perjantai 20. lokakuuta 2017

Luin HBL:ää ja taas harmittaa

Ei suinkaan HBL, sille annan täydet pisteet. Edessäni on avattuna viime sunnuntain, 15.10. lehden ensimmäinen aukeama. Siinä katseen vangitsee Mauri Kunnaksen kirjan suuri kuva, jossa on Kustaa III kaikessa komeudessaan. Siis haloo: lastenkirjan kuva.

Entä seuraava aukeama: Tarina Mauri Kunnaksesta ja Koiramäen Suomen historiasta. Ja taas haloo: lastenkirjasta, koko lehden seuraava aukeama.

Milloinkahan olen viimeksi nähnyt jossain muussa suomalaisessa päivälehdessä moista. Jos sinä olet, kerro!

Eikä toisin ole Ruotsissakaan. Lasten ja nuorten lukeminen otetaan siellä nykyisin jo vakavasti. Olisiko syynä se, että Ruotsissa herättiin jo vuosia sitten huomaamaan, miten nuorten lukeminen ja lukutaito olivat heikentyneet? Ei tiedetty perheissä, ei kouluissa, ei liioin kirjastoissa, miten tärkeää on, mitä kirjoja ilmestyy, mitä niistä voi suositella kullekin ikäluokalle. - Meillähän ilmestyy lasten- ja nuortenkirjoa vielä paljon, varmasti aivan jokaiselle jokin.

Suomessa on nyt muutama vuosi elvistelty Pisa-tutkimuksen hyvillä tuloksilla, jotka ovat kuitenkin rapistumassa hyvää vauhtia. Täytyykö tosiaan mennä pohjalle, ennen kuin herätään? Täytyykö kielemme "uudistua" täysin vieraan kielen sanoilla, ennen kuin asia otetaan vakavasti. Sillä niin se vain on, että oma kulttuuri lähtee omasta kielestä, perinteestä ja historiasta. Omasta kielestä, perinteestä ja historiasta!

Mietin usein taistolaisia. Pikkusiskoni kuului joukkoon, ja miten elävää ja väkevää siellä oli nimenomaan kulttuuri. Noista vuosista muistetaan erityisesti vahvoja lauluja, runoja, näytelmiä,  kirjoja. Niillä saatiin nuoret mukaan ja vannomaan taistolaisuuden nimeen.

Siis ihan totta, harmittaa, suorastaan suututtaa. Emmekö me enää osaa kertoa kulttuuritoimittajille sanomaamme oikein? Juuri he toimivat kielemme ja lastenkulttuurimme portinvartijoina. - Huhuu, herätys! Olette ihan oikeasti hurjan tärkeitä tyyppejä! Mutta jos ette nosta esiin lastenkulttuuria, ei kohta ole aikuisiakaan, jotka piittaisivat kielestä lukemisesta ja omasta kulttuuristamme tuon taivaallista.

Minun mielestäni tilanne on tämä. Väittäkää vastaan, jos teillä on parempia komeuksia ja näkemyksiä!

lauantai 14. lokakuuta 2017

Turku, Kuopio, sadetta



Tämä syksy ei ole ollut parasta mahdollista matkusteluaikaa, vaikka eipä tuota ollut suuri osa kesästäkään. Onneksi bussilla ja junalla pääsee, sillä sateessa ei ole kiva ajella pitkiä matkoja. Tai oikeastaan, pitkiä matkoja ei ole kiva ajella yksin kauniillakaan säällä. Turkuun vielä menisi, mutta Kuopio edestakaisin kahdessa päivässä olisi jo liikaa.

Turun kirjamessuilla lauantaina tuntui, ettei niin paljon kävijöitä ole ollut milloinkaan ennen. Kokonaiskävijämäärä ei kuitenkaan ylittänyt viimevuotista. Ilmeisesti ihmiset vain osuivat lauantaille, niinpä Hiljasta keskustelemistamme kuulemassa oli ihan mukavasti joukkoa. Haastattelijana oli Robustoksen Heikki Savola ja kuvan on ottanut Kirsti Kuronen.

Turussa puhuin siis valmiista työstä, Kuopiossa olin jo seuraavan aiheen parissa. Matka olikin varsin antoisa. Tapasin tietäviä ihmisiä ja sain ajattelemisen aiheita.

Jostain kumman syystä mielikuvani Kuopiosta olivat varsin vähäiset, vaikka veljeni perheineen asui siellä monta vuotta ja vierailin heidän luonaan usein. Hiihtomatkoilla saatoimme yöpyä Kuopiossa tai ainakin käydä Puijolla kävelemässä sen jälkeenkin.

