tiistai 15. toukokuuta 2018

Kirja pelastaa

Kyllä vain. On se pelastanut monet kerrat ennenkin, mutta taas niin tuntuvasti, että vallan riemastuttaa.

Oma työ alkoi tökkiä pahasti viime viikolla. Tuntui melkein, että tässä se nyt oli. En pysty enää mihinkään. Tartuin kirjaan.

Tällä kertaa se on Torgny Lindgrenin Akvaviitti, jonka olen lukenut jo ainakin kerran aikaisemminkin. Lindgrenin huumori iskee minuun, nauran lukiessani harvoin ääneen, mutta hykertelen lähes koko ajan. Samalla oikein tunnen, miten solmut mielessäni aukeavat ja ajatukset alkavat pulppuilla. Sormet jo syyhyvät jatkamaan kirjoittamista.

Eläköön kirjallisuus! Eläköön huumori!

Voihan olla, että osasyynä lukkoon on ollut liikaa huomiota vaativa luonto. Se on pulpahtanut kukkaan, vihreyteen ja linnunlauluun sellaisella vauhdilla, että pakkohan sitä on seurailla tiiviisti. Satakielet, liejukanat, ketut ja takapihan kanit, jotka ilmeisesti ovat tuoneet ketut taas maisemaan. Siilit vain ovat olleet kadoksissa jo parina viime kesänä, mikä surettaa. Jossain vaiheessa oli talvipesäkin portaamme alla.

Ikkunani edessä olevan Petteri-omenapuun nuppupaljous suo kohta ryöpyten kauneutta aivan silmieni edessä. Sadettakin on luvassa, sillä juuri sitä pian tarvitaan. Sadetanssin taitajat, alkaisi olla jo aika!

Emme ole vielä päässeet mökille asti, mutta pakkohan sinne on mennä. Ensi viikolla, kyllä, lupaan itselleni. Kaipaan niin kuikkia. Tiedän, että ne siellä jo huutelevat.

Ja nyt! Työhön taas. Jos tulee jumi, ymmärrän syöksyä kirjan kimppuun.

Sanokaahan, mitä olisi elämä ilman kirjoja?

Tänne siis kaipaan, sielunmaisemaani, sielunlintujeni luokse.



tiistai 17. huhtikuuta 2018

Olenko täällä vai siellä

On oikeastaan outoa, miten kokoaikaisesti sitä keskittyy tekeillä olevan työnsä maailmaan. Ympärillä kaikki nämä meidän maailmamme vekottimet, jääkaapit, pakastimet, televisiot, älylaitteet, ja silti elän suuren osan aikaa 1800-luvun puolivälin nyt katsottuna aika alkeellisissa oloissa. Tosin jo 1800-luvun alkupuolella yleinen sanonta kuului: Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa. Ei ihme, että unohdan ottaa ruuan pakastimesta ajoissa sulamaan, vaikka toisaalta sitäkin ihmettelen. Ruokahan pidettiin ennen kylmäkaapissa tai -komerossa, jossa se talvella hyvinkin jäätyi. Piti se silloinkin muistaa ottaa ajoissa pois. Marjat olivat silloinkin jäässä, jos halusi leipoa tai tehdä jälkiruokaa. Olisin ilmeisesti ollut huonohko emäntä myös silloin.

Yksi paljon miettimistä vaativa tekijä näissä historiallisissa romaaneissa on kieli. Miten kirjoittaa niin, että tekstiä jaksaa lukea nyt, mutta se ei ole liiaksi tätä aikaa. Tämä korostuu erityisesti nuorille kirjoittaessani. Esimerkiksi televisiossa kuulen paljon täysin uusia sanontoja muka viime vuosisadan alussa tapahtuvissa ohjelmissa. Se häiritsee minua, mutta miten monia katselijoita se lopulta häiritsee? Tuotakin joku suomenkielen opiskelija tai tohtoriksi tähtäävä voisi tutkia, jos ei sitä ole jo tehty.

Televisio on silti eri juttu kuin kirja. Kirjojen lukijat ovat usein kielellisiä, joten uskon kirjan lukijan kiinnittävän kieleen enemmän huomiota kuin television katsojan. Radiossa kieli taas korostuu. Noin yleensä. Mikään tämmöinen oletus tai väite ei tietenkään koske kaikkia, eikä sitä niin pidä tulkita.

