maanantai 11. joulukuuta 2017

Mitä tää kannattaa

Ihan totta, ei kannata, jos laskee edes jotenkin yhteen tunteja, näkyvyyttä ja tuottoa. Siis tämä hurjasti taustatyötä vaativan historiallisen romaanin kirjoittaminen. Ei ainakaan, jos sen kustantaa pieni kustantamo, jolla ei ole varaa ilmoitteluun.

Silkkaa masokismiahan tämmöinen pohtiminen tietysti on. Kolme vuotta töitä, innostuminen, siis oikein kunnon innostuminen elämänvaiheisiin, jotka olivat poikkeuksellisen työteliäät ja saivat tuloksia aikaan, kirjan kirjoittaminen ja viilaaminen, punaposkinen palautteen odottaminen. Mitä siitä sanotaan?

En tiedä, olenko ehkä missannut jotain, mutta en ole nähnyt yhdenkään lehden kertovan kirjastani Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä. Onneksi ovat blogit ja niiden paljon lukevat pitäjät. Ainakin Leena Lumi, Tuulevin lukublogi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sukututkijan loppuvuosi, Täällä toisen tähden alla ja Grafomania ovat kertoneet siitä sympaattisesti. Olen heille kiitollinen.

Ja onneksi ovat kirjastokorvaukset. Kirjastoissa kirjaa sentään on suht mukavasti, ja sitä myös luetaan. En usko tehneeni huonoa työtä, en tosin maailmankirjallisuuden tähteäkään. Mutta hurjan mielenkiintoisesta naisesta ja ajasta olen kertonut. Siitä, miten kolmemiljoonaisesta kansasta nousivat maailman ensimmäiset naiskansanedustajat.

Luulin asian kiinnostavan juuri naisiamme enemmänkin. Mutta jos ei tiedä kirjan olevan olemassakaan, miten siitä voi kiinnostua. Unhoon jäänyt aktivisti ei herätä kiinnostusta tuntemattomalla nimellään. Vaikka ansaitsisi kyllä.

Jahas, tuossa yksi kirjailija taas ruikuttaa. Kuka sitä pakottaa kirjoittamaan. - Ei pakota ei. Ja voi kai tätä ruikutukseksikin sanoa, mutta pikemminkin tämä on toiasioiden listaamista. En ole marttyyrityyppi ja itse tosiaan olen työni valinnut. Kaiken lisäksi jatkan. Ensi vuonna tulee kaksi kirjaa lapsille, seuraavaksi olen tekemässä nuorille ja aikuisille. Katsotaan, miten niiden kanssa käy.




Tämmöisten toivossa: Iloista joulunalus-aikaa!

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Niin köyhää ja niin niin kaunista II


Madagaskarilla on asukkaita noin 25 miljoonaa, pääkaupunki Antananarivon luvut vaihtelevat 1,5 miljoonasta neljään. Varmaa lukua en ole löytänyt, sikäläinen oppaamme puhui noin neljästä miljoonasta. Antananarivo on tosin myös provinssin nimi, ja sille annetaan arvioksi 4,5 miljoonaa. Joka tapauksessa ihmisiä on paljon. Liikenne on huimaa. Liikuimme pikkubussilla, ja jopa paikalliset jäivät välillä kiinnostuneina katsomaan, selviääkö bussimme pujottelusta, jossa väliä toiseen autoon jäi tuskin paperia enempää. Selvisi. Eivätkä muutkaan autot näyttäneet lommoisilta, joten taitavia ovat.

Tiet maaseudulla vaativat autoilta paljon. Päällyste on täynnä teräväreunaisia koloja,joten tien poskessa renkaita vaihtavia autoja näkyi vähän väliä.

Malagassin kieli näyttää kirjoitettuna mahdottomalta. Esimerkkinä vaikkapa presidentin nimi Hery Rajaonarimampianina. Oikein odotin kuulevani sitä puhuttuna. Yllättäen sen kuulosti pehmeältä ja kauniilta ja sopi hyvin ihmisille, jotka vaikuttivat lempeiltä. Lapsia kantoivat, hoitivat ja suukottelivat niin isät kuin äiditkin. Vaikka lapsia oli kaikkialla paljon, näin kahden viikon aikana vain kaksi pientä riitaa. Lapset leikkivät yhdessä, ja isommat hoivasivat ja auttoivat luontevasti pienempiään.



Saari vaikutti myös yllättävän tasa-arvoiselta, vaikka vaikutelmaa lyö korvalle miehille sallittu moniavioisuus. Se ei ole kuitenkaan kovin yleistä. Lapsityövoimaa käytetään täällä, niin kuin monissa köyhissä maissa, missä kaikkien täytyy osallistua. Tehtaita on kuitenkin aika vähän, joten etupäässä lapset ovat vanhempiensa apuna maataloudessa.

