tiistai 15. elokuuta 2017

Vapaus

Niin paljon kuin kirjoittamisesta pidänkin,  monen työteliään kuukauden jälkeen koittanut vapaus tuntuu melkoisen mukavalta. Olen ehtinyt lukea toisten tekstejä, mihin kirjoittamiskiireessä en edes uskalla ryhtyä. Olen sienestänyt liki sekopäisenä tästä äkillisestä runsaudesta ja jopa katsellut muutamia suosikkisarjojani Areenasta. "Kat hattumpaa, ei hattumpaa." kuten Paloheimon runon teksti vakuuttaa. Tosin se jatkuu: "Titä jellonakt minäkin entin luulin". Jellonia ei sentään ole ollut näköpiirissä.

Sen sijaan jalohaikara on ollut täällä Mäntyharjun "lauhkeassa tai trooppisessa" ilmastossa uusi tuttavuus. Harmaa- ja kaulushaikarat ovat vanhoja tuttuja, mutta nyt tyylikäs jalohaikara ilmestyi maisemaamme. Kaunis on hän.

Voi sanoa, että oli jo korkea aika myös päästä tekemään normaalisti kevättöihin kuuluvaa mökkitontin siistimistä. Sitä tein tänään. Eilen koettelin kuntoani Repoveden ihanan luonnonsuojelualueen mäkisessä maastossa ja totesin sen pahasti rapautuneen kaiken koneella istumisen seurauksena. On syytä ottaa keuhkojeni hapenottokyky vakavasti, etten rapaudu lopullisesti.

Luonto on ollut jälleen kerran armollinen. Lämmintä ja aurinkoista vihdoin nyt, kun ehdin siitä nauttimaan. Myrskykin meni ohi tavallisena räväkkänä ukkosena aiheuttamatta mitään vahinkoa. Meillä on täällä tosin suotuisa mikroilmasto, sillä toisella suunnalla on Salpausselän jatke ja toisella pitkä järvi, joten ukkoset eivät yleensä vaivaudu päällemme.

Vakaviakin asioita olen ehtinyt pohtimaan. Olen surrut sitä, miten ainakin televisio ymmärtää satavuotiaan itsenäisyytemme korostamisen jatkuvaksi sarjaksi sotatapahtumien kertaamista. Eikö paljon paljon paljon tärkeämpää olisi kertoa rauhanomaisista saavutuksista, miten niihin on päästy, keitä voimme kiittää niistä monista hyvistä asioista, jotka olemme saaneet ja saavuttaneet. En halua mitätöidä sodissa tappamaan pakotettujen miesten kärismyksiä, mutta en liioin halua sodista ja tappamisesta yhä vain, itsenäisyyspäivästä toiseen, vuodesta toiseen puhuttavan ihannoiden, juhlittavan aseita esittämällä ja kalistelemalla. Ihailen mieluummin rauhan tekoja. Mutta milloin niistä puhutaan ja milloin kerrotaan niiden sankareista? Nyt olisi oikea aika.



sunnuntai 6. elokuuta 2017

Mökkihommia

Kun aloittaa alkukesäisin yleensä hoidettavat hommat elokuun puolella, vetää vähän kiireeksi. Eivätkä usein ropsahtelevat sadekuurot juuri asiaa auta. Kaiken lisäksi nettiyhteys oli pitkään vain uudessa kännykässä eikä sen jakaminen läppäriin meinannut onnistua viisaammiltakaan. Lopulta ongelma sentään ratkesi. Nyt toimii.

Tosin juuri tällä hetkellä olen taas kaupungissa käymässä. Täälläkin on yhtä ja toista sellaista, jota mökiltä käsin ei voi hoitaa. Parin päivän päästä sinne takaisin.

Täällä hoidettaviin asioihin kuuluu Sirkan taitto, jonka pitäisi tulla huomenna. Kunnon tulostin on vain täällä. En osaa oikolukea kunnolla kuin paperilta, tai näköjään en ihan kunnolla siltäkään, jos kerran läpi pääsee niin harmillisia kirjoitusvirheitä kuin se yksi ikävästi puutteellinen luku Hiljassa on. Onneksi sentään on jo ollut sitä ennen oikein.

