maanantai 21. joulukuuta 2020

Nettiä, hiekkaa ja joulua


 Vihdoinkin! Monien harmittelujen ja mutkien jälkeen sain toimivan nettiyhteyden. Edellisessä asunnossa ei toiminut kuin pieni tabletti silloin tällöin sekä kännykkä. Vaihdoin muustakin syystä seinänaapuriasuntoon, ja lopulta ihme on tapahtunut. Ei suinkaan niin, että yhteyteni toimisi tämän asunnon hyvän yhteyden kautta, vaan nyt toimii edellisen asunnon yhteys, aika heikko. Pääasia kuitenkin, että toimii, sillä työssäni tällä hetkellä tärkeintå on tietojen hakeminen. Niitä ei löydä kuin netin kautta. Niin ja tablettiin en tietenkään enää saa yhteyttä.

Olen tosin tilannut tänne antikvariaateista kaksi kirjaa, mutta saa nähdä, tulevatko perille. Vähän harmittaa olla täällä juuri työn tässä vaiheessa, mutta toisaalta selälleni ei voi enää muuta tehdä kuin varoa kylmää ja liukasta. Asiantuntijan vahva varotus oli, että kipua ei saa päästää kroonistumaan. Täällä sitä ei tapahdu, kun ei tarvitse edes miettiä koko asiaa. Kävelemme Tesse-pennun kanssa vähintään 8 km päivässä, mutta tänäänkin tulee 11. Kun ison osan siitä tekee vielä pehmeässä Saharan hiekassa, kyllä se liikunnasta käy.

Saharan hiekka on toisaalta ihanaa, mutta aina asunnolle palattuani mietin, miten paljon sitä täytyy täällä astikin olla. Kenkien mukana tulee sellaiset annokset, että kun niin epäilemättä tapahtuu myös muille, rannalta kulkeutuu pois päivittäin melkoinen määrä. Olen tosin pari kertaa katsellut Saharaa lentokoneesta, ja kyllähän siellä hiekkaa riittää. Kerran on oltu jollain reissulla Saharan kulmallakin ja vakuututtu samasta. - Autsch, miten ikävä noista muistoista tuli päästä taas joskus kunnon reissuun. Saa nähdä, milloin sekin viimein tapahtuu.

Tällä hetkellä voin sanoa, että kirjoitustöitä on vähän limittäin ja lomittain kolme. Saarikirja on tulossa ja vaatii tietysti vielä omat vaiheensa. Suurisuurisuuritöiseen Sibeliuksen perheen tytöistä toiseksi vanhimman, Ruthin, kautta kertovaan kirjaan haen tietoja, ja uusi tietokirjakin on pohjustettavana. Pää on aika kierroksilla, eniten Ruthin vuoksi. En vielä ole saanut selvyyttä, miten kerron, ja siinä onkin tekemistä. 

Mahtava isä tahtoo tunkea koko ajan etualalle, vaikka sitä en aio hänelle suoda. Paljon pitää silti hänestäkin tietää. Kaiken lisäksi hän on yllättänyt minut täysin. Onkin ollut lapsia ymmärtävä hellä ja kekseliäs isä. Tietenkin osin enkin vuoksi, ettei noihin aikoihin isien tarvinnut pahemmin ottaa perheen käytännön arjesta huolta. Mutta se seitsemän otsarypyn tuikean näköinen mies hän ei ole kotonaan ollut, vaikka hänen työskennellessään on talossa täytynyt olla ehdoton hiljaisuus. Lapset ovat kuitenkin mukautuvaisia, sen näkee taas Sibeliuksen perheen elämässäkin. En odottanut aloittaessani aivan näin mielenkiintoisia tuloksia.

Ja ihanaahan tämä kaikki on. Olen onnellinen niin kauan kuin saan tehdä tätä rakastamaani työtä: kirjoittaa. 

Tämän kuvan myötä haluan toivottaa täälläkin oikein hyvää ja lohdullista joulua näinä erikoisina aikoina.


torstai 12. marraskuuta 2020

Melkein lentoon lähdössä


 Tätä tämä nyt alkaa olla. Hämärä antaa kättä   toiselle, ja kynttilän lempeä tuike pehmentää oloa. 

 Meillä on menossa koiruuden opettaminen   lentokonelaukkuun. Se on aina matkustanut   kopassa automatkoilla eikä kärsi siitä. Uusi pehmeä  ja matala kabiiniin menevä laukku on kuitenkin yllättävän vaikea juttu. Tesse on hiljaa, kun onnistun sen laukkuun tunkemaan, mutta tuleva matka huolettaa minua silti. Ensi viikon lopulla on lähtö ja monenlaista täytyy ehtiä sitä ennen.

