesta? Mitä hiljaisuus kenellekin on?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Katri Valan hehkussa

Pelkäämäni Katri Vala -ilta oli maanantaina. Olin tietysti valmistautunut huolellisesti, mutta pelkäsin silti, että en muista jotain oleellista asiaa. Puhuin Runokirje-kirjani mukaisesti Katrin nuoruudesta, neljästä vuodesta, jolloin hän löysi oman runoilijanäänensä ja sai ensimmäiset runonsa ja viimein myös ensimmäisen oman runokokoelmansa julkisuuteen. Kaikesta siitä epävarmuudesta ja varmuudesta, mikä tuohon aikaan liittyi. Näyttelijä Eila Pyhältö lausui hienosti Valan runoja ja Merja Minkkinen kertoi todella kiinnostavasti hänestä pakinoitsijana.

Olin itse kiihkeästi runoja kirjoittavana koulutyttönä hurmaantunut Katrin runojen väreistä ja intohimosta. Kai suurin osa nuorista ajattelee elämästä:
Tahdon loimuta!
Tahdon palaa korkeana!
Vain päivän ja yön!
Loppukoon kaikki sen jälkeen,
kunhan ruumiini on ollut tuli,
jonka lieskat ovat taivasta hiponeet
suurina, kauhistuttavina, ihanina!
Palaa tahdon, palaa, palaa!
Tuhlata vuosien voiman
silmänräpäyksessä!
Vain päivän ja yön, Jumala!
En vuosia, joita kahleina hautaan laahataan
en tasaista pitkää elämää rukoile,
vain yötä ja päivää
korkeana tulipatsaana!

Kopioin tuon sinisestä kierrelehtiöstä, johon 15-16-vuotiaana keräsin parhaat lukemistani runoista. Piti oikein tarkistaa kirjasta, oliko runossa tosiaan kaikki nuo huutomerkit. Olivathan ne! Kukapa sitä nyt kuiskailisi noin isoja asioita. En aio ryhtyä pohtimaan väkisinkin mieleen nousevaa epäilyä siitä, miten moni meistä lopulta olisi halunnut elää vain päivän ja yön korkeana tulipatsaana, vaikka ajatuksena se tietysti viehättää edelleen.

Tavallaan noista ajoista puhuminen on helppoa, sillä lähes jokainen kirjailija on käynyt läpi samat vaiheet. Ensimmäisen käsikirjoituksen lähettämisen kustantajalle, toivon ja epätoivon vastausta odotellessa sekä viimein suunnattoman riemun, kun ensimmäinen kirja on kädessä. Ensimmäinen suuri rakkauskin Yrjö Jylhään tuohon aikaan mahtuu. Ja vaikka meistä jokainen on elänyt ainutlaatuisina kaikki nuo hetket, jälkeenpäin kirjeistä tai päiväkirjoista luettuina ne ovat niin tuttuja ja ikiaikaisia, että hymy nousee suupieliin. Ne ovat yhtäläisiä nyt ja viime vuosisadan alkupuolella.

Siinä kai Katri Valan salaisuus onkin. Vaalien jälkeisenä iltana en odottanut moniakaan kuulijoita. Mutta miten kävi! Kuulijoita oli useita kymmeniä, myös nuoria joukossa ja miehiäkin yllättävän monia. Tunnelma oli mahtava. Aivan kuin jotain Katrin palosta olisi ollut mukana tilaisuudessa.

Eilen saatoinkin sitten lähteä hyvillä mielin oikein ulkomaanmatkalle, Tallinnaan ja takaisin. Pikkuisen pettynyt kieltämättä olin siitä, ettei kukaan tiukka univormupukuinen henkilö enää kysellyt edes henkilöllisyystodistusta missään vaiheessa, ja valuutta oli euro, kuten hyvin tiedämme. Mikä ulkomaanmatka se sellainen on? Kaiken lisäksi Kumu oli tiistainakin kiinni eikä kaupungissa ollut minkäänlaista pääsiäistunnelmaa. No, kaikkine noine puutteineenkin Tallinna on hieno kaupunki, joten ei edes Kumu tuolla meistä vielä eroon päässyt. Pitää siellä nyt pari kertaa vuodessa ainakin käydä. Kaikkein tärkeintä matkassa oli sittenkin avoimena säteillyt meri.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Tikullako silmään?

Meillä oli viime viikolla Villa Kivessä keskusteluhetki palkituista lasten- ja nuortenkirjoista. Kaivelimme siis vanhoja esiin. Sain udella menneitä ja nykyisiä Tuula Kallioniemeltä, Leena Laulajaiselta ja Ritva Toivolalta. Jokaisen palkintolista on pitkä, mutta me keskityimme lähinnä Suomen nuorisokirjailijoiden Topelius- ja Lydecken-palkintoihin. Topelius-palkintohan on Suomen vanhin nuortenkirjapalkinto, jaettu ensimmäisen kerran jo 1946, siis 55 vuotta sitten.