Sikäläisen oppaamme mukaan Madagaskarilla on 18 etnistä aluetta, joiden asujamisto ja tavat eroavat toisistaan. Esimerkiksi hautaaminen vaihtelee alueittain. Suurimmassa osassa maata käytetään kuitenkin suvun omia hautaholveja. Ruumiiden paikoista tehdään tarkat kartat. Kun suvun jäsen kuolee, holvi avataan, sinne haudatut suvun jäsenet tuodaan ulos ja kiedotaan uuteen kankaaseen, sattuneesta syystä vähän pienempään myttyyn kuin aiemmin. Tämä on kunniatehtävä, jota en kyllä jäänyt kadehtimaan. Kaikkien suvun jäsenten on osallistuttava, tultava vaikka Kiinasta hautajaisiin mukaan. Ja sitten syödään ja juodaan yhdessä kolmekin päivää. Kun ihmettelin, miten köyhillä on tähän varaa, vastaus oli, että aina suvusta löytyy joku varakaskin. Hm!

Matkamme varrella oli myös pyhiä alueita, joilla hautaholveja oli vieri vieressä. Turistiauton ei kannata pysähtyä niitä ihailemaan, sillä kohta voi olla kimpussa paikallisia, jotka vaativat isoja rahoja pyhän paikan häpäisemisestä.

Rommi on maassa suosittu juoma. Alla rommitehdas. Huomaa myös uusi teknologia, aurinkopaneeli.


Maaperän rikkauksiin kuuluvat safiirit. Maa tuodaan säkeissä puron tai virran reunalle tai, niin kuin tässä, keskelle ja huuhdellaan aivan samoilla menetelmillä kuin kullahuuhtojat meillä tekevät.



Viimeiset yöt vietimme saaren itärannalla kalastajakylän reunalla. Veneet oli veistetty yhdestä puusta ja niissä oli raakapurjeet. Kunnon tuulella ne kiisivät hurjaa vauhtia, kaksi miestä seisomassa sivuvakaajalla ja yksi ohjaamassa. Laskuvesi paljasti merimakkaraviljelmän, jonne paikalliset kahlasivat keräämään makkaroitaan.

Kylän koulussa pääsimme ekaluokkalaisten vieraaksi. Pontevat laulut ainakin kuuluivat. Ja kun me vastavuoroisesti esitimme Hämä-hämä-häkin, lapset kiljuivat tättyä kurkkua: Braavo, braavo, okeeeei! ja nostivat peukalot pystyyn. Taisivat olla riemukkaimmat hyväksynnät laulullemme ainakin omalla kohdallani.










Niin se vain kumminkin on, että kaksi viikkoa on kaksi viikkoa. Nähtävää olisi vielä varmasti ollut paljonkin, mutta oli sitä tässäkin. Enemmän olisin ehkä kaivannut lintuja, esimerkiksi naamioviheltäjäsorsa, hoikka-albatrossi tai rääkkähaikara olisivat olleet kivoja tuttavuuksia. Vaikka tosiasiassa juuri näin on sittenkin hyvä. 

tiistai 28. marraskuuta 2017

Niin köyhää ja niin kaunista


Isäni serkku, kirjailija Aino-Marja Räsänen-Lemaitre oli naimisissa ranskalaisen diplomaatin kanssa ja asui yhdeksän vuotta Madgaskarilla. Hänen kirjansa Marjaana Madakaskarissa kuvaa tätä kiehtovaa saarta varsin houkuttelevasti. Niin teki Aino-Marja itsekin ja vannotti minua joskus siellä käymään. Nyt se on tehty, lunastettu noin neljäkymmentä vuotta sitten annettu lupaus.

Tiesin Madagaskarin olevan kaunis, ja kaunis se oli, hyvin monimuotoinen. Pääkaupungin Antananarivon hurjasta liikenteestä, ihmispaljoudesta ja saasteesta riisipeltojen reunoille, vuoristoon, sademetsiin ja autioille lakeuksille. Kerjääminen oli yleistä ja sitkeää, kaikki olisi kelvannut vaatteista meikkeihin, karamelleihin ja tietysti rahaan. Välillä ympärillä näkyvä köyhyys suorastaan ahdisti.