 Onneksi ainakin juuri nyt mieli on hyvä. Sain   keväällä ilmestyvän Suomen lasten saariseikkailut   loppuun ja nyt jännitän Minervan kustannuspäällikkö Maria Säntin kommentteja. Toivon tietysti kovasti niiden jälkeenkin mieleni pysyvän hyvänä.

  Nyt selailen uudelleen jo luettuja ja viime aikoina   löytyneitä uusia seuraavan kirjan taustamateriaaleja.   Niitä on! Mitä niistä otan matkalle lupaan, mistä otan valokopioita, mitkä ehdin lukea uudelleen palattuani. Ja nautin taas täysillä! En tiedä, mikä vaihe näiden tietoromaanien tekemisessä on hauskinta. Tiedon hakeminen ja löytäminen ainakin on aina yhtä  jännittävää. Se pieni tutkija minussa nauttii koko ajan.

Viime aikoina on tehty paljon lasten ja nuorten lukemisen edistämiseksi. On myös löydetty uusia ja ainakin tehokkaalta vaikuttavia keinoja. Esimerkiksi Kirjastolehdessä 4/2020 on monta lukemisen arvoista juttua vaikkapa kirjastoissa luettavaksi  juuri nyt. Suosittelen!

Ja toinenkin suosittelun aihe nousi tänään mieleen. Jo ilmestyneen Into-tontun ilmalento -joulukirjan kuvittajan Harri Tarkan mielikuvitus ont kerta kaikkiaan mainio ja tuottelias. Myös hänen taulunsa sekä college- ja t-paitansa ovat täysin omanlaisiaan. Käy katsomassa www.etsy.com/shop/ArtHarri ja muista samalla, ettei jouluun niin kovin pitkä aika ole. Tuo kuva on yksi esimerkki, mutta sieltä löytyy monenlaista muutakin valloittavaa. 


Seuraavan kerran kirjoitankin sitten Portugalista. Pidä peukkuja, että matka sujuu hyvin. Tesse on niin vilkas ja itsepäinen, että saatan olla mekomoisen väsy tyttö perille päästyämme.
Älköön varjosi kaventuko!

torstai 29. lokakuuta 2020

Kirjoista ja kristallikruunuista

 Yritin kovasti katsoa jotain, mutta ei onnistunut. Hämärä verkosto sotki näkymän. Aikani yritettyäni huomasin syyn. En ollut muistanut avata silmiäni.

Niinpä niin. Tuo tapahtui viime yönä unessa, mutta pätee myös hereillä. Monessakin eri yhteydessä on terveellistä avata silmänsä kunnolla ja katsoa, eikä vain hajamielisesti vilkaista. Tässä ajassa tuntuu olevan erityisen paljon sellaista, jota pitää katsoa hyvin tarkkaan ennen mielipiteen muodostamista. Eikä senkään jälkeen voi olla varma.

Siitä miten kirjamessut tänä vuonna sujuivat, on ollut helppo muodostaa mielipiteensä. Olen katsonut muutamia haastatteluja, ja onhan siellä ollut katsottavaa. Esimerkiksi Karo Hämäläisen Linna-kirja täytyy hankkia haastattelun katsottuani, niin hyvä ja rennon informatiivinen keskustelu hänellä oli Antti Majanderin kanssa. 

Sen sijaan lastenkirjojen osalta en ole tyytyväinen messujen antiin. Tuntuu, että aina vain saa hokea samaa: lukevista lapsista tulee lukevia aikuisia. Jos lastenkirjat unohdetaan, ei se ainakaan lukemista palvele. Eikö tässäkin olisi syytä päättäjien avata silmänsä. Tänä vuonna on tullut monia lastenkirjoja, jotka olisivat ansainneet paikkansa kirjamessuilla. Luulisi lisäksi koulujen ympäri Suomea voivan käyttää paremmin kirjamessujen antia hyväkseen nimenomaan tässä virtuaalimuodossa. MIKSI lastenkirjojen osuus oli niin vähäinen? Tästä kirjoitti lastenkulttuurivinkkari Vaidekin omassa blogissaan.