Voi, kertokaa, jos näitä on jo tutkittu, tai toivotaan kaikki yhdessä, että tutkimus pian tehtäisiin. Kiinnostaa!

Viime yön unet jäivät lyhyehköiksi. Ensin jälkeen kymmenen illalla tuli sähköposti Taiken kirjastoapurahapäätöksistä. Piti hakeutua nettisivuille. Kännykällä pääsin kirjautumaan pankkitunnuksilla, siitä onnistui pari askelta eteenpäin, mutta sitten tie tyssäsi. Ei auennut. Siirryin läppärille. Nyt pääsin yhden askeleen pitemmälle huuurjaan piiitkieen odottelujen jälkeen, mutta sen jälkeen sivu kertoi kohdanneensa yllättävän virheen. Yritä uudestaan.

Yritin ja yritin yli yhteentoista, sitten luovutin. Sen jälkeen yritin unta. Yhdeltä luovutin taas ja tulin koneelle takaisin. Ajattelin, että aamulla on muuten sama juttu, sillä kaikki yrittäneet yrittävät aamulla uudelleen. Yhden jälkeen yllättäen onnistuin kivuttomasti.

Sain myönteisen päätöksen, mutta ajattelin heitä, jotka kaiken tuon taistelun jälkeen löysivät kielteisen päätöksen. Oma uneni mietiskeli vielä pitkään tullako vai ei, mutta entä heidän. Tätä tämä meidän moderni teknologiamme tekee. Pakastimet toimivat - useimmiten, paitsi milloin joku nappaa töpselin seinästä ja minä löydän kymmenen päivän kuluttua täyden sulaneen pakastimen, kuten viime syksynä tapahtui - mutta tietotekniikka temppuilee aika usein. Olemme koko ajan enemmän sen armoilla. Kylmäkaappien kanssa oltiin sään armoilla, joten mikä tässä muka on niin kauheasti muuttunut?

Onneksi sentään ruusu on ruusu on ruusu!

Keväistä oloa!

torstai 29. maaliskuuta 2018

Yksi tusinasta vai kahdesta?

Olen tehnyt kiinteästi töitä Minna Canthin kanssa jo reilusti kauemmin kuin puoli vuotta. Arvasin aloittaessani, että Minnan juhlavuosi 2019 tuo tarjolle muutamankin kirjan, mutta en tosiaankaan osannut arvata niitä tulevan niin monta kuin tänä ja ensi vuonna on ilmestymässä. Eli saas nähdä, miten minun käy.

Tietenkin tällainen tulva asettaa paineita. Toistaiseksi en tiedä nuorille olevan muuta tulossa, mutta en tiedä myöskään sitä, ovatko kaikki tekeillä olevat nousseet jo esille. Voihan siis olla.

Minun oli aika luontevaa aloittaa työ Minnan kanssa, sillä suunnittelin nuortenkirjaa hänestä jo 90-luvun alkupuolella, Anneli Toijala vain ehti ensin. Hänen Myrskylintunsa ilmestyi jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin aloittanut tutkia taustoja omaani varten ja aloittaa jo kirjoittamisenkin. En sitten jatkanut sillä erää. Kymmenen vuotta sitten ilmestyi selkokirjani Suomalaisia suurnaisia, ja itseoikeutetusti Minna oli yksi heistä. Niinpä kertasin sitä tehdessäni taas hänen vaiheitaan. Ja nyt jälleen. Sykli näyttää olevan noin kymmenen vuotta.

Silti työtä Minnan kanssa on tehtävä taas enemmän kuin riittävästi. Enhän minä ole hänestä tutkimusta tekemässä vaan elämäkertaromaania, mutta kun tiedän olevan niin monia, jotka tietävät, se niitä paineita lisää. Enkä tosiasiassa oikein osaa näissä yhteyksissä kirjoittaa täysin tuulesta temmattuja mukavia tarinoita. Toisaalta, kun nyt näin moneen kertaan olen jo törmännyt Minnaan, on korkea aika tehdä kirja vihdoin aivan valmiiksi asti. Lupaan ihan pikkuisen tanssia edessänne, kun sen julkistustilaisuus  toivottavasti joskus jossain on. Muistuttakaa, jos en satu muistamaan!