Erityisesti ihastuin nyt keskellä kaupunkia helposti tavoitettavan Korttelimuseon vanhaan miljööseen ja torin komeaan jugend-kauppahalliin. Eikä se hassumpi kaupunki ole muutenkaan. Palaan varmaan vielä pariinkiin kertaan.

Henkilön Outi Pakkanen kuva.Turun ja Kuopion väliin mahtui kirjailijaliiton 120-vuotisjuhla. Paljon tuttuja tietenkin ja hyviä puheita. Todisteeksi liitän Outi Pakkasen ottaman kuvan oikein maljan kera. Se on juuri sopivasti hieman pehmennetty, niin kuin varttuneempien filmitähtienkin kuville aina tehtiin vanhaan hyvään aikaan. Nykyisin kamerat ovat harmillisen tarkkoja.

Syksy on siis lähtenyt mukavan napakasti käyntiin. Lukemista vain on taas niin paljon, että huolestuttaa selkäni vuoksi. Jos jollakulla on käyttämätön kuntopyörä, johon voi liittää telineen kirjaa tai lukulaitetta varten, olisin vallan kiinnostunut. Koira onneksi toimii henkilökohtaisena piiskurina, mutta hyvä olisi pieni liikuntatuokio myös työtä tehdessä.

Värejä, värejä, luonto hehkuvaisena. Nauttikaamme!



torstai 5. lokakuuta 2017

Hilja heräelee

Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä ilmestyi toukokuun lopulla ja nyt olen aloittanut siitä puhumisen siellä ja vähän täälläkin. Onneksi, sillä täydellinen hiljaisuus kirjan ympärillä on sekin kertaalleen tuttua, ja sitä tietysti aina pelkää.

Turun kirjamessut alkavat huomenna. Olen siellä esiintymässä lauantaina 7.10.

Hiljasta minua haastattelee Jouni Lehtinen Kallas-lavalla klo 14.20-14.40

Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla A 17 olen 15.45 Liisa Lauerman kanssa. Otsikkomme on
Tutkivia ääniä. Puhumme siis kirjojen taustatyöstä.

Sillä sehän se on taas alkanut seuraavaa varten. Lukemista on  ihan mahdottomasti, ja suurin ongelma on aina löytää kaikkien virallisten tietojen ja epävirallisten luulojen takaa elävä ihminen omissa ympyröissään.

Joudun taas myös pähkäilemään oikein perusteellisesti sitä, miten asian esitän. Kun suurin osa aineistoa on vanhaa ja kieli sen mukaista, miten kirjoittaa niin, että nykyihmien jaksaa sitä lukea, mutta pääsee myös mahdollisimman oikeanlaiseen tunnelmaan. Siinä minulla on taas pohtimista pitkäksi aikaa. Yleensä aloitan jossain vaiheessa jo kirjoittamisen, mutta melkoisella varmuudella kieli ja tyyli muuttuvat matkan varrella melkoisesti. Se taitaa olla myös kirjoittamisen viehätys. Etsiä ja etsiä ja toivoa löytävänsä.

Seuraavaksi puhun Hiljasta 18.10. klo 18 alkaen Järvenpään kirjaston Tyyni Tuulio -salissa

Tulkaa kuulemaan, kyselemään, juttelemaan ja moikkaamaan. Elän toivossa.




keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Siinä se nyt on

Ja minä olen tyytyväinen. Olin nimittäin aika epävarma tähän työhön ryhtyessäni. Tuttu kustannustoimittaja kysyi, kiinnostaisiko minua tehdä kirja hänen tuttunsa tähänastisista vuosista. Sanoi miettineensä, kuka synkkaisi Sirkan kanssa, ja päätyneensä minuun. Hän vakuutti Sirkan olevan tutustumisen arvoinen.

En kuitenkaan ole koskaan ajatellut tekeväni tämänkaltaista teosta. Kirjan sankaritar on itse vastaanottajana ja koko suku arvostelemassa tulosta. Entä jos en tuntisi pääseväni lähelle häntä, jos perheellä olisi oma tiukka käsityksensä siitä, mitä he olivat kirjalta halunneet, jos ja jos. Vannotin Sirkkaa ja perhettä antamaan minulle vapaat kädet, tietenkin siltä pohjalta, mitä kaikkea kuulisin ja lukisin. He ovat kaikki lukevia ihmisiä ja lupasivat. Myös Sirkka. Lopulta päätin luottaa ehdottajaan ja heihin ja lähdin tälle matkalle.