Samaan moiteluokkaan kuuluu nykyisin myös kirjastojen lastenkulttuuria käsittelevien lehtien osuus. Esimerkiksi Lastensuojelun keskusliiton julkaisemaa Lapsen maailmaa näyttäisi tulevan vain muutamaan pääkaupunkiseudun kirjastoon. Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden tilanne on jokseenkin sama. Määrät ovat vähentyneet vuosi vuodelta. 

Syksy sentään on hellinyt lämmöllään. Silti ne monet uimarit, joita näen koiruuslenkillämme lähes joka päivä, saavat ihoni usein kananlihalle. He tosin vakuuttavat olevansa uinnin jälkeen aina kuumissaan ja tallustelevat tyytyväisinä märät jalat paljaina kohti kotejaan. Huh!

Koiruuslenkeistä Tesseen, niiden varsinaiseen tärkeään syyhyn, jota kiitän päivittäin ulosraahaamisestani. Eilen tuli jo täyteen 2/3 vuodesta, eli Tesse on nyt kahdeksankuinen. Aamulla juon hätäisesti vähän kylmää kahvia piparin kanssa, ja pian sen jälkeen ollaankin jo lenkillä. Säällä kuin säällä on ainakin toistaiseksi tehty noin kolmen kilometrin lenkki (ja pari saman pituista lisää päivän kuluessa). Siellä aina herään ja vasta lenkin jälkeen on vuorossa kummankin aamupala. 

Kuvassa Tesse on kaverinsa Millin kanssa. Tesseä vähän vanhempi Milli, 11 v,  kastui vähän tulomatkalla meille ja on sen vuoksi huolellisesti kääriytynyt pyyhkeeseen.

Tähän vielä Ruth Snellmanin ohjeita kirjasesta Nainen ja hänen kauneutensa, julkaisuvuosi 1934:

Oikea suurmaailman nainen onkin hyvin varovainen käyttäessään korujaan. Koskaan hän ei käytä niitä päivisin; aistikas sormus, ohut rannerengas tai helmikaulanauha tai kaulaketju riittävät. Sitä vastoin iltaisin ottaessaan osaa juhlatilaisuuteen tai muuhun sellaiseen - t.s. iltapuvun kanssa - Koristeet ovat suorastaan välttämättömiä. Tämähän onkin selvää, sillä kirkkaiden kristallikruunujen valossa säihkyvät jalokivikorut häikäisten ja helmet luovat kuutamoista hohtoaan lumoavasti. - Hyvä maku korujen käytössä antakoon kuitenkin jokaiselle naiselle vissit ohjeensa.

Ettäs tiedämme, kun taas kirkkaiden kristallikruunujen valossa pääsemme juhlimaan.

torstai 15. lokakuuta 2020

Pienen juhlan aihe on tämäkin


 Ostin mansikoita, jotka eivät maistu erityisen makeilta eivätkä kovin vahvasti mansikoiltakaan. Sitä mieltä tuo viereinen tuntuu itsekin olevan. 

Tai sitten se vaan on hurjan ujo mansikkainen, kuten alemmasta kuvasta voisi päätellä. Riippuu tarkastelukulmasta, niin kuin vähän kaikki tässä maailmassa. Ja tarkastelukulmiahan riittää. Niin kuin riittää makujakin,

Onneksi niitä erilaisia makuja riittää. Mitä tästä elämisestä tulisi, jos kaikki haluaisivat aina samaa. 



Juhlan aiheesthan otsikko lupaa minun puhuvan eikä mansikoista. Kyllä vain. Olen saanut suuren huolen pois harteiltani, sillä pitkän etsiskelyn jälkeen löysin miehen kaatamaan kesämökkitontin vaaralliset puut. Yksi niistä oli valtavan korkea ja jo laho. Sen kaatosuunta hänen oli valittava tarkkaan. Jos se kaatuisi yhteen suuntaan, vanha mökki olisi vaarassa, jos toiseen, uusi mökki. Jos kolmanteen, se kaatuisi sähköjohtojen päälle ja neljännessa rysähtäisi laiturille.

Niin vain pieni kolo sentään löytyi ja minulle kohosi hiki pintaan, kun odotin puun kaatumista. Tietysti se meni tarkalleen ssuunniteltuun paikkaan. Eihän kaataja muuten olisi moninkertainen Suomen ja maailmanmestari työssään. Huh-huh! Vilpitön ihailuni sellaiselle taidolle.