Luin tietysti nyt kaikki kirjat ja oli hauskaa katsoa sitäkin, mikä käsitys minulla niistä oli ja miten paljon niistä vielä muistin.

Tuulan Toivoton tapaus? järkytti yhä. Suosittelen sitä lämpimästi, tai suosittelen tietysti jokaista muutakin, mutta tässä oli hämmästyttävintä se, että ravistava kirja nuorten syrjäytymisestä olisi hyvin voinut olla juuri kirjoitettu. Sen aihe on täysin ajankohtainen eikä, niin järkyttävää kuin se onkin, oikein mitään näy tapahtuneen yli kolmessakymmenessä vuodessa. Puhetta vain varsinkin näin vaalien alla. Kirja on Tuulan toinen, julkaistu jo vuonna 1978, ja perustuu pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa harjoittelutyöpaikassa. Hänellä oli tallella jopa käsikirjoituksen korjaamiseksi annetut ohjeet, joita Tuula tosin näin jälkikäteen olisi mielestään voinut noudattaa paremminkin. Aloitteleva kirjailija ei esimerkiksi pystynyt poistamaan sivuhenkilöä, joka oli kirjoittajalle tullut jo liian rakkaaksi.

Keskustelussa esiin noussut hauska piirre olikin se, että suurin osa meistä kirjailijoista varoo vanhojen kirjojensa  lukemista. Jos sen joskus joutuu tekemään vaikkapa tämmöistä tilaisuutta varten, löytää aina aivan liian paljon aihetta kritiikkiin. Ammattitaito on kasvanut. Tosin löytää niistä joskus myös hauskoja juttuja, joista saattaa ilahtuakin. Jos kirjailijat joutuisivat tenttimään omia vanhoja kirjojaan, pärjäisimme varmasti paljon huonommin kuin tutkijat tai fanit. Ja aina on yhtä hankalaa palauttaa mieleensä aiemmin ilmestynyttä kirjaa, josta joutuu puhumaan, kun mielessä pyörii vain työn alla oleva. Itselläni on pian edessä juuri tällainen hetki. Katri Vala -seura ja Työväenliikkeen kirjasto järjestävät 18.4. Katri Vala -illan, jossa puhun nuoresta Katrista. Kirjani ilmestyi jo 2005, joten aika paljon joudun tekemään työtä asioiden palauttamiseksi mieleen. Hirvittää!

Mutta takaisin Villa Kiveen. Leenan Taikarumpu kertoo ei pohjaudukaan vanhoihin lappalaisiin taruihin, vaan on kirjailijan omaa tuotantoa alusta loppuun. Kirjan hieno kieli ja tunnelma ovat niin täynnä Lapin taikaa, että menivät ainakin minuun aikoinaan täydestä, vaikka olen sentään lapsena asunut napapiirin pohjoispuolella Kemijärvellä. En tosiasiassa ole edes koskaan niistä ajoista täysin toipunut, sillä sain silloin käyttää talvet porotossuja, jotka olivat niin kevyet, etten edelleenkään siedä raskaita kenkiä. Lappi menee veriin monilla tavoilla, niin se on mennyt Leenallekin. Hän tosin pystyy välittämään tunnelman kauniisti myös muille.

Ritvan kirjassa Kummitusjuna minua viehätti kovasti hänen tapansa kertoa vanhoja perinnetarinoita, siirtää niitä hauskasti tähän päivään. Viime vuoden Lukuvarkauden voittaneessa Tuomas Karhumielessä liikutaan myös taitavasti perinnetarinoiden maailmassa, siinä tosin menneessä ajassa.

Väistämättä tällaisessa keskustelussa nousee esiin myös kysymys siitä, miten lasten- ja nuortenkirjallisuus on muuttunut viime aikoina. Kirjan lyhyt ikä surettaa kaikkia. Kun tieto kirjasta ehtii siihen parhaaseen, eli suusta-suuhun -levitykseen, sitä ei enää ole saatavilla. Toinen asia on tietysti se, että vaikka eri titteleitä julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen, vain suosituimpia mainostetaan. Nämä kaksi asiaa yhdessä vahvistavat sitä, että hyvätkin kirjat vain katoavat, loput painoksesta jopa makuloidaan, ennen kuin ihmiset ovat ehtineet edes kuulla niistä. Tarjonta kapenee näillä eväillä väistämättä. Ei tarvita tikkua silmään vanhojen kaivelijoille, kun jo pari vuotta "vanhaa" kirjaa ei saa mistään. Kirja on siis silloin vanha, vaikka tämä Villa Kivenkin tilaisuus osoitti, ettei käsittelemissämme kirjoissa ollut vanhentunut mikään.

Runoudestakin tietysti puhuttiin, sillä Leena on saanut palkintoja myös hienoilla runokirjoillaan. Runot ovat oma niin tärkeä kirjallisuuden lajinsa, että ne kaipaisivat myös omaa palkintoa. Kuka keksii sponsorin lasten ja nuorten runokirjapalkinnolle?