En ole katunut. Tutustuin monipuolisesti luovaan, monia vaiheita elämässään kokeneeseen, ihanaan ihmiseen. Ystävystyimme. Viime lauantaina vietimme kaikkien Sirkan lasten, lastenlasten ja lastenlasten kanssa hänen 90-vuotispäiviään. Koko Sirkan jälkipolvi oli mukana pienimpiä natiaisia myöten. Se jo kertoo hänestä aika paljon.

Vanhat kirjeet olivat Sirkan omien kertomusten ohella parasta antia, mutta myös lapset kertoivat kokemuksiaan ja antoivat lisätietoa Sirkasta aika nuorena monen lapsen äitinä. Opin itse lisää paljonkin. Kirjassa on 209 sivua ja monta juttua olisi tietysti vielä ollut kerrottavaksi. Ehkä sitten 100-vuotisjuhlissa.

Senkin tässä opin, että joskus kannattaa lähteä mukaan, vaikka onnistuminen tuntuisi miten epävarmalta.

torstai 7. syyskuuta 2017

Kohtalottaren Sormi

on tökännyt ja osunut.

Ahneus on selvästi vallannut minut viime aikoina. Maalla oli niin valtavasti kaikenlaatuisia sieniä, että niiden metsästyksessä on näköjään aika hurahtanut. Iso pakastin on jo täpötäynnä, kohta täytyy kai aloittaa pienen jääkaapin alapakastimen täyttäminen. Menisihän tämä jotenkin, jos en olisi liian tarkka sienten siivoamisessa.

Lapsuuden kokemukset tekevät monenlaisia haittoja, tämä on yksi omistani. Jouduin kerran kylässä syömään sienikastiketta, jonka hiekka ja kivet rahisivat hampaissa koko ajan. Sain ruuan jotenkin alas, mutta en ole toipunut kokemuksesta koskaan. Niinpä sienten perkuuni nauratti miestä pitkään. Nyt hän on jo tottunut. Joten, kun ensin rämmin sienimaastossa, sen jälkeen perkaan ja paistan päivän saaliin, aikaa tosiaan kuluu. Eikä sienihurmassa ehdi oikein muuta ajatellakaan.

Paitsi:
Uskotko Kohtalon Sormeen tai tässä tapauksessa Kohtalottaren? Minä en aina oikein tiedä, mitä siitä ajatella, mutta kun se sattuu tökkäämään, pakko siihen on ainakin silloin uskoa.

Olin koko päivän miettinyt, mihin ryhtyisin seuraavaksi. Hätää ei ole. Ensi vuodelle on jo kahden, yhden lasten- ja yhden lasten- ja nuortenkirjan sopimukset allekirjoitettuina. Olin siis miettimässä vähän suuritöisempää vuoden 2019-kirjaa. Juuri silloin sain viestin hyvin arvostamaltani kirjamaailman ihmiseltä ja kysymyksen: Oletko miettinyt tästä ihmisestä kirjoittamista.

Osui suoraan maaliin. Kaiken lisäksi minulla on jo vanhaa materiaalia hänestä aika mukavasti. Sekin oikeastaan sattuman ansiosta,  Olin saanut niitä kerran lahjaksi hyvältä ystävältä, jonka isä on ollut innokas kirjojen keräilijä.

Niin että ei tässä nyt muu auta, kuin uskoa siihen Sormeen ja alkaa työskentely. Aikaa ei ole yhtään liikaa, sillä aikamoinen homma hänenkin kanssaan tulee. Siispä sievä niiaus Kohtalottarelle, silmälasien puhdistus ja katseen skarppaus kohti tulevaa. Taas mennään!




tiistai 15. elokuuta 2017

Vapaus

Niin paljon kuin kirjoittamisesta pidänkin,  monen työteliään kuukauden jälkeen koittanut vapaus tuntuu melkoisen mukavalta. Olen ehtinyt lukea toisten tekstejä, mihin kirjoittamiskiireessä en edes uskalla ryhtyä. Olen sienestänyt liki sekopäisenä tästä äkillisestä runsaudesta ja jopa katsellut muutamia suosikkisarjojani Areenasta. "Kat hattumpaa, ei hattumpaa." kuten Paloheimon runon teksti vakuuttaa. Tosin se jatkuu: "Titä jellonakt minäkin entin luulin". Jellonia ei sentään ole ollut näköpiirissä.