Toinen juhlan aihe on se, että huomasin tämänvuotisen selkokirjani osuneen 25 vuoden päähän ensimmäisestäni Onni on Omenatiellä. Ja siinä yhteydessä mietin taas, miten hienoa on, että meillä on nykyisin kustantajia kuten Avain, joka on ottanut ohjelmaansa enemmänkin selkoa. Sen tarve on kasvanut monesta syystä. Lasten kohdalla  huomataan tarve jo ajoissa, ja sitä osataan nykyisin käyttää myös ikääntyvän väestön lukemisongelmiin. Pelkästään näön heikkeneminen voi viedä lukuilon, mutta selkokirjojen iso kirjainkoko ja selkeät rivivälit auttavat. Lisäksi niiden määrä, joiden kotikieli on muu kuin suomi on myös koko ajan lisääntynyt.

Onni on Omenatiellä -kirjan julkaisi Kirjastopalvelu ja se oli ensimmäisiä, ehkä ensimmäinen selkokirja, josta oli kritiikki Hesarissa. Kritiikkejä ei ole viime aikoinakaan paljon näkynyt, mutta jonkin verran on sentään käyty keskustelu selkokirjojen merkityksestä. Sillä totta se on: Jokaisella täytyy olla oikeus lukemisen onneen. Omenatiellä tai aivan missä vain.

Tänä vuonna minulta on siis tullut neljä kirjaa, ja olen uskonut, ettei sellaista ole aiemmin tapahtunut. Onpa sittenkin. Vuoteen 2008 osui sama määrä. Silloin tuli Kummisisko, Pähkinäpuinen lipas, Suomalaisia suurnaisia, selkokirja sekin ja Unelmien varjot. Romaani Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905-1928.

Eikö tässä nyt ollutkin pienen juhlan aihetta, varsinkin kun periaatteeni on: Aina on juhlittava, jos siihen suinkin on aihetta! Murheen aiheita riittää aina ainakin jossain määrin.

lauantai 10. lokakuuta 2020

Valmiina jouluun?

 Mepä ollaan. Jouluinen Into-tontun ilmalento, neljäs kirjani tänä vuonna, on ilmestynyt. Jihuu!


Aina nuo kirjapaketit pystyvät yllttämään. Puhelin kilahti eilen ja siellä oli ilmoitus noudettavasta paketista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en varmasti ole tilannut mitään viime aikoina. Seuraavaksi heräsikin jo utelias odotus. Entä jos se onkin Into. Ja sehän se oli. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin lähteä hakemaan sekä pakettia että sampanjapulloa. Ystävätkin ehtivät illaksi iloitsemaan kanssani. 

Kirjan kuvittaja on Harri Tarkka, ja minä sitten pidän hänen aivan omanlaisesta tyylistään. Siinä on mukana vauhtia ja hauskaa rentoutta. En ole nähnyt Harria työnsä ääressä, mutta tuskin hänellä kovin syvää ryppyä otsassa on voinut olla kirjan kuvia tehdessään. 

Harrin kanssa meillä on muutakin yhteistä. Hän on tyttärenpoikani kummi, ja sitä kautta häneen tutustuinkin. Aikani toivoin mielessäni, että tekisimme kirjan yhdessä ja lopulta ehdotin sitä hänelle. Kaksi Intoa on siitä jo tuloksena. Meidän pitäisi oikeastaan yhdessä ojentaa kirja Artulle, vaikka hän ei enää lastenkirjaiässä olekaan. 

Alla olevan kuvan otin koiruuslenkillä. Siitä on hauskaa tarkastella, mikä kaisloista on kuvajaista ja mikä itse kaislaa. Tänä syksynä on ollut niin paljon ihania ilmoja, että lenkkimme alkavat olla jo melkein huolestuttavan pitkiä. Ne vievät melkoisesti aikaa, vallankin kun toisen meistä on nuuskittava kaikkea kaiken aikaa. On se onneksi jo oppinut vähän tottelemaan ja saatamme joskus päästä muutamia satoja metrejä aivan reipasta vauhtia, kunnes tulee melkein käden irti repäisevä pysähdys.


Yksi lenkkisuunta on minulle erityisen mieleinen. Jonkin matkaa tiestä on omakotitalo  ja niiden välissä pieni metsikkö. Puiden kätköön on rakennettu reilun kokoinen maja puuhun. Maja on hyvin tehty, siinä on jopa sievät verhot ikkunoissa. Majan alle on kiinnitetty hevonen. Hevosen runko on korkeahko puupukki, jonka päällä on tumma vaate ja sillä satula. Hevonen riemastuttaa aina sen nähdessäni. Joku on nähnyt vaivaa, sillä melkoisella varmuudella avuksi on tarvittu aikuinen tai ainakin melkein aikuinen, ennen kuin niin hienoon tulokseen on päästy. Valitettavasti en voi hiipparoida ottamaan kuvaa, sillä tunkeutuisin silloin toisten tontille.