Luonnon  omaa kalliotekniikkaa Turunvuorella, Mäntyharjulla
Mökillä onkin sitten mietittävä ihan muuta. Miten saan maastosta liiterin kulmille aikamoisen määrän koivujen pätkiä, jotka ovat harmillisen painavia. Miten ehdin ja jaksan kerätä kaikki kantarellit, joita nousee suorastaan hurjaa vauhtia. Ahomansikoitakin on poikkeuksellisen paljon. Ja muuten täällä kaupungissakin sisäpihan viinirypäleeseen on tulossa kaikkien aikojen rypälemäärä. Jos vain ehtivät kypsyä syksyllä. Ei tämä hidas kesä siis kaikella tavalla huono ole. Luonto kukoistaa.

Harri Tarkan kuvittama lastenkirjakin lähti muutamalle kustantamolle. Saapa nähdä, kuka sen julkaisee. Kuvat ja värimaailma ovat kyllä tosi kivoja, joten en ole oikeastaan huolissani sen suhteen. Nyt tekeekin mieli taas tehdä ainakin lapsille lisääkin. Mietin nuorillekin, mutta tämä mietintä on vasta myssyasteella.

Eipä siis muuta kuin sieni- ym-nautintoja itse kullekin!

torstai 27. heinäkuuta 2017

Täällä taas

Niin tässä kävi, että en oppinut sinuiksi Worpressin kanssa. Se päivitteli itse itseään aina hankalampaan suuntaan. Lopulta en löytänyt enää edes kävijämäärää. Yleensä vika on käyttäjässä, enkä väitä vastaan. Mutta tämä käyttäjä löytää kuitenkin asiat paremmin täältä.

Bloggerin väreistä en kuitenkaan pidä. Ne ovat yksinkertaisestiliian sameita silmilleni. Yitän jossain vaiheessa keksiä, miten niitä muuttelisin. Jos niitä nyt yleensä pystyy kirkastamaan.

Taitaa olla jo kuukausi viimeisestä blogitekstistäni. Oli niin kiire käsikirjoituksen kanssa, että muuhun pieni aivokapasiteettini ei riittänyt. Sen jälkeen taas on ollut kiire mökin ja kodin rästiin jääneillä hommilla. Mutta nyt elämä alkaa olla taas normaalijärjestyksessä ja aurinkokin paistaa. Sen porotukselta on hyvä välllä istahtaa tänne koneen ääreen.

Hilja, yksi maailman ensimmäisistä ilmestyi noin kuukausi sitten ja Sirkan tarina: Elämäni ensimmäiset 90 vuotta on tarkastuksia vaille valmis minun osaltani, julkistustilaisuus 8.9. Seuraavaksi kokoan Hiljasta puheversion, sillä ensimmäinen esiintyminen on 2.9. Työväen kirjallisuuspäivillä. Esiinnyn riemukseni Tampereen työväentalon salissa, missä Hiljakin on puhunut monet kerrat. Siinä on jotain aika lailla selkäpiitä kutkuttavaa tuntua.

Tässä linkki Tuija Takalan blogiin Hiljasta: https://tuijata.wordpress.com/2017/07/22/raili-mikkanen-hilja/

Huomaan ikkunasta katsoessani, että pieni Petteri-omenapuuni on röyhähtänyt kasvuun, mutta yhtä ainoaa omenaa siinä ei ole. Voin siis saksia rauhassa, sillä en halua sen pimentävän maisemaani. Viinirypäle takapihalla on sen sijaan kasvattelemassa suurempaa rypälemäärää kuin koskaan. Sopiiko näin viileä kesä yllättäen viinirypäleelle, jota olen tottunut pitämään lämpimän kasvina? Tämä on tosin kylmää sietävä lajike, kasvanut pihamme heikossa maassa jo ainakin kymmenen vuotta, eikä sitä ole suojattu talvisin mitenkään. Taidanpa tarjota sille aimo tujauksen hevosen lantaa, hajuttomaksi jollain konstilla muunnettua, mutta ilmeisen hyvää kasveille. Petterille vähän motkotan.





Tässä Putinin laivaristeilyn innoittamana kuva Viola-laivasta, joka liikennöi viime vuosisadan alussa mm. väliä Helsinki-Tallinna. Ei olisi hullumpi sille välille nytkään.