Matkan loppupuolella suosittelimme jo oppaallemme, että matkaa voisi hyvin mainostaa 80-prosenttisesti varmana laihdustuskuurina. Suurin osa meistä sai turistiripulin, itse kärsin siitä kahdeksan päivää, joista puolet tosi rajuna. Yhtenä yönä jopa pyörryin, uusi kokemus sekin. Silti mukana oleminen ei kaduttanut hetkeäkään.








Madagaskarin kasvusto ja eläimistö ovat ainutlaatuisia. Näimme niin paljon, että nyt on varastoa, mistä ottaa tarkasteltavakseen kasvi, eläin tai maisema kerrallaan.

Erityisesti puoliapinoita tapasimme niin monenlaisia, ettei minulla ole nimiä läheskään kaikille. Muutamien kanssa jouduimme varsin läheiseen kosketukseen, sillä ne loikkivat suoraan niskaan.Ne olivat kuitenkin hyvin ystävällisiä ja vaarattomia. Luulen, ettei yksi innokkaasti tukkaani selaava kaveri löytänyt edes kirppua, joten en pystynyt palkitsemaan ystävällisyydenosoitusta. Myönnän kyllä kiljahtaneeni pari kertaa niskaan hyppääjän yllättämänä.

Alla sylissäni emon mukana on myös pikkuinen.



Koko matkan aikana näin yhden hevosen varsoineen. Rattaita vetivät härät tai miehet, joilla saattoi olla käsittämättömän suuria kuormia kuljetettavanaan.

Kanoja oli kaikkialla vapaana. Kun kysyin, eikö Madagaskarilla ole kettuja, oppaani ei tuntenut koko eläintä. Saarella ei tosiaankaan ole petoeläimiä eikä myrkyllisiä käärmeitä. Pari boaa nähtiin. Kauniita olivat nekin.
Parista retkestä minun oli luovuttava, sillä melkoisen heikoksihan vatsatauti veti. Silti ehdin kapuilla jyrkkiä rinteitä aivan kyllikseni. Huonokuntoisen ei tälle matkalle olisi kannattanut lähteä, normaalikunnossani olisin kyllä selvinnyt. Hyvä silti näinkin.

Kameleontteja näimme niin monenlaisia, että en ole koskaan kuvitellut niitä niin paljon olevankaan. Muutamat niistä olivat todellisia naamioitumisen mestareita.


Näin kuvien kanssa tarinasta uhkaa tulla liian pitkä, joten jatkuu huomenna... Seuraavaan työnnän myös faktatietoa ja kerron enemmän ihmisistä.

Sen verran kuitenkin vielä, että läksin matkaan hyvin väsyneenä. Meno- ja tulolennot väliväijyineen kestivät kumpikin yli vuorokauden, olin kipeänä suuren osan aikaa, ja silti palasin tavattomasti piristyneenä ja ideoita täynnä. Ei se ollut huono matka, ei!
















sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Ei menny ku... EI!

Eilen tuli todistetuksi ainakin se, ettei Pyhäin miesten päivä sovi naisasiasta kertomiseen. Tai oikeammin tasa-arvostahan Hilja-kirjassani puhutaan sen kaikissa muodoissa. Olin varautunut puhumaan kirjastani lyhyesti ja napakasti, mutta en ihan niin kuin päivä sitten meni.

Minulla on kotona aina jonkin verran säätöä, ennen kuin pääsen irtautumaan lähes koko päiväksi. Se kuitenkin onnistui, ja kiipesin pieneen punaiseeni hyvillä mielin. Matkaa kohteeseen oli tunnin verran ja siitä pitkähkö osuus minulle uutta maisemaa. Ilman navigaattoria en tosin olisi selvinnyt, niin monta mutkaa oli loppumatkassa: Käänny vasemmalle ja sen jälkeen heti oikealle ja nyt käänny oikealle jne. No, mikäs siinä, minä tottelin, ja auto kääntyili.

Perillä odotti iloinen joukko ihmisiä, joille oli etukäteen kerrottu, että sali on kylmä, varautukaa lämpimillä vaatteilla. Minä en sitä tiennyt ja palelin koko päivän, vaikka pidin takin tiukasti päällä.

Alkuun ohjelmassa oli seminaari, joka onneksi oli kiinnostava. Sen jälkeen oli lounas, jota ikävä kyllä en voinut syödä lämmetäkseni edes vähäksi aikaa. Osui tietysti olemaan ainesosia, joille olen allerginen.

Lounaan jälkeen piti olla oma osuuteni ja kirjojen myyntiäkin oli ehdotettu. Vuoroani ei kuitenkaan tullut, oli unohtunut. Joku kävi parin tunnin kuluttua huomauttamassa puheenjohtajalle, jolloin sain kertoa Hiljasta vajaat kymmenen minuuttia hoppu niskassa.