Pian tuon näkymän jälkeen toisen omakotitalon pihalla on Muumien torni, jonka toisesta kerroksesta pääsee alas laskettelemalla liukumäkeä. Hieno on sekin.

Poikani kertoi mukavan jutun, jonka haluan jakaa. Hänen ystävänsä ottaa hoivatakseen löytökissoja. Ei kovin monia kerralla, mutta useampia kuitenkin. Nyt hänelle oli tullut kantava narttu, joka  synnytti pian seitsemän pentua. Viimeisenä syntynyt oli hyvin pieni ja pieneksi se on jäänytkin, kehittyykin vähän muita hitaammin.

Nyt pennut ovat jo sen kokoisia, että tuovat ylpeinä saalista näytettäväksi, hiiriä tietenkin. Pikkuinen ei ollut tuonut vielä mitään, kunnes vähän aikaa sitten kantoi ylpeänä kotiin ensimmäisen saaliinsa, kastemadon. Tietenkin se sai aivan yhtä suuret kehut kuin muutkin ja tuntee varmaan olevansa jo melko iso kissa. 

Nyt takaisin työn kimppuun. Olen lukenut taas niin upeita saaritapahtumia ja tarinoita, että iloitsen tästä työstäni joka päivä.  Meneillään on Jurmo, missä olen Histamiini-purjeveneellämme käynyt lukuisia kertoja. Sen historiasta en ole tiennyt juuri mitään, vaikka sitä löytyy paljon ja hyvin mielenkiintoista. Alan tietää. Ainakin jotain.

Nautitaan tästä lämpimästä syksystä!




lauantai 19. syyskuuta 2020

Kirjailijan onnenhetkiä

 Olin  kirjailijavieraana Orimattilassa. Ja voi, miten iloiseksi ja onnelliseksi käynti minut teki. Eivät lapsilukijat ole minnekään hävinneet. Oikeanlaisella kannustuksella he löytävät kirjat juuri kuin ennenkin. Tämmöisiä hetkiä elin:

Eilen 18.9. oli Lasten ja nuorten tietokirjapäivä. Suomen tietokirjailijat tarjosi kahdenkymmenen kirjailijan  vierailuja kirjastoille, ja minä pääsin vierailulle Orimattilaan, josta äitini suku on kotoisin. Sitä ei tietenkään kukaan muu kuin minä tiennyt etukäteen, joten jo se antoi pienen kivan lisämausteen käyntiin.

Minun piti olla perillä 8.30, sillä olin lähdössä mukaan kirjastoauton perjantaikeikalle kolmelle ala-asteelle. Kirjaston löytämisessä oli tosin pieniä ongelmia, sillä se on Kulttuuritalossa, mutta tielle ei  kirjaston kyltti näkynyt. On se siellä, kun osaa katsoa. Minä en auton ratissa osannut. Sain kuitenkin ohjeet kahdelta varmaan lukiolaistytöltä, joille auton ikkunasta huusin oikein: Aapuaa!

 Ja kun starttasimme, miten taas sattuikaan! Ensimmäinen koulu oli Pennalan ala-aste. Juuri Pennalassa sukujuureni ovat. Kirjastoauton kuljettaja, Tapio Laine oli rento ja iloinen kaveri, joten matkanteko hänen kanssaan oli hauskaa. Olgaksi nimetty auto kiidättää kyljessään orimattilalaisen kirjailijan, Mila Teräksen luomaa ja Karoliina Pertamon kuvittamaa Olga-oravaa.  

Heti Pennalassa yllätyin iloisesti. Opettajat palauttivat kirjoja korien täydeltä. Niitä oli luettu yhdessä. Lisäksi lapsilla oli itse lainattuja kirjoja isot pinot. Uusien kirjojen lainaaminen oli myös vilkasta ja joukossa oli niin tyttöjä kuin poikia. Tapio sai tehdä töitä vauhdikkaasti, että seuraavatkin ehtisivät autoon.

Sama toistui muillakin pysähtymispaikoilla. Lisäksi minä sain kertoa tietokirjapäivästä ja siitä, miten tietokirjoja tehdään. Vilkasta keskusteluakin syntyi, vaikka millään ryhmällä ei ollut aikaa liiaksi. Ryhmiä kun ei mahtunut autoon kerralla paljon kymmentä enempää.