Hirtorialliset romaanit ovat aina olleet korkealla lukulistoillani. Lukiessani olen toivonut voivani luottaa tietoihin siellä taustalla. Fantasiat ovat oma juttunsa ja ilman muuta pidän niistäkin, olen aina pitänyt. Minusta lukijan täytyy vain tietää, kumpi laji on kysymyksessä.

Ja kaikista näistä kirjoittajan normaalihuolista päästään sittenkin siihen, että WAU! Minna on mahtava nainen ja kaiken lisäksi tehnyt vielä paljon enemmän kuin olen ennättänyt aiemmin oppiakaan. Mistä joku saa sellaisen voiman kaikista vastuksista huolimatta jatkaa tiellä, jonka tuntee ainoaksi oikeaksi? Miten kauan me naiset olisimme vielä saaneet odottaa oikeuksiamme ilman häntä. Minna on totisesti rautaa! Kaiken lisäksi hän puhui tasa-arvosta, ei vain meidän naisten oikeuksista.

Mutta nyt: Toiveet täyttävää pääsiäistä, joko lepoa tai menoa, paaston jälkeistä ylensyömistä tai juuri sopivaa nautiskelua, yhteisöllisyyttä tai rauhaa monenlaisten kiireiden lomassa. Niin tai näin: AURINKOA!






maanantai 19. maaliskuuta 2018

Sapiskaa tuli

Menin kuuntelemaan tiedotustilaisuutta Hilja Pärssisestä. Hänestä on nyt ilmestynyt kolmen kirjoittajan voimin tehty tietokirja. Loppujen lopuksi poistuin paikalta aika hämmentyneenä. Omaa kirjaani ei suinkaan mainittu, enkä sitä ollut odottanutkaan. Erehdyin kuitenkin esittelemään itseni yhdelle tekijöistä, Hiljan sukulaiselle. Kuulijakunta olikin vahvasti suvun edustajia, mikä oli tehty selväksi muillekin paikalle tulleille nostattamalla heidät seisomaan.

Kirjaa Hiljasta tehdessäni oli tarkoitukseni nostaa esille paljon tehnyt mutta unohdukseen vaipunut Hilja. Enkä tietenkään tiennyt kenenkään muun olevan samalla asialla. Olin pahoittanut sukulaisten mielet väärillä tiedoilla Hiljan ja hänen vanhimman veljensä keskinäisistä väleistä.

Kenenkään mielen pahoittaminen ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni, mutta siltä osalta aikalaisten antamat tiedot poikkesivat melkoisesti veljen jälkeläisten nyt antamista. Valitettavasti kirjailija kirjoittaa saamiensa tietojen pohjalta, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä niitä.

Yleisellä tasolla jäin miettimään sitäkin, miten luotettavia noin yleensä ovat kaikki sukulaisten tai omaisten antamat tiedot. Tämä ajatus tulee oikeastaan omasta äidistäni. Minulla on ollut varsin kiinnostava vaari, eli äidinisä. Äidin kertomukset hänestä olivat aivan toisenlaisia kuin myöhemmin sukujuhlissa muilta kuulemani. Vaarin tekemiset ovat olleet huomattavasti huimempia ja riskejä ottavampia kuin äiti oli antanut ymmärtää. Ison talon laiskanpulskea poika on muuttunut turhankin yritteliääksi liikemieheksi. Hän vain kuoli niin aikaisin, että minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa hänestä.

Ja varmuuden vuoksi: nämä olivat omia pohdintojani noin yleensä tästä aiheesta. En siis ole osoittelemassa sormellani Hiljan sukulaisia.

Yksi iso ihmetyksen aihekin osui tässä jokin aika sitten eteeni. Kuinka moni meistä kirjastoapurahojen hakijoista tietää, että tänäkin vuonna noin 660 hakemusta lukeva kaunokirjallisuusraadin jäsen saa vain pienet kokouspalkkiot + matkat halvimman mukaan Helsinkiin, ei mitään palkkiota hakemusten määrän mukaisesti. HUH!