Joskus esiintymisteni alkuaikoina jännitin välillä niin, että takajalassani jokin pitkä lihas alkoi vapista. Nyt varmaan paleleminen ja harmistuminen yhdessä laukaisivat tärinän. Kyllä se vaan tuntui niin mukavalta! Jos minulta nyt kysytään, mitä lopulta puhuin, en osaa vastata.

Olisin ilmeisesti saanut kaupata kirjaani iltamyöhällä tilaisuuden lopuksi, mutta tuossa vaiheessa olin jo niin kylmettynyt, kiukkuinen ja päänsärkyinen, että poistuin paikalta. Pimeässä ja sateessa paluukiemurtelu pienillä teillä ei enää ollutkaan hauskaa.

Summa: Kotoa poissa seitsemän tuntia, kirjasta kerroin sinä aikana vajaa kymmenen minuuttia ja yhden kirjan lähistöllä istunut vikkelästi osti, kun olin juuri lähdössä. Kuulijoita olisi ollut, he vieläpä kuuntelivat hyvin keskittyneesti, mutta kaiken jälkeen tunsin itseni jotenkin ylimääräiseksi häiriötekijäksi.

Se oli semmoinen kirjailijan lauantai!

perjantai 20. lokakuuta 2017

Luin HBL:ää ja taas harmittaa

Ei suinkaan HBL, sille annan täydet pisteet. Edessäni on avattuna viime sunnuntain, 15.10. lehden ensimmäinen aukeama. Siinä katseen vangitsee Mauri Kunnaksen kirjan suuri kuva, jossa on Kustaa III kaikessa komeudessaan. Siis haloo: lastenkirjan kuva.

Entä seuraava aukeama: Tarina Mauri Kunnaksesta ja Koiramäen Suomen historiasta. Ja taas haloo: lastenkirjasta, koko lehden seuraava aukeama.

Milloinkahan olen viimeksi nähnyt jossain muussa suomalaisessa päivälehdessä moista. Jos sinä olet, kerro!

Eikä toisin ole Ruotsissakaan. Lasten ja nuorten lukeminen otetaan siellä nykyisin jo vakavasti. Olisiko syynä se, että Ruotsissa herättiin jo vuosia sitten huomaamaan, miten nuorten lukeminen ja lukutaito olivat heikentyneet? Ei tiedetty perheissä, ei kouluissa, ei liioin kirjastoissa, miten tärkeää on, mitä kirjoja ilmestyy, mitä niistä voi suositella kullekin ikäluokalle. - Meillähän ilmestyy lasten- ja nuortenkirjoa vielä paljon, varmasti aivan jokaiselle jokin.

Suomessa on nyt muutama vuosi elvistelty Pisa-tutkimuksen hyvillä tuloksilla, jotka ovat kuitenkin rapistumassa hyvää vauhtia. Täytyykö tosiaan mennä pohjalle, ennen kuin herätään? Täytyykö kielemme "uudistua" täysin vieraan kielen sanoilla, ennen kuin asia otetaan vakavasti. Sillä niin se vain on, että oma kulttuuri lähtee omasta kielestä, perinteestä ja historiasta. Omasta kielestä, perinteestä ja historiasta!

Mietin usein taistolaisia. Pikkusiskoni kuului joukkoon, ja miten elävää ja väkevää siellä oli nimenomaan kulttuuri. Noista vuosista muistetaan erityisesti vahvoja lauluja, runoja, näytelmiä,  kirjoja. Niillä saatiin nuoret mukaan ja vannomaan taistolaisuuden nimeen.

Siis ihan totta, harmittaa, suorastaan suututtaa. Emmekö me enää osaa kertoa kulttuuritoimittajille sanomaamme oikein? Juuri he toimivat kielemme ja lastenkulttuurimme portinvartijoina. - Huhuu, herätys! Olette ihan oikeasti hurjan tärkeitä tyyppejä! Mutta jos ette nosta esiin lastenkulttuuria, ei kohta ole aikuisiakaan, jotka piittaisivat kielestä lukemisesta ja omasta kulttuuristamme tuon taivaallista.

Minun mielestäni tilanne on tämä. Väittäkää vastaan, jos teillä on parempia komeuksia ja näkemyksiä!

lauantai 14. lokakuuta 2017

Turku, Kuopio, sadetta



Tämä syksy ei ole ollut parasta mahdollista matkusteluaikaa, vaikka eipä tuota ollut suuri osa kesästäkään. Onneksi bussilla ja junalla pääsee, sillä sateessa ei ole kiva ajella pitkiä matkoja. Tai oikeastaan, pitkiä matkoja ei ole kiva ajella yksin kauniillakaan säällä. Turkuun vielä menisi, mutta Kuopio edestakaisin kahdessa päivässä olisi jo liikaa.