Kouluvierailut ovat aina mukavia ja kyllä niissäkin näkee, miten innostuneita lapset ovat lukemisesta. Me kirjailijat tosin saatamme saada jopa hieman liian positiivisen kuvan asiasta, sillä koulut, joissa lukemista ei kunnolla kannusteta, eivät "tuhlaa" rahojaan kirjailijavierailuihin. Mutta onneksi on tällaisiakin kokemuksia kuin nyt Orimattilassa. Lainatut kirjapinot olivat varmasti aitoja. Nostan kaaressa lippistäni sekä Orimattilan kirjaston väelle että lasten vanhemmille ja opettajille. Hurraa Orimattila!

Myös Kulttuuritalon taidemuseopuolella yllätyin. Siellä on hieno kokoelma eturivin taitelijoittemme töitä aina 1800-luvun alusta 1950-luvulle. Ilmari ja Toini Wall-Hakalan kokoelmaa kannattaa muuallakin asuvien käydä katsomassa. Vakuudeksi kuvia voi kurkata etukäteen kokoelman virtuaalinäyttelystä, mutta se ei missään nimessä pärjää sille, että työt näkee aitoina edessään. Maalauksia ja piirustuksia on yli 170 ja veistoksia noin 60. Suosittelen lämpimästi.

Lämpimästi kiitän myös kirjasto- ja kulttuuritoimen johtaja Minna Sirnöä, joka museon puolella haastatteli minua virtuaaliseen jakeluun ja oli kaikin puolin muutenkin mukava. Niin kuin olivat myös  kirjastonhoitaja Elina Kelovesi ja museopuolen ihanat naiset. Muistelen käyntiäni iloisena vielä monet kerrat!



perjantai 28. elokuuta 2020

Kiire kannustaa

Jahas. Onnistuin poistamaan jollain väärällä sohaisulla edellisen postaukseni Vaikeat valinnat tehty. Eipä tuolla nyt mitään kuolematonta ollut, näitä tavallisia turinoita vaan, mutta en näköjään löydä sitä mistään roskakoristakaan. Kyllä katumusnappi pitäisi olla olemassa kaikenlaiselle tekemiselle, ei vain blogin kirjoittamiselle.

Enää olisi tehtävä yksi saariretki Kotkan edustalle. En ehdi lähipäivinä, ja sen jälkeen uhkaavat kehnohkoilla ilmoilla saarivierailua ajatellen, mutta eiköhän syyskuussakin välillä aurinko paista. Tällä hetkellä pähkäilen, mitkä pari saarta minun on kirjoitettava jokseenkin valmiiksi ensimmäisinä, että kuvittaja saisi niistä ideaa kansikuvaa varten. Meillä oli väärä aikataulu kannelle, joten sen kanssa tulikin kiire. Toisaalta kiire on paras kannustaja, joten ei tämä minusta pahalta tunnu.

Kiireeseen suhtautumisessa kirjailijat eroavatkin äärilaitoihin toisistaan. Tunnen pari, jotka eivät taitaisi saada koskaan kirjoitettua kirjaa valmiiksi asti, jollei aikataulu painaisi raskaasti päälle. Toisille sellainen tilanne taas on melkoinen ahdistus. Minua ei haittaa, mutta en sitä vakituiseksi kumppaniksi sentään haluaisi.

Onneksi tästä kirjoitustuoliltani on suurenmoinen näkymä ulos. Voin nytkin tuijotella upeita, aina uudeksi muuntautuvia pilvimuodostelmia ja sinistä taivasta tai rauhoittavan hiljaa huojuvia koivun latvoja. Virtaavan vedenkin sanotaan tekevän mielelle hyvää. Koiranpentuni täyttää tänään puoli vuotta, ja siitä on tullut jo oiva lenkkikaveri. Kolmella lenkillämme kertyy päivittäin yhteensä lähes kymmenen kilometriä, eikä niitä tarvitse kävellä kadun tai vilkkaasti liikennöidyn tien reunaa pitkin. Kävelemistähän suositellaan vahvasti nimenomaan ajattelun virkistämiseksi. Joten jos en saa kunnollista aikaan, syy ei ole ainakaan olosuhteissa! - Toivooko joku minulta ilmoitusta, jos taloyhtiössäni tulee asunto myyntiin?

Tesse, 6 kk 💖                                   Raili ja kaveri