Nautitaan kesästä, kun se nyt vihdoin suvaitsi saapua!

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Uusi vuosi, uudet sivut

Nyt se on sitten tehty, olen vaihtanut blogipohjaa, joka löytyy täältä:

http://www.railimikkanen.fi/

Tosiasiassa nuo ovatkin nyt kirjailijasivut, joissa on mukana myös blogisivu.

Nettiyhteydettömiä lomia ja muita väistämättömiä esteitä lukuunottamatta vakaa tarkoitukseni on kirjoittaa tästä lähtien joka viikko. Toivottavasti edes jossain määrin asiaa, mutta tunnelmia ainakin aivan varmasti.

Kirjoitin uudelle sivulle jo lyhyen tekstin. Tervetuloa sinne lukemaan!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Niin kaunis on maa

ja hyvin vihreä. Ei se mitenkään sureta. On huvittavaa kipittää tähän vuodenaikaan kevyissä lenkkikengissä koiruuden kanssa, jolla on paljon enemmän haisteltavaa tässä maisemassa. Tai mistä minä tiedän. Voihan olla, että lumiseen aikaan jokainen tuoksahdus on moninkertainen ja siksi erityisen kiintoisa.

Pimeys tietysti vähän rassaa, mutta kaksi viikkoa auringossa helpotti tilannetta huomattavasti. Työskenneltyä tosin en saanut niin paljon kuin suunnittelin, sillä olin taltioinut pilveen paljon työmateriaalia, joka ei sitten auennutkaan. En tiedä miksi, varmaan vain heikkojen nettiyhteyksien vuoksi.

Toisaalta  rehellisesti sanoen, olen viime aikoina miettinyt aika rankasti työni järkevyyttä. Tai ei, en juuri tämän meneillään olevan, sillä vaikka tämän kanssa on tehtävä taustatyötä taas tavallista enemmän, se on tavattoman antoisaa. Opin itse koko ajan valtavasti, ja toivottavasti myös pystyn välittämään tietoa lukijalle helposti omaksuttavassa muodossa. Kuten olen jo muutaman kerran kertonut, henkilöni on yksi Suomen ja koko maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista ja hänen elämässään totisesti riitti käänteitä, vaarallisiakin.

Miettimään on sen sijaan pannut se, että viimeisin kirjani on yli kuudestakymmenestä kirjastani ensimmäinen, joka ei ole näkynyt missään. En ole uskaltanut kysyä, onko sitä kukaan ostanutkaan, sillä eivähän ihmiset osaa näkymätöntä kysellä. Siinäkin on kuitenkin tosipohjainen tarina, josta itse innostuin kovasti, eikä kirja ole sen lukeneilta saanut huonoja arvioita. Silti sitä vain ikään kuin ei ole.

Mitä ihmettä tapahtui?

Vaihdoin tosin pienempään kustantamoon, mutta se on hyvämaineinen ja hyvä se onkin, työntekijät ehdottomasti ammatti-ihmisiä. Kustantamossa ei siis ehdottomasti ole syy. Enkä minä kirjoittajana ole miksikään muuttunut. Kirjoitan niin kuin ennenkin. Kai kadonneen nimikin on syytä mainita: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain.

Jos joku osaa arvailla vastauksia, valista vaivaista, ole kiltti.

Kaikesta huolimatta joulu on edessä tuossa tuokiossa. Joulumieli on jo tuvassamme, vaikka sitä ei tässä kirjoituksessa nyt paljon näy. Ehkäpä olikin parasta kirjoittaa tästä asiasta suht hyvällä mielellä, ettei tullut liikaa naristua.

Joulun rauhaa ja monia ilonpipanoita itse kullekin säädylle. Olen saamassa pian uudet pohjat tähän blogiini ja ensi vuonna otan tavakseni kirjoittaa säännöllisesti. Se on uudenvuoden lupaukseni tai uhkaukseni, miten vain.