Millä perusteella tällainen käytäntö on otettu? Eikö Suomen kirjailijaliitto ja muiden osalta Suomen tietokirjailijat sekä Arvostelijain liitto voisi saada muutosta tähän asiaan. Miksi kirjoihin liittyvää työtä vaaditaan aivan liian usein tekemään ilmaiseksi? Kysyn vaan!

Mutta nyt, työ odottaa. Tämä jokseenkin ilmainen tämäkin.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Unen merkitys

Julkisen sanan uusi lempiaihe näyttäisi olevan uni ja sen merkitys. Sitä kun nyt kaikkialla tutkitaan. No, hyvä tietysti, että tutkitaan, mutta ihan tavallinen öitään nukkuva tai valvova ihminen on jo kauan tiennyt unen merkityksen. Tärkeä on, perin tärkeä.

Itselläni on viime aikoina ollut itsestäni riippumattomista syistä aivan liikaa heräämisiä kesken unen. Viisikin kertaa yössä rassaa hermoa ja aivoa, varsinkin kun en koskaan saa unta kuin aikaisintaan puoli tuntia heräämisen jälkeen. Usein menee tunti, puolitoista. Nyt olen saanut kolmena yönä nukutuksi kunnolla ja tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi, tai pikemminkin entiseksi aktiiviseksi ja virkeäksi itsekseni. Pitkästä aikaa sain katsella pitkää ja huvittavaa untakin niin, että muistan sen.
Joka-aamuiset selkäsärkynikin ovat poissa. Ostin uuden kovan sängyn. Tässä siis tärkeä suositus jokaiselle selkäsärkyiselle: Mieti, onko ainakin osasyyllinen aamuvaikeuksiin sittenkin patja.

Kirjoittamisen eri vaiheisiin liittyy tietysti usein myös valvomista, mutta sen tietää loppuvan aikanaan. Lisäksi se yleensä on käsikirjoituksen kannalta tuottoisaa aikaa. Silloin ei päivisin harmita.

Toinen hurjan tärkeä asia itselleni on päivittäiset vähintään tunnin reippaat lenkit koiran kanssa. Viimeisinä pahimpina pakkaspäivinä en ole voinut viedä pikkukoiraa ulos kuin käväisemään. Huomasin taas varsin selvästi, miten kroppani hermostui moisesta velttoilusta. Tänään on vihdoin lämmennyt niin paljon, että lenkin voi tehdä jo kunnolla. Aah! Iloitsen jo etukäteen.

Yksi hyvä liike sentään on voinut olla päivittäisessä käytössä. Olkapäiden levyinen haara-asento, ryhti suoraksi, pään taivutus taaksepäin ja syvä sisäänhengitys, mistä uloshengityksen mukana rullaamalla jalat suorana sormet lattiaan. Tämä muutamaan kertaan ei vie paljon aikaa, mutta tekee selälle ja koko kropalle niiiin hyvää. Kokeile, jos et tätä jo päivittäin kirjoittamisen tai minkä vain istumatyön lomassa tee.

Ja muuten, taustatyön tekeminen kirjaani varten jatkuu, jatkuu ja jatkuu, mutta on ta-vat-to-man mielenkiintoista. Ja kyllä kirjoittamiseenkin jää aikaa. Joten, jatkakaamme!

Joskus lätäkkökin voi olla näin kaunis.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Aikaa

Joku pohti Facebookin puolella aikaa. Onko sitä tosiaan aina liian vähän, kuten usein valitamme, vai onko se rajaton, mittaamaton käsite, josta ei kannata huolestua. Aikakäsitteethän eroavat juuri näin meidän eurooppalaisten ja vaikkapa afrikkalaisten välillä. Meidän aikamme on jana, sillä on alku ja loppu, se on rajallinen. Afrikkalaisen aika on ympyrän kehä. Jatkuu ja jatkuu, miksi siis suotta huolestua.

Olen painiskellut oman suhtautumiseni kanssa taas kerran. Tekeillä oleva työ vaatii paljon taustan tutkiskelua, kirjoja ja ajankuvausta täytyy löytyä ja sen pitäisi myös olla oikeaa. Toisaalta pitäisi lukea myös kaunokirjallisuutta, ettei kielellinen ilmaisuni vallan rapistu. Onneksi joskus osuu käsiin työn henkeen sopiva ihanan ihana kirja.