Sen sijaan jalohaikara on ollut täällä Mäntyharjun "lauhkeassa tai trooppisessa" ilmastossa uusi tuttavuus. Harmaa- ja kaulushaikarat ovat vanhoja tuttuja, mutta nyt tyylikäs jalohaikara ilmestyi maisemaamme. Kaunis on hän.

Voi sanoa, että oli jo korkea aika myös päästä tekemään normaalisti kevättöihin kuuluvaa mökkitontin siistimistä. Sitä tein tänään. Eilen koettelin kuntoani Repoveden ihanan luonnonsuojelualueen mäkisessä maastossa ja totesin sen pahasti rapautuneen kaiken koneella istumisen seurauksena. On syytä ottaa keuhkojeni hapenottokyky vakavasti, etten rapaudu lopullisesti.

Luonto on ollut jälleen kerran armollinen. Lämmintä ja aurinkoista vihdoin nyt, kun ehdin siitä nauttimaan. Myrskykin meni ohi tavallisena räväkkänä ukkosena aiheuttamatta mitään vahinkoa. Meillä on täällä tosin suotuisa mikroilmasto, sillä toisella suunnalla on Salpausselän jatke ja toisella pitkä järvi, joten ukkoset eivät yleensä vaivaudu päällemme.

Vakaviakin asioita olen ehtinyt pohtimaan. Olen surrut sitä, miten ainakin televisio ymmärtää satavuotiaan itsenäisyytemme korostamisen jatkuvaksi sarjaksi sotatapahtumien kertaamista. Eikö paljon paljon paljon tärkeämpää olisi kertoa rauhanomaisista saavutuksista, miten niihin on päästy, keitä voimme kiittää niistä monista hyvistä asioista, jotka olemme saaneet ja saavuttaneet. En halua mitätöidä sodissa tappamaan pakotettujen miesten kärismyksiä, mutta en liioin halua sodista ja tappamisesta yhä vain, itsenäisyyspäivästä toiseen, vuodesta toiseen puhuttavan ihannoiden, juhlittavan aseita esittämällä ja kalistelemalla. Ihailen mieluummin rauhan tekoja. Mutta milloin niistä puhutaan ja milloin kerrotaan niiden sankareista? Nyt olisi oikea aika.



sunnuntai 6. elokuuta 2017

Mökkihommia

Kun aloittaa alkukesäisin yleensä hoidettavat hommat elokuun puolella, vetää vähän kiireeksi. Eivätkä usein ropsahtelevat sadekuurot juuri asiaa auta. Kaiken lisäksi nettiyhteys oli pitkään vain uudessa kännykässä eikä sen jakaminen läppäriin meinannut onnistua viisaammiltakaan. Lopulta ongelma sentään ratkesi. Nyt toimii.

Tosin juuri tällä hetkellä olen taas kaupungissa käymässä. Täälläkin on yhtä ja toista sellaista, jota mökiltä käsin ei voi hoitaa. Parin päivän päästä sinne takaisin.

Täällä hoidettaviin asioihin kuuluu Sirkan taitto, jonka pitäisi tulla huomenna. Kunnon tulostin on vain täällä. En osaa oikolukea kunnolla kuin paperilta, tai näköjään en ihan kunnolla siltäkään, jos kerran läpi pääsee niin harmillisia kirjoitusvirheitä kuin se yksi ikävästi puutteellinen luku Hiljassa on. Onneksi sentään on jo ollut sitä ennen oikein.

Luonnon  omaa kalliotekniikkaa Turunvuorella, Mäntyharjulla
Mökillä onkin sitten mietittävä ihan muuta. Miten saan maastosta liiterin kulmille aikamoisen määrän koivujen pätkiä, jotka ovat harmillisen painavia. Miten ehdin ja jaksan kerätä kaikki kantarellit, joita nousee suorastaan hurjaa vauhtia. Ahomansikoitakin on poikkeuksellisen paljon. Ja muuten täällä kaupungissakin sisäpihan viinirypäleeseen on tulossa kaikkien aikojen rypälemäärä. Jos vain ehtivät kypsyä syksyllä. Ei tämä hidas kesä siis kaikella tavalla huono ole. Luonto kukoistaa.

Harri Tarkan kuvittama lastenkirjakin lähti muutamalle kustantamolle. Saapa nähdä, kuka sen julkaisee. Kuvat ja värimaailma ovat kyllä tosi kivoja, joten en ole oikeastaan huolissani sen suhteen. Nyt tekeekin mieli taas tehdä ainakin lapsille lisääkin. Mietin nuorillekin, mutta tämä mietintä on vasta myssyasteella.

Eipä siis muuta kuin sieni- ym-nautintoja itse kullekin!