Voi oikein hyvin!


maanantai 30. marraskuuta 2015

Alkuun zen-tarina

Aina välillä juuri luettu hyvin vanha teksti osuu tähän päivää liiankin hyvin. Kunpa vain osuisi nyt mahdollisimman monen lukijan käsiin. Jukka Kemppisen vuonna 1976 ilmestynyt Zen-kertomuksia Kiinasta ja Japanista sisältävä Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä -kokoelmasta tämä pieni tarina:

Nobushige, soturi, tuli Hakunin luokse temppeliin ja kysyi:
- Onko totta, että taivas ja helvetti ovat olemassa?
- Kukas sinä olet? Hakuin kysyi.
- Olen samurai.
- Vai vielä samurai! Kenelle tuollainen mies kelpaisi. Naamasikin on kuin kerjäläisen.
Nobushige alkoi punottaa ja aikoi vetää miekkansa huotrasta. Hakuin jatkoi:
- Ja miekkakin sillä on oikein! Tuollaisella kapineella minun kaulani ei katkea.
Kun Nobushike kiskaisi miekkansa esiin, Hakuin huomautti:
- Katso, tuossa on helvetin portti.
Samurai hätkähti, työnsi miekkansa tuppeen ja kumarsi mestarille.
- Ja tuossa taivaan, sanoi Hakuin.

Tuohon ei ole lisäämistä.

Ja vielä toinen:

Suurella tiellä ei ole portteja
siihen yhtyvät tuhannet polut.
Joka astuu portittomasta portista
kävelee keveästi maan ja taivaan välillä.

Portittomasta portista en ole astumassa, mutta ylihuomenna pääsemme keveyteen maan ja taivaan välillä, eli kahdeksi viikoksi aurinkoon. En ota arkihuolia mukaani, mutta kirjalliset työt otan. Samoin monta kirjoitustyöhöni liittyvää kirjaa ja tutkimusta, onneksi digitaalisina.

Jos siellä on hyvä nettiyhteys, saatan kirjoittaa matkaraporttia, mutta jos jo hotellitiedoissa varoitetaan hitaasta ja pätkivästä yhteydestä, se tuskin onnistuu. Joulunalushälinästä selviämme näin ainakin melkoisen vähällä.

Voi siis hyvin ja muista, että lähtöpäivämme on myös Anelma Unelma -noidan nimien päivä!

maanantai 23. marraskuuta 2015

Kuin keväällä

Tunne ei suinkaan johdu yksinomaan siitä, että tänäänkin paistaa aurinko. Se on onneksi tänä syksynä jaksanut pitää mielialaa parempana kuin yleensä tähän pimeimpään aikaan. Silti olen alkanut olla hankala asuinkumppani, sillä tulevan kirjan rakenne on askarruttanut jo kauan, ja hermot kiristyneet sitä mukaa.

Olen tässä pohtiessani ehtinyt tehdä jo likipitäen liikaa taustatöitä. Kotona on moni nurkka kohentunut, vanha kikka yrittää rauhoittaa omaatuntoa, kun kirjoittaminen ala sujua. Nyt siihen vihdoinkin pääsen.

Koska:
Viime yön nukuin pitkästä hyvin ja pitkään. Aamulla herätessäni alitajunta oli vihdoin toiminut. Rakenne oli selvänä edessäni, ja ainakin juuri nyt tuntuu, etteihän sitä muuten voisikaan tehdä. Olen lukenut monia korkeakoulujen opinnäytteitä Hilja Pärssisestä, mutta minähän en ole tekemässä tutkimusta. Teen romaania, Hiljan tarinan täytyy tulla siinä kerrotuksi niin kuin minä sen näen.

Jokainen tässä tilanteessa ollut tietää, miten valtavan helpotuksen hetki tämä on. Suuri hankalan näköinen solmu onkin äkkiä auki ja sormet valmiina töihin.

Laulattaa! Sattumalta luin vasta äsken eilisen Hesarin kansisivulla olleen mainoksen "Sydän laulaa" sanoja: "Se laulaa siitä kuinka kaikki järjestyy." Kyllä! - En yleensä katso juuri lainkaan maikkaria, koska korvat eivät kestä mainosten äänen nousua. Varmaankin tätä nyt hoilataan siellä. Minulle riittää tuo ensimmäinen lause vallan hyvin. Ennen pitkää lähes kaikella on tosiaan tapana järjestyä. Ja vaikka se tässä kirjoitushommassa ottaisi aikaa, yleensä se tässäkin tosiaan tapahtuu. Nyt otti vähän tavallista kauemmin, mutta tässä se nyt on.

Laa-la-laa!