Turun kirjamessuilla lauantaina tuntui, ettei niin paljon kävijöitä ole ollut milloinkaan ennen. Kokonaiskävijämäärä ei kuitenkaan ylittänyt viimevuotista. Ilmeisesti ihmiset vain osuivat lauantaille, niinpä Hiljasta keskustelemistamme kuulemassa oli ihan mukavasti joukkoa. Haastattelijana oli Robustoksen Heikki Savola ja kuvan on ottanut Kirsti Kuronen.

Turussa puhuin siis valmiista työstä, Kuopiossa olin jo seuraavan aiheen parissa. Matka olikin varsin antoisa. Tapasin tietäviä ihmisiä ja sain ajattelemisen aiheita.

Jostain kumman syystä mielikuvani Kuopiosta olivat varsin vähäiset, vaikka veljeni perheineen asui siellä monta vuotta ja vierailin heidän luonaan usein. Hiihtomatkoilla saatoimme yöpyä Kuopiossa tai ainakin käydä Puijolla kävelemässä sen jälkeenkin.

Erityisesti ihastuin nyt keskellä kaupunkia helposti tavoitettavan Korttelimuseon vanhaan miljööseen ja torin komeaan jugend-kauppahalliin. Eikä se hassumpi kaupunki ole muutenkaan. Palaan varmaan vielä pariinkiin kertaan.

Henkilön Outi Pakkanen kuva.Turun ja Kuopion väliin mahtui kirjailijaliiton 120-vuotisjuhla. Paljon tuttuja tietenkin ja hyviä puheita. Todisteeksi liitän Outi Pakkasen ottaman kuvan oikein maljan kera. Se on juuri sopivasti hieman pehmennetty, niin kuin varttuneempien filmitähtienkin kuville aina tehtiin vanhaan hyvään aikaan. Nykyisin kamerat ovat harmillisen tarkkoja.

Syksy on siis lähtenyt mukavan napakasti käyntiin. Lukemista vain on taas niin paljon, että huolestuttaa selkäni vuoksi. Jos jollakulla on käyttämätön kuntopyörä, johon voi liittää telineen kirjaa tai lukulaitetta varten, olisin vallan kiinnostunut. Koira onneksi toimii henkilökohtaisena piiskurina, mutta hyvä olisi pieni liikuntatuokio myös työtä tehdessä.

Värejä, värejä, luonto hehkuvaisena. Nauttikaamme!



torstai 5. lokakuuta 2017

Hilja heräelee

Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä ilmestyi toukokuun lopulla ja nyt olen aloittanut siitä puhumisen siellä ja vähän täälläkin. Onneksi, sillä täydellinen hiljaisuus kirjan ympärillä on sekin kertaalleen tuttua, ja sitä tietysti aina pelkää.

Turun kirjamessut alkavat huomenna. Olen siellä esiintymässä lauantaina 7.10.

Hiljasta minua haastattelee Jouni Lehtinen Kallas-lavalla klo 14.20-14.40

Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla A 17 olen 15.45 Liisa Lauerman kanssa. Otsikkomme on
Tutkivia ääniä. Puhumme siis kirjojen taustatyöstä.

Sillä sehän se on taas alkanut seuraavaa varten. Lukemista on  ihan mahdottomasti, ja suurin ongelma on aina löytää kaikkien virallisten tietojen ja epävirallisten luulojen takaa elävä ihminen omissa ympyröissään.

Joudun taas myös pähkäilemään oikein perusteellisesti sitä, miten asian esitän. Kun suurin osa aineistoa on vanhaa ja kieli sen mukaista, miten kirjoittaa niin, että nykyihmien jaksaa sitä lukea, mutta pääsee myös mahdollisimman oikeanlaiseen tunnelmaan. Siinä minulla on taas pohtimista pitkäksi aikaa. Yleensä aloitan jossain vaiheessa jo kirjoittamisen, mutta melkoisella varmuudella kieli ja tyyli muuttuvat matkan varrella melkoisesti. Se taitaa olla myös kirjoittamisen viehätys. Etsiä ja etsiä ja toivoa löytävänsä.

Seuraavaksi puhun Hiljasta 18.10. klo 18 alkaen Järvenpään kirjaston Tyyni Tuulio -salissa

Tulkaa kuulemaan, kyselemään, juttelemaan ja moikkaamaan. Elän toivossa.