Ostin Helene Schjerfbeckistä kertovan Mila Teräksen Jäljet jo muutama kuukausi sitten. Aloitin lukemisen, mutta totesin pian, että tätä ei luetakaan kuin vaikkapa dekkaria kahden suupalan välissä, vaan tämä on luettava hitaasti maistellen ja ajatellen. Edellisellä työlomallani aikaa oli siihenkin, joten nyt olen lukenut sen ensimmäisen kerran. En varmasti viimeistä, sillä hyvä kirja kutsuu seuraansa toistekin.

Kiitos, Mila, lukunautinnosta ja ajattelun virkistämisestä. Kielesi on niin kaunista, että aina välillä piti laskea kirja kädestä ja sulkea silmänsä. Kuunnella ja katsella hetkinen aivan hiljaa, saada eteensä tilanne ihmisineen, miljöineen, äänineen.

Tiedän jo seuraavan, mihin tartun, kun tämä rajaton aika suo siihen oikean hetken. Mutta nyt taas ruskealehtiseksi  jo vuosia sitten muuttuneen vanhan kirjan kimppuun.



Meren silottama peruskallio tuskin mietiskelee ajan katoavaisuutta.




torstai 1. helmikuuta 2018

Palautuneena

Monessakin mielessä. Olen palannut työpöytäni ääreen kotona ja palautunut hyvin työvireeseen. Juuri nyt on ihanaa istua sisällä ja katsella tuiskua ikkunan takana. Lenkkeillessämme käytän hyvin harvoin takkia pienen kääpiösnautserini päällä, mutta tänään näyttäisi olevan sen aika. Kivaltahan tuo näyttää ja kaiken lisäksi tiedän, että meillä on siellä ihan hauskaa, vaikka Frit-paralle ei varmaankaan löydy kovin paljon nuuskittavaa.

Vaikka mistä tuota tietää. Yhtenä päivänä kiersimme Vuosaaren golfrataa. Pohjoispäässä tien toisella puolella on lammikko, jonka rannalle Frit veti kiihkeästi. Siellä se kaivoi ja kaivoi suurta ruohotupsua, ja minusta näytti kuin se olisi ottanut jotain suuhunsa, vaikka ei yleensä syö maasta. Yritin katsoa, pureskeleeko se, mutta en nähnyt mitään epäilyttävää. Frit katsoi viattoman näköisenä, silmät kirkkaina takaisin. Se kulki kuitenkin tavallista määrätietoisemmin eikä hirveän paljon nuuskinut. Kun pääsimme kotiovelle, se pudotti suussaan muutaman kilometrin matkan kantamansa golf-pallon. Oli siis haistanut sen tieltä asti ja kaivanut vielä syvältä ruohotupsusta esiin. Minusta golf-palloissa ei ole oikeastaan mitään hajua.

Eilen siunasin taas hartaasti internettiä. Työni vuoksi mietin, minkälainen mahtoi olla kaakinpuu, jonka juurella seisottiin. En muistanut nähneeni kuvaa. Vaan sieltäpä löytyi kuva Juho Rissasen maalauksesta Rauta kaulassa, jossa mies seisoo kaakinpuuhun kytkettynä. Aika hurja vekotin, en olisi arvannut niin armottomaksi. Jalkapuita olen nähnyt. Niissä sentään vain istuttiin jalat puussa oleviin reikiin työnnettynä kirkkokansan katsottavana. Häpeä oli suuri, mutta fyysinen kärsimys huomattavasti vähäisempi kuin kaakinpuussa.

Kaakinpuusta vähän kauniimpiin näkyihin: yllätysiloihini. Kumpikin amaryllis oli kukkinut kaksi vanaa kukkia täynnään. Nostin lyhyet tyhjät varret sivuhuoneen ikkunalle piiloon. Sinne jäivät unohduksiin.

Kun hyasintit olivat vuorostaan kukkineet loppuun, menin viemään niitä amaryllisten kavereiksi. Siellä olivat vastassa jo liki kukassa olevat amaryllisten nuput korkeiksi kasvaneiden varsien päässä. Nyt ovat molemmat kukassa ja jälleen esillä iloinani toinen ylvään punaisena, toinen leikittelevän vaaleanpunaisena huiskaleena.

Kohta ulos kahlailemaan. Talvi!